Sunshine On My Back - kaunis leftover The Nationalilta

Sain tänään postia The Nationalilta.

Trouble Will Find Me-levytyksen aikana pojat tekivät myös erään kappaleen, joka ei levylle päätynyt kuitenkaan. Se julkaistiin tänään kaikkien meidän janoisten fanien iloksi. 

Sunshine On My Back on tietty taattua tuttua The Nationalia, 

eli sydämenreunan liikautuksiin kannattaa varautua.

Hiljainen naisääni laulussa on Sharon Van Ettenin.

Trouble Will Find Me-levyn julkaisusta on kaksi vuotta. Tämä ei ole välttämättä sinkku tulevalta levyltä vaan nimenomaan edellisen levyn leftover, että liikaa ei kannata innostua. Uutta levyä he ovat kuitenkin miettineet, ja se voi olla jotain uudenlaista The Nationalia. Kuulostaa kyllä erikoiselta, sillä miltä The National voisi kuulostaa kuin omalta itseltään. Kunhan jättävät liialliset elektroniset häröilyt väliin (jota niin moni vanha suosikki on kokeillut uudemmilla levyillään), niin todennäköisesti pysyn tyytyväisenä fanina. Luotto kuitenkin pysyy. Ehkäpä viimeistään ensi vuonna saamme laittaa levysoittiimme uuden levyn? Please.

Tina lies on the ground
She lies there forever
She likes the sun
Tina knows the devil

Tina loves the violence
Of living in the country
She likes that it's so far from me

Tina has her story down
I really thought I knew it
And it changed around
When I was almost through it

Sunshine on my back is
The only kind I like
Sunshine in my brain is
Sunshine in my brain is the lonely kind of pain
It's the sunshine of a lonely mind 

She says "After today there is nothing  you owe me"
And I'm so glad that you came, I needed someone who loves me
But just don't try to talk yourself into this love
And sleep like a baby while I'm staying home
It's as much what you say, as it is what you do
You can't try to stay you either will or you won't

Sunshine on my back is
The only kind I like
Sunshine in my brain is
Sunshine in my brain is the lonely kind of pain
It's the sunshine of a lonely mind 

Roan - brittipoppia Vantaalta

Roan muistutteli olemassaolostaan ja perehdyin tällä kertaa yhden miehen bändiin tutustumalla tuoreehkoon Sunday Boy -EP:hen.

Muutama kysymys tältä vantaalaiselta brittipopparilta teki mieli vielä kysyä, niin kovin vähän me vielä hänestä kuitenkin tiedämme. Vielä vuoden alussa hän etsi bänditovereita. Katsotaanpahan, että onko tilanne muuttunut. 

---------------

 Oletko löytänyt bändikavereita?

Basistin olen löytänyt muusikoiden.net kautta, eli kitaristi ja rumpali vielä hakusessa. Kitaristin hommaan on ollut monta ehdokasta, mutta vielä ei ole löytynyt kaveria, josta tulisi fiilis että kemiat käy kohdilleen.

(No niin, kitaristit ja rumpalit. Mikäli sydämessä läikähti ja tuntuu että voisitte sopia tähän kokoonpanoon tai kokeilla onko tähdet ja kemiat kohdallaan, niin ensiyhteyttä esimerkiksi sähköpostiin musicroan@gmail.com )

Milloin ja missä musiikkisi sai alkunsa? 

Vuoden 2006 alussa ilmestyneet The Kooksin ja Arctic Monkeysin debyyttilevyt sytytti minussa palavan innon britti-kitarapoppiin ja -rockiin. Nuo 2 levyä saivat kaiken alulle. Vuonna 2008 päätin tarttua veljen vanhaan akustiseen kitaraan, ja opetella soittamaan itse. Ensimmäisen bändiyrityksen hajottua pari vuotta sitten alkoi pikku hiljaa mielessä kasvaa ajatus - nyt on elämäni mahdollisuus tehdä itse juuri sellaista musiikkia, jota itse haluan.

(Siinäpä verrattomat lähtökohtalevyt! Varsinkin The Kooksien cd-levy pyöri uudestaan ja uudestaan noihin aikoihin, kun taas Arctic Monkeys sai varsinkin tanssilattioilla sukat pyörimään. Sisältäähän jälkimmäisen debyyttilevy vielä tänäkin päivänä discoissa soivan When The Sun Goes Down ja I Bet You Look Good on Dancefloor. Nyt kun Roanin Joonas inspiraationsa paljasti, niin yhtymäkohtia kyllä löytyy. Kuuntele esimerkiksi The Kooksien Seaside)

Kolme suosikkibändiäsi-/artistiasi / levyä/kappaletta?

Paha kysymys, mutta onnistuin rajaamaan neljään levyyn: The Smithsin "The Queen Is Dead" (vaikka tähän voisi mainita melkein kaikki Smiths-levyt), The Curen "Disintegration , Camera Obscuran "My Maudlin Career" ja The Kooksin "Inside In, Inside Out".

Mitä sanoisit suomalaisesta musiikista tänä päivänä?
Suomalaisessa musiikissa on ollut ilo huomata viime vuosina, kuinka uusia, hieman "vaihtoehtoisia" kitarabändejä alkaa nousta rohkeasti esiin. Suomalainen musiikki on usein enemmän tai vähemmän melankolista, joten on mukava tuoda itse mukaan pieni ripaus aurinkoisuutta.

Onko keikkaa luvassa tämän vuoden puolella?
Keikkaa ei ole tiedossa vielä tänä vuonna, sillä suunnitelma on selkeä ja maltillinen. EP:n julkaisusta lähtien olen kirjoittanut kaikessa rauhassa uutta musiikkia, ja tarkoitus on jatkaa tätä loppuvuoteen asti, jolloin alan (/alamme, jos kaikki bändin jäsenet löytyvät siihen mennessä, muussa tapauksessa soitan itse useampaa soitinta) äänittämään debyyttilevyä. Tarkoitus olisi levyn valmistuttua, eli ehkä ensi keväänä aloittaa sitten keikkailu bändin kanssa. Tärkeintä on kuitenkin itse kappaleet, muuhun päästään kun levyn kokonaisuus on valmis. Aurinkoiset kappaleet jotka tuovat kuulijalle hyvän fiiliksen ovat ehkä se "juttuni", mutta levy tulee olemaan tunnelmaltaan paljon monipuolisempi kuin EP oli. Levyn mittaisen kokonaisuuden luominen on ja tulee olemaan upea, haastava ja kehittävä kokemus, ja luotto siihen että levystä tulee onnistunut ja omannäköinen on suuri :)

Psst... Henkilökohtainen suosikkini tältä neljän kipaleen EP:ltä on balladimainen Amsterdam, jossa ehkä parhaiten tulee ilmi se miten loistava englanti ja lauluääni Joonaksella on.  Toki myös Ylex:llä soitettu menevämpi viisu Around The World saa mielen ja jalat vispaamaan. Sunday Boy tempaa myös mukaansa aurinkoisuudellaan ja tuo kaikuja The Smithseistä. Oikeastaan vallan hyvin voisi sanoa, että Sunday Boy EP on taitava yhdistelmä The Kookseja ja The Smithsejä ja ihan itse Roania. Mutta lisätään, että mieleeni tulee myös ehdottomasti vanha kotimainen suosikki Cats On Fire.

Youtubesta löytyy muuten vielä yksi laulu, Every Soldier Has His Gun.



Me jäämme odottamaan sitten näillä näkymin kevättä 2016. Sitä ennen menestystä sopivan kokoonpanon muodostumiseen, vaikka täytyy myöntää, ettei tämä yhden miehen bändikään pahalta vaikuta. 

Julia Vero - Lilac Sky

Julia Vero on ruotsalainen poppari, jolta on ilmestynyt juuri kolmas sinkku. Sinkku kantaa nimeä Lilac Sky ja toimii mielestäni näistä kolmesta parhaiten. Biisi on ehtaa simppeliä tanssipoppia tarttuvalla kertsillä. Vero on EP:nsä parissa parhaillaan. Se saattanee nähdä päivänvalon syksyllä, mutta sitä ennen on mahdollista, että tulee kesähitti. Veron mukaan se on sekoitus Joy Divisionia ja All Saintsia. Okei...

Musiikkivideota on luvassa myöhemmin tässä kuussa, mutta sitä ennen kuuntelepa vaikka tästä tai Spotifysta.

M83 + HAIM - Holes In The Sky

Ajauduin tahattomasti tämän kappaleen repeatin uhriksi. Sitten tietoisesti. Annoin vain soida. Sopii täydellisesti unenomaiseen mielentilaan ja eipä ole ihme, että laulu on soundtrackilla, nimittäin tulevalla elokuvalla Insurgent. Insurgent on elokuva, joka siirappiscifimäisen posterinsa ja juuri tämän laulun (ironisesti, kyllä) perusteella ei tahdo juuri kiinnostaa. Täytyy tutustua silti mistä elokuvassa on kyse (scifiä, kuten arvelinkin julisteen perusteella!) mutta sen tiedän, että tämä kappale totisesti toimii ainakin sellaisenaan. 

Jos tykkäät M83:sta ja jos tykkäät HAIM:ista, niin taidatpa mahdollisesti tykästyä tähänkin. Toki selvästi vahvemmin M83:lainen tämä on kuin haimilainen. 

Iron and Wine kaivelee menneitään osa 1

Slow Show:n Juhani kirjoitteli hiljattain elämään liittyvistä vaikeuksista ja sivussa uudesta Iron And Winesta. Molemmat tärkeitä asioita. Ensimmäiseen asiaan liittyy kyseenalaistamisia ja epäreiluutta, kun taasen tähän uutukaiseen ei missään nimessä. Kyllä tämä sopii itse kunkin blueseihin ja ainahan ajoittain niitä kokee varsinkin melankoliaan taipuvaiset ihmiset, niin tähän astisessa elämässä on ihan varmasti ollut maailmankaikkeuden kurjin vuodenalku, joka ei ole aivan vielä päättymäisillään.

Siksi jokainen mieltäkohentava asia merkitsee. Esimerkiksi uusi söpökantinen Iron And Wine, jonka sisältö on taattua Sam Beamia. Iron And Wine jää välillä hieman vähemmälle huomiolle, näin on käynyt parin viimeisimmän albumin kohdalla. Mutta mielentilamusiikkiahan tämä on. Ja kun on kyse kotikutoisista nauhoituksista debyyttilevyn ajoilta, niin sitähän ei voi etenkään sivuuttaa. 

Archive Series Vol. 1 tarjoaa 16 kaseteilta digitoitua kappaletta vanhoilta hyviltä ajoilta. Näillä kappaleilla Sam Beamin vakaan rauhoittava ääni pääsee oikeuksiin unohtamatta rytmiä, joka luodaan melko yksinkertaisilla elementeillä, useimmiten pelkällä kitaralla. Ja tähänhän ne parit edelliset eivät ole nojanneet, vaan meininki on niillä paljon kokeilevampaa ja häilyvämpää. Vähän kuin jos luonto-ohjelmien äänen olisi ottanut haltuunsa joku revittelevä tyyppi a´la Elastinen. Iron And Winen kohdalla kuitenkin minimalistinen folk on useimmiten erittäin ok. 

Kävin Tampereen elokuvajuhlilla katsomassa parit elokuvat. Niistä yhdessä kiinalaisessa lyhytelokuvassa keksitään sovellus, jonka tulisi rauhoittaa ahdistuneita kansalaisia. Eli radio, joka saa tuntemaan, että maailma yhä syleilee. Perustuu tositapahtumiin. Vaikka Iron And Winen lyriikoihin voi kätkeytyä toki lohduttomuuksiakin, niin tämäkin voisi auttaa siihen, että muutama kiinalainen ja muun maan kansalainen jättäisi hypyt hyppäämättä. Levyyn pääsee esimerkiksi tuota mansikoiden, kukkasten ja elukoiden täyttämää kansikuvaa klikkaamalla.

Mistaken For Strangers Teemalla

Ajatella että The National-fanina en ole vielä nähnyt vuoden 2013 Mistaken For Strangers-dokumenttia,

jonka teki The Nationalin nokkamiehen Matt Berningerin veli Tom. 

Virhe korjataan tänä sunnuntaina, kun dokumenttien kingi Teema esittää 75-minuuttisen MFS:n klo 21 alkaen. Tätä on verrattu Spinal Tapin veroiseksi komediaksi, mutta siihen minä en ole mitään sanomaan. Tässä on kuitenkin The Nationalia, vaikka dokumentti ei varsinaisesti olisikaan pääosin The Nationalista, vaan millaista on olla kuuluisan artistin veli, joka ei varsinkaan aluksi metallimiehenä erityisemmin välittänyt veljensä bändistä.

Kuka on jo nähnyt? Kuka katsoo nyt? 

En tiedä tarvitseeko välittää sen koommin The Nationalista katsoakseen tämän, mutta uskon sen olevan hauskuudessaankin yleissivistävä ajankuvaa heijastava dokkari siinä missä viime viikonloppuna katsomani faktoilla höystetty Ganes-elokuva.

Siinä missä Ganes tosiaan oli vain elokuva vuosikymmenien takaisista faktoista, siinä
MFS-dokumentti on lähimenneisyyttä ja nykyaikaa ja lähitulevaisuutta ihan just näistä tyypeistä. Tietyt maneerithan eivät niin vaan katoa kuten Matt Berningerin viinipullo ja yleisömereen sukeltaminen. Elokuva Hurriksista oli kuitenkin oikein hyvä leffa eräästä ajankuvasta ja sukupolvesta johon vanhempani kuuluvat. Ennen nuoriso kävi autolla tansseissa, vaikka toki kovempaan menoon kuului juurikin esimerkiksi Hurriganesien keikat. Muuten ihan sama nykyäänkin, mutta kuka nuori lähtee enää itsestäänselvästi perjantai-iltana esimerkiksi Tapiolaan tanssimaan iskelmäbändin tahdissa? Enpä tiedä, kyllä itsekin olen käynyt useammin The Nationalin keikoillakin (neljä kertaa).

Viisi upeata albumia, loppuunmyytyjä konsertteja ja eri sukupolvia säväyttävä amerikkalainen pop-bändi The National tietääkseni voi yhä vuosienkin jälkeen hyvin samalla kokoonpanolla. Toivottavasti pysyykin ja toivottavasti vuosi vuodelta korkeammalle kipuava bändi ei sieltä putoa. 

Lake Jons - hurmaava kotimainen bändi ja uunituore video

Nyt kyllä.

Nyt kyllä pitkästä aikaa kolahti joku uudehko suomalainen bändi, liikutaanhan sentään oman musiikkimaun sfääreissä. Vähän suruissani skippasin tällä(kin) kertaa Valoa -festivaalit, joten siksikin täällä on oltu aika hyshys-meiningillä. Vaikka toki kävin taas Metson musiikkiosaston konsertissa katsomassa Mark Olsonia (USA) ja Ingunn Ringwoldia (Norja) festaripäivänä. Se riitti live-musiikin osalta, enkä osallistunut illan rientoihin, jolloin myös tämä duo olisi esiintynyt uudelleen.  Kirjastokeikka oli jälleen kerran sympaattinen. Villapaitoja, räsymattoja ja kaksi tuolilla soittavaa ja laulavaa muusikkoa, joka pariskuntanakin tunnetaan. Keikkaa edelsi haastattelu ja rupattelivat he välillä biisienkin lomassa. Kovin suurta historiaa meillä ei keskenämme tosin ole, mutta pitihän Jayhawksista tuttua legendaa käydä katsomassa ja muutama biisi kyllä vei mennessään. Heiltä on taannoin ilmestynyt Good-bye Lizelle-albumi, mikä lämppäsi konserttielämystäni ja sen kappaleitahan soitettiinkin. Kuuntele erityisesti: Heaven´s Shelter. 

Toisaalta ELE olisi ollut mukavaa nähdä festareilla, vaikka keikkapaikka Artturissa osa oli saanut tyytyä ikkunan läpi katsomiseen. Festareilla esiintyi myös Iisa, mutta Iisa esiintyy myös kevään ainoalla keikallaan Tampereen Telakalla huhtikuussa. Tuolloin nähdään kolmesta neljäksi muuntautunut kokoonpano.

Eikä siinä kaikki, vaan aasinsiltana päästään siihen, että tuolloin illan aloittaa juurikin tämä helsinkiläis-trio Lake Jons.

Kuulostaako hyvältä?

Musiikissa on kaikuja jostain tutusta artistista, mutta kyllä näitä maailmaan ja varsinkin Suomeen saa mahtua. Suomessa erityisesti kun on virkistävää kuulla tälläisiä soundeja ja näin vahvaa englannin ääntämystä.

Bändi on ollut jonkun aikaa olemassa, sillä keikkahistoriastakin löytyy viime vuoden puolelta ainakin keikkaa, mutta tämä musiikkivideo ja sen sinkku I Come Clean julkaistiin juuri tänään. Biisi löytyy myös Spotifysta. Kuka odottaa esikoisalbumia yhtä kiinnostuneena kuin minä? 

Kuva: Markus Kontiainen

Lake Jons on kolmen ystävän muodostama yhtye, joka sai alkunsa laulaja-kitaristi Jooel Jonsin sooloprojektina. Lake Jonsista tuli bändi puolivahingossa, kun yhtyeen kitaristiJaska Stenroth ehdotti Jooelin sooloprojektille keikkaa kotibileissä. Esityksen aikana rumpali Mikko Pennanen säesti spontaanisti yhden kappaleen ja vakuutti Jooelin ja Jaskan taidoillaan.

José González: Vestiges & Claws

Gonzálezin Joséhan ei minnekään ole koskaan kadonnut, vaikka edellisestä sooloalbumista on vierähtänyt kahdeksan vuotta. Junipin kanssa on vietetty vuosia, mutta nyt José on palannut omalla nimellään. Jos jo edelliset kaksi sooloalbumia saivat vakuuttumaan lahjoistaan, niin kolmas kertoo vähintään toden sanoo herra Gonzalezin lahjoista - mies on palannut vahvempana ja monipuolisena. Kitara tehtiin, jotta joku Josen kaltainen tuottaisi iloa kuuleville korville. Kun puhutaan Josén vokaaleista, niin yhtä pehmeästi ne soljuvat. Jokin on levyssä kohdillaan, kun sitä voisi jammailla (esimerkiksi Let It Carry You) ja siihen voisi yhtälailla nukahtaa tai ottaa juoksulenkeille metsään mukaan. 

Edellisten sooloalbumien mystinen ja riipivä tunnelma näkyy kolmannellakin levyllä (onneksi), mutta Vestiges & Clows-albumilla on jotain positiivista. Levyn päättävä raita Open Book soi kajareista Kings of Conveniencen ja Simon & Garfunkelin hengessä. Vihellyssoittolistani saa myös tästä laulusta uuden lisän.

Kuuntelehan koko levy, mutta tässä kuitenkin maistiaisina levyn ensimmäinen ja kymmenes eli closeri.

Pysähdyttävä ELE

Näin esikoisalbumin julkaisupäivän aattona ja sinkkubiisin Kun kello seisoo kymmenet kuuntelukerrat takana on hyvä tunne - jotain hyvää on tulossa. Kun kello seisoo voi olla kirkkain kivi levyltä, mutta valovoimaisia kappaleita löytyvi varmasti useampikin.

Kaikkihan tietävät runoilijagubben Eino Leinon, ainakin nimeltä, vai mitä takarivi? No, olipa kerran Armas Einar Leopold Lönnbohm, joka jo 12-vuotiaana sai ensimmäisen runon julkaistuksi ja runojen kirjoittamisen lisäksi oli myös lehtimies. Kirjoittajamiehiä kuitenkin. Kun kello seisoo on 1800-luvun loppupuolelta, minkä runon hengestä aistivi ja sanat säveliksi on tällä kertaa loihtinut Eva Louhivuori (Eva &Manu-duon Eva) ja kiitos kyllä, hän myös laulaa. ELE on viiden muusikon kokoonpano ja esikoisalbumi on lyriikoiltaan "pelkkää" Leinon kynänjälkeä. Uskallan odottaa jotain jylhää mutta kepeää tällä Eino Leinon ja Eva Louhivuoren kokoonpanolla. Leinon lyriikat, Evan uskomaton ääni, väristyttävät viulut. Tämähän ei ole ensimmäinen kerta kun runoja on laulettu, mutta nyt viimeistään voisi olla sitä mieltä, että runothan ovat kuin luotu musiikki ympärilleen. Näin kuuluu olla. Varsinkin tällä kokoonpanolla. Aika paljon sanottu, mutta yksikin on paljon.

Mikäli et juuri runoja lue,vanhaa Leinoa nyt varsinkaan, niin kuuntelehan nyt ainakin tämä runo:

Kaksnolyksnel / musiikki

Hei, teistä moni on varmasti käynyt täälläkin kuikuilemassa listauksia koskien tätä päättyvää vuotta.

Listaukset ovat kyl lempipuuhaani, mutta olen silti huonohko rankkaamaan albumikokonaisuuksia Top10-listan muotoon. Vaikka en ole sitä iTunes-kansaa, joka kuuntelee vain yksittäisiä kappaleita, niin tänä vuonna on ilmestynyt paljon albumeja, joita en ihan kokonaisuudessaan ole kuunnellut. Ja sitten jos ottaa astetta vakavemmin, niin eikö albumi jossa on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista kappaleista voita albumin jossa on kaikki hyviä. Vai ehkä ne ovat samalla viivalla. Siksikään en jaksa ajatella järjestyksiä. On vain hyviä albumeja, tosi hyviä albumeja ja huonoja albumeja. Onneksi puhun lähinnä niistä hyvistä.

Osaan kuitenkin mainita kaksi albumia, jotka ehdottomasti ovat kokonaisuudeltaankin ehdottomasti THE 2014-albumit. Toinen niistä on ulkomainen ja toinen kotimainen. Toinen niistä on kuulunut useisiinkin listauksiin niin Suomessa kuin ulkomailla... ja toista on mainittu mielestäni yllättävän ja harmittavan vähän, kun on listattu kotimaisia levyjä. Ehkä se on kuulunut peräti enemmän listauksiin ulkomailla, jossa sitä todennäköisesti arvostetaan enemmän.

 Molemmilla levyillä on yhteistä se, että ne ovat kasvaneet huikeiksi vähitellen. Molemmilla levyillä yhteistä on se, että keikat ovat toimineet kimmokkeena bändin paremmin löytämiseen. Molemmista löytyy Amerikkaa (toisella ehkä hippasen Bruce Springsteenimäisemmin vaan). 

Molemmilla on myös hienot kansitaiteet - seikka, jota ei saa aliarvostaa tuijottaa sitä kantta digitaalisessa tai fyysisessä muodossa.

Ladies and Gentlemen, ulkomainen vahvistus on Amerikan The War on Drugs Lost In The Dream-levyllään.

 

Kokonaisuudeltaan levy on todellakin nimensä mukaisesti unenomainen, välillä jalkaa vipattaa vähän enemmän mutta pääsääntöisesti kyllä huomasin Tukholman keikalla jalkojen pysyvän melko tasaisesti maassa.  Red Eyesia (tykkään) soitetaan varmaan tänä iltanakin Hang The Dj-kemuissa, mutta ei tää oo silti sellaista kaksi-kolmikymppisten tanssimusaa, vaan oikein kypsä ja eheä kokonaisuus, joka toimii hyvin lampaitakin laskiessa ja varsinkin silloin.  Mutta hei tästähän jo kirjoitinkin muutama postaus taapäin keikkapostauksessani...

Kultasijaa suomalaisista albumeista (mahdollisesti kaikkien maiden albumeista) pitää Ochre Roomin toinen albumi Box, Bar & Diamond.

Saatan pitää hippasen enemmän debyytistä kokonaisuudessaan, mutta B, B & D on loistava jatko-osa. Koukuttavin kappale levyltä on Meeting & Passing. Kappale itsessään on kaunis balladimainen tarina, mutta se kätkee sisälleen niin monta jippoa kuten loppupuolella olevan soolotilutuksen, toisin sanoen moniuloitteisuudessaan räjähtävän upea laulu. Toki jalkoja vipattava levyn eka sinkkulohkaisu Garbage Trucks Are On The Move ilahduttaa myös, kuten tunnelmallinen No Trail...pari mainitakseni. Vuonna 2015 saamme todennäköisesti bändiltä uusia kappaleita kuunneltavaksi, vaikka tästäkään ei ole vielä päästy yli.

No sitten...koska musiikkimakuni ei rajoitu vain näihin ja olen luonnollisesti pistänyt merkille ja kuulolle musiikkitulokkaita, niin kokosin pienen soittolistan siitä, mitä on tänä vuonna ilmestynyt. Ei saa nimittäin unohtaa, että alkuvuonna Black Twigiltä tuli niinikään toinen albumi nimeltään Heliogram. Ruotsalaisduo First Aid Kitiltä ilmestyi My Silver Lining, uutta Damien Ricea saatiin vihdoin, Sophie Jamiesonilta on ilmestynyt pari kaunista laulua... on myös vastikään löytynyt täällä päässä uuden albumin julkaissut bluesahtava Hozier. Listalle saattaa ilmestyä vielä lisää kipaleita lähipäivinä, koska paljon jäi ulkopuolellekin.  ->  Hey ho, 2014!

Hyvää uutta vuotta 2015! Palaamme pian elokuvapostauksen merkeissä.

Huomio: This Must Be The Place tänään Teemalta

Mikäli et ole vielä nähnyt This Must Be The Place-elokuvaa, suosittelen tarttumaan kaukosäätimeen ja valitsemaan Teema-kanavan tänään klo 21.30.

9.2.2012 kirjoitin näin:

Eräänä torstai-iltapäivänä astuin elokuvateatteriin, jossa itseni lisäksi oli vain kaksi katsojaa. Ehkä ajankohta ei ollut otollinen, ehkä katsojien vähyys johtui siitä. Toivon niin. Toivon, että tämä elokuva on saanut enemmän katsojia muina ajankohtina, sillä sitä voi kutsua erityisen hyväksi ja mieleenpainuvaksi. Ja mielestäni sellaiseksi, joka olisi syytä kokea valkokankaalta nähtynä, mutta edes dvd:ltä.

Jos et ole aiemmin pitänyt Sean Penniä suosikkinäyttelijänä, saattaa tämä elokuva oikaista näkemyksiäsi herran monipuolisuudesta näyttelijänä.

Sean Penn näyttelee pääosaa tässä indie-elokuvassa. The Curen Robert Smithiltä näyttävä Cheyenne, elämäänsä hieman tympääntynyt entinen rokkitähti, elää  avioliitossa Janen kanssa. Talo on kartano Irlannissa, pihan tyhjässä uima-altaassa pelataan pallopeliä ja sympaattinen koirakin juoksentelee pihalla...

Juttuni elokuvasta kokonaisuudessaan täällä.

Bonusta tästä Talking Headsien mielettömän hyvästä kipaleesta, jota elokuvassakin kuullaan ja josta elokuva on nimensä saanut.

Big Shot, Shoulder & Ease - uutta hyvää musiikkia!

Pearls on ollut olemassa jo jonkin aikaa ja lämpännyt mm. Kurt Vileä, mutta australialaisen bändin debyyttialbumi ja sinkut ovat ottaneet aikansa. Tässäpä on uusi sinkkutulokas ja maistiainen vuoden alussa julkaistavalta debyyttialbumilta Pretend You´re Mine. Big Shot on tarttuva biisi, jonka soisi kuulevan indie-diskoissa. Mieleen tulee ensimmäisenä Arcade Fire goes post punk.  Tästä bändistä kuullaan vielä.




The Mispers Lontoosta jakaa varmasti mielipiteitä, mutta tanssittavan indiepopin musiikin ystävät löytänevät tästä koukkunsa. Tämä on taasen mielestäni Conor Oberst tai Brian Molko goes Mumford & Sons, mutta lähimpänä musiikissa ollaan kuitenkin Modest Mousea ja bändi pitää itseään enemmän rock-bändinä. Shoulder on uunituore sinkku alkuvuonna julkaistavalta debyyttialbumilta. Aikaisempia lauluja löytyy Soundcloudin lisäksi Spotifysta.  Voit tarkastaa myös hauskan musiikkivideon Brother.




Whirrin uusi Ease koska vähän kevyttä shoegazeakin tarvitaan. Whirr on neljä vuotta vanha kokoonpano, ja täytyypä myöntää että uusi tuttavuus minulle.



Siinäpä mukavia kappaleita lauantai-iltaan! Innostuttiko yksikään?

Dustin Tebbutt - mies joka lähti etsimään melankoliaa maapallon toiselta puolelta

Dustin Tebbutt lähti etsimään melankoliaa maapallon toiselta puolelta. Voitte kuvitella missä päin maailmaa se melankolian piste oli. Ei aivan Suomessa, mutta Ruotsissa. Ja se maapallon toinen puoli Australiassa.

Tuotoksena oleilusta syntyi EP The Breach. 

Erityisesti sinkku The Breach on saanut ihmisiä hurmoksiin ja vissiin noin muutenkin, sillä mies on joutunut tarjoamaan eioota loppuunmyydyille keikoilleen.

Folkkaristi (= uusi sanani folk-kitaristille) Dustin Tebbutt tosiaan onnistuu maalailemaan melankolisia mielikuvia musiikissaan. Hetken kuvittelen kuuntelevani Bon Iveriä. Vaikka sepä se, onko Bon Iverin falsetossa ihan riittävästi falsettoa... 

Bones on toinen, aiemmin tänä vuonna ilmestynyt neljän kipaleen EP. Yksi niistä remix The Breach-kappaleesta. Viimeinen kappale Honest Hands erottuu äänialansa vuoksi.

Loppujen lopuksi kuuntelen lauluja uudelleen ja uudelleen, sillä ovathan ne pirullisen kauniita ja koukuttavia. Esimerkiksi Let Timber Hold jälkimmäiseltä EP:ltä. Justin Vernon-sound-a-like pitää silti ohjaksiaan, enkä tiedä miksi annan sen hämätä....

Bonuksena Young Folks-cover! Ihan nätti, mutta on siinä alkuperäisessä enemmän särmää.

(EP:hin Spotifyssa levynkansien kautta)

Kun Disco Ensemblen solisti lähti soolouralle

Disco Ensemblen Miikka Koivistolla on oma sooloprojektinsa Hisser, johon on kuljettu aina Disco Ensemblen Viper Ethicsiesiestä, First Aid Kitin ja Warriorsin kautta. Kun omassa tajunnassa ovat lähinnä puhkikuluneet ja vielä ajoittain toimivat kaksi ensimmäistä levyä ja niihin kuuluneet kymmenet keikat, olen väistämättä hieman pihalla. 

Sitten Disco Ensemblen viime keikan noin pari vuotta sitten en tunnistanut juuri mitään kappaleita (olin se vanha jäärä, joka ei jaksanut kiinnostua uusista virroista). Myös edellisin Warriors on jäänyt vähille kuunteluille ja se on sentään julkaistu jo parisen vuotta sitten. 

Jos olisin kuunnellut, niin ymmärtäisin että kontrasti Warriorsin ja Hisserin Park Fictionin välillä ei ole enää niin jyrkkä mitä se on verrattuna esimerkiksi räiskyvään Masqueradeen. Se hippunen mitä levyltä olen kuullut, on kuulostanut rauhalliselta. Ei jaksa enää huutaa. Samalla tietynlaiset koukut ovat jääneet puuttumaan. Joskus sitä vain kasvaa bändeistä yli, mutta miksi en vain jaksa kiinnostua uudesta tuotannosta ja yhä ajoittain kuunnella sitten vanhempia levyjä? En suotta vain nostalgian takia? 

Metallimusiikkia syleilevä In Neon tai moniosainen Mantra ovat minulle se Disco Ensemble jonka tunnen ja josta yhä pidän. Vaikka sooloprojekti on sooloprojekti ja odotan mielenkiinnolla miltä ensi vuonna julkaistava debyytti kuulostaa, niin silti en voi olla vertailematta loistaviin lähtökohtiin ja miettimättä, että lupaavasti alkava ensimmäinen kappale Park Fiction kuulostaa loppujen lopuksi vähän...shhh...nynnyltä. Kauniistihan sekä Miikka että Lady Escape-yhtyeestä vieraileva Seidi Guzejev kuulostavat, mutta laulu jää aika tasapaksuksi, ja videokin  on melko sekava makuuni.

Katsotaan tosiaan mitä fiiliksiä tuleva levy tuo tullessaan.  Monet muut ovat pitäneet itseäni enemmän, sillä kaikki löytämäni jutut olivat varsin ylistäviä. Hyvä niin. Minähän pidän joka tapauksessa peukkuja pystyssä, kun tyypit tekevät musiikkia, josta nauttivat.

The War On Drugs Tukholmassa

25. lokakuuta tukholmalainen vanha panimo ja nykyinen konferenssi-/tapahtumarakennus Södermalmilla täyttyi ihmisistä (pääosin Weekday-asuisista), jotka olivat tulleet katsomaan Kurt Vilen kokoonpanoa The War On Drugs. Minä olin yksi heistä. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin,  en lentänyt Tampereelta Tukholmaan tämän kokoonpanon vuoksi. Satuin vain huomaamaan yhtyeen olevan kaupungissa ajat sitten, mutta lopullisesti lippu tuli ostettua päivän aikana turistikeskuksesta. Päätöksen sinetöi eräässä urheilukaupassa soinut kappale. Sää oli myös melko alakuloinen ja miten paremmin voisikaan illan viettää kuin menemällä yhdessä ihmisten kanssa tilaan, jossa esiintyy miellyttäväsoundinen bändi, jota oli ajoittain kuunnellut.

Münchenbryggeriet oli paikkana aika huikea. Kaiken kruunasi pitkä terassi, josta näkymät kaupunkiin aina merelle asti. Paikkahan oli siis hieno, vanhan rakennuksen tunnelmaa, mutta jokseenkin esiintymissalin puoleinen paikka toi mieleen myös koulun liikuntasalin (lattiatiloissa ei ollut tuoleja ja pöytiä). Äänentoisto ei myöskään ollut paras mahdollinen siellä missä aluksi lepuuttelin jalkoja (koska päivä oli kulunut kävelyn merkeissä ja parisen tuntia sai vierähtämään inspiroivassa Fotografiskassa - aika meni niin nopeasti, että jouduin syömään vain nopeat take away-sushit).  Eikä bändi saanut minua ihan eturiviinkään juoksemaan ja harva laulu saa ihan tanssimaankaan. 

Tänä vuonna ilmestynyt unenomainen Lost In The Dream sai sijaa luonnollisesti settilistalta. Tietysti myös se hittisinkkubiisi Red Eyes (Springsteen meets Rubik) kuultiin keikan loppupuolella. Lost In The Dream on kokonaisuutena oikein kelpo levy, vuoden parhaita varmasti ja siltä levyltä nostaisin esiin esimerkiksi kappaleet An Ocean In Between The Waves, Suffering ja Under The Pressure.  

Keikan loppupuolella kipusin yläkertaan, minkä luulin olevan varattu vain istumapaikkalippulaisille. Virhe. Siellä olisi pitänyt alunperinkin olla. Sieltä pääsin myös todistamaan nuorta Bob Dylania. Kurt Vile coveroi nimittäin Tangled Up In Bluen, ja ennen kuin tajusin kenen laulusta on kyse, luulin itse Dylanin astuneen lavalle. Soundi oli niin Dylania kuin voi olla. Dylanin laulu vuodelta 1975 laulu kuulunee vakiosettilistaan keikoilla... Youtube tarjoaa livevideoita. Mutta mikäli haluatte nähdä yhtyeen livetaltioinnin, niin suosittelen Youtubesta KEXP:n keikkaa. Ylipäätänsä kaikki chicagolaisen radiokanavan keikat ovat tunnelmaa ja hyvää laatua huokuvia.

Vaikka keikka jäi omalla henkilökohtaisella tasollani etäiseksi johtuen varmasti paikan valinnoista ja siitä, että en ollut keikalle mennessäni fani isolla f:llä, ei tarkoita etteikö keikka olisi ollut hyvä, ettenkö menisi toiste ja ettenkö suosittelisi amerikkalaisen kitararockin ystäville tätä levyä.

Jos siis tuumaatte juuri nyt, tänä lehdettömänä marraskuun päivänä tai iltana mitä tekisitte, niin laittakaa soimaan tämä tunnelmallinen levy (klikkaa levyn kantta mikäli omistat Spotifyn). Levy on myös omiaan niinä hetkinä kun laskette lampaita.

Kun huomasin rakastuneeni Ochre Roomiin

On huutava vääryys, että tamperelainen yhtye Ochre Room ei ole saanut kannanottoa täällä, ainakaan oman tagin merkeissä. Ehkäpä musiikkinsa tosin on minulle ollut kuin viini, joka on hyvää mutta on parantunut vain ajan saatossa.. ja nyt olen litkimässä sitä lähes päivittäin. 

En tiedä oliko se sitten onnekastakin, että eräänä lauantai-iltana keikalle tähtäessä en vain kertakaikkisesti päässyt keikalle, sillä ihmiset olivat jonottamassa discoilemaan. Kenties myös keikalle, mutta lauantai-ilta klo 23 ja ohjelmassa disco tuo myös muutaman innokkaan bilettäjän, joka ei ole vain tulossa keikalle.  Kuinka ironista tämän bändin kohdalla. Mutta mistä minä tiedän, sillä olinhan itsekin toiveikkaana jättänyt ovelle tulemisen viime hetkelle. Ehkäpä moni muukin kovaan ääneen puhuva seurue? Joka tapauksessa ajattelin, että ei Ochre Room vedä kymmenien metrien jonoa, ei tätä tapahdu kai kuin Robinin tai Cheekin keikoilla... ja kun on disco Tampereen Klubilla.  Onneksi ei ollut ennakkolippua, jota olisi tarvinnut repiä pelihanskojen lisäksi.

Onnekkaaksi edellä mainittu epäonnistuminen keikalle pääsyssä tekee kenties sen, että tutkailin välittömästi bändin keikkakalenteria ja huomasin tulevan esiintymisen kirjaston musiikkiosastolla! Tämä tieto lohdutti pettymyksen aalloissa. Klubikeikkoja tulee ja menee, mutta kirjasto on erityislaatuinen paikka, jossa akustiikka ja läsnäolo niin yleisöllä kuin bändillä on jotain aivan muuta kuin paikassa, jossa ihmiset ovat tulleet pitämään lystiä ihan muun kuin bändiin keskittymisen merkeissä. 

Ja niin tuli keskiviikko 17.9. kello 16.30 ja minä löysin itseni Metson musiikkiosastolta.

(valokuva: Mikko Huotari)

Koska minä ja muutama kymmenen muu katsoja olimme bändin kanssa kirjastossa, oli ihan aiheellista kirjojakin sivuava  Juhani Koiviston haastattelu, jossa mikkiä pitivät pääosin solisti Lauri Myllymäki ja basisti Tomi Moisio. Bändistä löytyy kirjallisuuden entisiä tai nykyisiä opiskelijoita, joten tämä toi lisää sytykettä. "Kukapa ei olisi opiskellut kirjallisuutta 1900-luvun alussa Tampereella" totesi yhtyeen Minttu Tervaharju jossakin kohtaa. Siinä vaiheessa minä vain huokaisin hiljaa. Kuulimme esimerkiksi, että bändin tuoreen albumin nimi Bar, Box and Diamond eivät tarkoita niitä asioita, joita ensiksi luulemme ja nimi tulee Tex Willerin kirjasta. Ja että monetkin laulut ovat saaneet inspiraation kirjoista kuten Herman Melvillen Bartleby-kirjasta.  Kuulimme, että levyt ovat englanninkielisistä maista ainakin Iso-Britanniassa saaneet hyviä arvosteluja. Haastatteluineen keikka kesti yhteensä noin puolitoista tuntia, eli ei mikään pikainen parin kipaleen visiitti.

(lähde: Ochre Roomin FB-sivu)

Olin nähnyt bändin aiemmin festareilla kirjastonpuistossa noin vuosi sitten, mutta nyt bändi ja musiikki astuivat ihan uuteen valoon. Ochre Roomin läsnäolo on maagista. Bändi ei tee itsestään suurta numeroa. Esiintyminen on hieman sisäänpäinkääntynyttä ja niin toivottuakin. Kun yhtyeen solistin Lauri Myllymäen ääni on sydäntäsärkevän kaunis, satunnainen naissolistin Mintun ääni viehättävä sekin ja joka ikinen soitin mitä tämä folkin ja americanan genreihin lukeutuva bändi soittaa, ei kaipaa yhtään enempää. Yhtyeen rauhallisimmat laulut ovat muutenkin suosikkejani. Keikalla kuultiin mm. ämän hetkiset suurimmat suosikkini Blue Ribbon, My Summer ja Radiance. Yhtyeen debyytti Evening Coming In peittoaakin juuri uuden tulokaslevyn.  

Kirjastossa oli myös yhtyeen jäsenten kokoamia hyllyjä suosikkituotoksista, kirjoista, levyistä, dvd:stä.  En jäänyt niitä tutkailemaan,  mutta ennen keikkaa katsomani haastattelu Myllymäen suosikkikirjasta The Roadista riitti vakuuttamaan, että kiinnostavia tapauksia varmasti hyllyillä on. Vaan täältähän myös ne suositukset löytyvät. Ah, löytyihän sieltä mm. Carson McCullersin The Heart is A Lonely Heart! Voi juku, kovin kiinnostava tapaus tämä bändi nimeltään

Ochre Room. 

Vimeosta löytyy muuten tälläinen aarre! Kesällä mökissä kuvattu muutaman laulun tunnelmallinen 20-minuuttinen video.  Video alkaa uuden levyn suosikilla Sparkilla.

Luulenpahan vaan, että kaikki biisit kasvavat ajan saatossa suosikeikseni. Sillä vasta nyt olen löytämässä bändin kunnolla.

NEØV - The Rain People

Hyvin tuoretta laulua ja musiikkivideolta kotimaiselta ylpeyden aiheeltamme NEØVilta.

NEØV maalailee musiikillaan kauniita maisemia ja nimenomaan maisemia yksityiskohtineen. Ei se ole vain musiikkivideot, vaan voisitko sinä muka kuulla tässä musiikissa (tähän joku mahdollisimman tylsän esineen tylsin yksityiskohta), kun vaivattomimmin tavoitat iltahämärässä vilkkuvan majakan valon, valon siivilöitymisen aurinkoisessa metsässä, kahisevat lehdet ankealla asfaltilla ja kuulkaas, vaikkapa sen kun perhonen laskeutuu varpaalle ja pyörii ympärillä idyllisen järvimaiseman äärellä. Sillä näin himskatin naurettavan kliseisesti kävi kesällä. Toisten saadessa taivaalta äkkiarvaamatta itsensä ja virvoikejuoman päälle yllätyslastin. Se ehkä kuuluu sitten jo ihan toisen bändin musavideorepertuaariin, vaikka tämä bändi voisi tehdä siitäkin kauniin pienen laulun. Sitä voi vahingoissa nirhaista sormeaan, kaatua kevyesti pyörällä kun hame jää pyörän pinnojen väleihin, mutta kuopiolais-bändin musiikin haikean melankolisessa musiikissa on optimismia. Se kertoo, että on ihan lupa vähän rypeä ja saada ikäviä sattumuksia osakseen, mutta sitten pääsee jaloilleen.

The Rain People on tänään myös Q-Magazinen päivän laulu.

Lake Town on myös pirun nätti biisi, joten uutta albumia (bändin toista) odotellessa! Bändi keikkailee ulkomailla jonkin verran, mutta Suomessa bändiä näkyy ainakin Lost In Musicissa Tampereella lokakuun puolivälissä.

Voihan Antero sentään!

Viime aikoina Antero on vieraillut korvakäytävissäni. Valehtelematta yllä oleva biisi debyytiltä on soinut kymmeniä kertoja viime päivinä. Biisi soljuu kitarointeineen ja lauluine niin charmikkaan vaivattomasti. 

Sitten toisekseen olen esilämmitellyt itseäni tämän päivän keikkalointiin, jota olen viime kuuntelujen jälkeen odottanut entistä enempi. Olen nähnyt aiemmin bändin aurinkoisena Juhannuspäivänä ja livebändi hämmensi minua, joka oli vasta kuunnellut Motheria ja odottanut vallan toisenlaista olemusta. Mutta nyt kun tiedän mikä Antero Lindgren on bändejään, eikä ole aurinkoa häikimässä ja piristämässä bändin musiikkia, niin tunnelma on eri! Keikkapaikkana toimii tänään Mustalahti Tampereen Näsijärven rannalla. Kyseessä on paviljonki ravintola-kahvila-terassin yhteydessä, jossa on aiemminkin järjestelty keikkoja. Kuitenkin huomasin, että varsinkin tänä kesänä siellä on keikkoja bändeiltä joiden kohderyhmää enempi olen. Iisan kyllä skippasin, mutta Antero Lindgreniä en, enkä todennäköisesti Minä ja Ville Ahosta. Ja vaikka Eva & Manu ei suurimpiin suosikkeihini musiikkinsa puolesta kuulu, niin ehkä voisin tykätä sympaattisista tyypeistä enemmän kivassa miljöössä?  Kun hei, kyllä se miljöö ja kaikki ympärillä joskus vain vaikuttaa. Kaipaan välillä vaihteluja näihin keikkapaikkoihin, niin tässähän sitä on tarjolla! Hoi, tamperelaiset! 

Nämä loppukesän illat eivät ole enää niin lämpimiä, mutta jos paikka tähtitaivaan alla, valaistus, miljöö ja hyvä musiikki raikaa (ja on puettu lämpimästi ja ehkäpä lasillinenkin lämmittää), niin oikeasti voisiko parempaa toivoa nyt kun keikkakuumekin on saanut otteensa taas.

Antero Lindgreniä ennen esiintyy Topi Saha, jota olen hippusen verran kuunnellut. Kuuntelen varsinkin nykyään poikkeuksellisen vähän suomenkielistä musiikkia, joten hänkin on vähän jäänyt välistä. Aika kiva on hän, toimii livenä varmasti paremmin! P.S Kuulin muuten, että Topi Saha hyppää myös keikkansa jälkeen Anteron bändin kelkkaan.

A Forest.

vs.

Himpskatin toimiva on tuo Bat For Lashesin cover The Curen alkuperäisestä A Forest. Melkeinpä kyllä parempi? 

Mikäli mielii tutkia lisää The Cure-covereita eri artisteilta, niin sellainen levy kuin Perfect As Cats tarjoaa tämän mahdollisuuden. Levy on ollut olemassa iät ja ajat, mutta itse olin missannut ja tämän todennäköisesti parhaimman esityksen, jonka BFL esittää ja mikäli sinäkin, niin pistähän kuunteluksi. Huh, nam. Kyllä Natasha Khanin ääni toimii tämän tyyppisessä musiikissa... ja mietin juuri, että seuraavaksi olisi kiva kuulla Joy Division-covereita Khanilta?

(P.S Kaipaan bloggailua ja varsinkin tähän blogiin, mutta kesä ja arki puuhineen ovat olleet isossa roolissa...pysykää siellä mikäli verkkaisempi tahti käy nyt, en ole harkitsemassakaan tämän blogin lopettamista) 

My Silver Lining.

Hiljaista on pitänyt täällä mutta sehän ei suinkaan pidättele artisteja ja bändejä luomasta uutta loistavaa musiikkia, eikä minua, blogin kirjoittajaa kirjoittamasta kuukauden tahi parin takaisista sinkuista. Välillä on hetkiä kun musiikin kuunteleminen ei täysillä innosta. Syystä tai toisesta siihen ei löydy aina sopivaa mielentilaa ja hetkeä, eikä sitä haluaisi kuunnella puoliväkisin sivukorvalla. Ikäänkuin radiomusiikkina. Mutta sitten kun se hetki tulee, kun iskee ja pakahtuu taas siitä kuinka paljon on kaikkea hyvää ja kaikkea mielenkiintoista vielä kuuntelematta. 

Olen pääsääntöisesti miesäänen ystävä ja moni bändi menee pilalle naisäänestä (no ainakin post-punkin kohdalla), mutta ei First Aid Kit, joka ei toki post-punkia ole nähnytkään. Toimisi kyllä miesäänelläkin, mutta näistä tsikseistä tykkään. Ja viime päivinä olen löytänyt itseni painamasta repeatia uuden levyn ensimmäisen biisin, My Silver Lining, kohdalla. Kyseinen kappale on soundiltaan makea kuin kesän eka suomalainen mansikka. 

I've woken up in a hotel room, my worries as big as the moon
Having no idea who or what or where I am
Something good comes with the bad
A song's never just sad
There's hope, there's a silver lining
Show me my silver lining
Show me my silver lining

Juuri näin. Kyllä tässä ongelmia puidaan, ja aika hajottavan isoja välillä. Vaan toivottavasti ensi viikolla Keski-Euroopan hotellissa ne ovat kokoluokkaa seesaminsiemen. Ja kun onhan tästä pienestä ongelmasta poikinut tavallaan tämä tuleva matkakin. 

There´s hope, there´s a silver lining. 

Hopeista kesää.

(Satuin myös huomaamaan, että FAK on Ruisrockissa sunnuntaina 6.7. Että älkäähän missatko, jos siellä päin liikutte.)