Näytetään tekstit, joissa on tunniste dokumentit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dokumentit. Näytä kaikki tekstit

2016/12/29

Yle Areenassa: Olipa kerran... Lost in Translation



Olipa kerran... Lost in Translation (Il etait une fois... Lost in Translation), siinäpä dokumentti sinulle, joka tuumaat, että kyseinen elokuva (vuodelta 2003) on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista elokuvista. Ja myös sinulle, joka et ole elokuvaa nähnyt.

Dokumentti näyttää tuokiokuvia elokuvasta ja niiden ns. rakentamisesta. Elokuvan, joka oli jo ennen sen tekoa, jotain jota ei oltu vielä tehty; Japaniin sijoittuva jenkkielokuva, joka ei kuitenkaan ole aivan perusjenkkielokuva. Elokuva jopa jollain tavalla "markkinoi" Tokiota ja Kiotoa edullisessa valossa, mutta näyttää myös kulttuurierot. Miltä tuntuu olla aikaerorasituksessa aivan uudessa paikassa, jonka kieltä ei osaa. Hiljainen huumori on myös elokuvan yksi tärkeimmistä tehokeinoista visuaalisuuden ja melankolisen tunnemaailman lisäksi.

On ilmiselvää, että elokuvassa pitää olla juuri Bill Murray ja Scarlett Johansson. Mutta tiesittekö, että varsinkin Murrayn saaminen elokuvaan ei ollut mikään ´piece of cake´. Ohjaaja Sofia Coppola oli visoioinut juuri sen, minkä katsoja näkee, että Murray olisi sopiva rooliin, mutta ensin oli vain saatava Murray kiinni. Murray ei ole helposti tavoitettava ihminen, sillä hän ei käytä esimerkiksi agentteja. Lopputulos on kuitenkin onnellinen. Coppola antoi Murraylle yleensä näyttelemisen vapauden elokuvassaan, joten monet elokuvassa näytellyistä absurdin ja surullisen hulvattomista kohtauksista ovat improvisoinnin lopputulos. Kyllähän sen huomaakin, että kyseessä on jotain tavattoman aitoa meininkiä.

Entä tiesittekö, että osa kohtauksista on kuvattu ilman lupaa viranomaisilta? Tai että Scarlett Johansson oli kuvausten aikaan vasta 17-vuotias? Nuorihan hän oli tietysti muutenkin, jota korosti suhde Bill Murrayn kanssa, mutta elokuvassa hän on paljon kypsemmän oloinen.

Kannattaa katsoa..dokkari, sekä elokuva. Molemmat löytyvät Yle Areenasta. Dokkari tämän linkin takana vielä muutaman viikon verran ja elokuva puolestaan pysyy Areenassa vielä kaksi päivää.


2015/11/02

Dokumentti: HOMME LESS (koditon New Yorkissa)


Noin sata vuotta sitten Henry David Thoreau muutti metsään, lähelle kaupunkia, elääkseen yksinkertaista ja edullista elämää ja kirjoitti siitä kirjan. Viime vuonna itävaltalainen Thomas Wirthensohn dokumentoi nykyajan "Thoreaun" eli miehen, joka ei tahdo tai voi käyttää pennosia vuokranmaksuun. Öisin hän hiipii katolle, jonne on tehnyt piilomajan. Silloin hän laittaa myös päähänsä mustan pipon sulautuakseen paremmin varjoihin. 

Päivisin mies näyttää menestyneeltä, mieheltä jolla on säännölliset pilvenpiirtäjän kokoiset kuukausipalkat. On valkoinen puhdas kauluspaita, kävelykengät, puku. Hiukset ovat harmaantuneet tyylikkäästi. Charmikas viiskymppinen mies, jolla luulisi naisia riittävän. Naisia saattaa riittää, mutta lähinnä muotikuvaussessioissa. Sulavasanainen ja hyvännäköinen pippaloissa käyvä mies, joka näyttää entisaikojen herrasmiesmäiseltä filmitähdeltä, on kuitenkin aika yksinäinen. 


Koska omia seiniä ja tavallista ympäristöä ei ole, hoitaa hän hygieniaansa, ulkonäköänsä ja vaatteitaan kuntosalillaan. Säilytyslokero kätkee hänen arvokkaimmat ja tärkeimmät tavaransa, joita ovat lähinnä kamera, läppäri ja mallikansio ajoistaan mallina. Parrankin voi ajaa näyteikkunan heijastuksen äärellä.

Dokumentissa soiva The Nationalin Fake Empire sopii kuin nenä päähän, siitä kun kaikki ei ole sitä miltä näyttää.


Dokumentti on äärimmäisen mielenkiintoinen vaihtoehtoisesta ja vähemmän materialistisesta tavasta elää. Asunnottomuus ei välttämättä Mark Reayn kohdalla todellinen pakko ja ainoa vaihtoehto - aivan kuten ei ollut Thoreaullekaan. Eräässä kohdassa hän luettelee paljon menee rahaa sairausvakuutuksen ohella esimerkiksi juhlimiseen ja ruokaan. Sitä rahaa totisesti riitti satoja dollareita ja hänelle tarjottiin tuhansien dollarien kuvauskeikkaa. Tulot voivat silti valokuvaajana olla epäsäännölliset ja vuokrat aivan pilvissä, joten koen tämän hyväksyttäväksi. Riippumattomuus pakollisiin menoihin on yksi tapa elää. Miksi omistaa tuhat neliötä, auto ja lukuisia huonekaluja, kun voi elää vaatimattomammin ja keskittyä itse elämään.

Dokumentti miehestä, Mark Reaysta, on nähtävissä täällä vielä 26 päivän ajan. Suosittelen.






“As long as possible live free and uncommitted. It makes but little difference whether you are committed to a farm or the county jail.” 
― Henry David ThoreauWalden


---


Muokattu 18.1.2016: Lisätty traileri Mumford & Sonsin kappaleella

2015/02/27

Mistaken For Strangers Teemalla



Ajatella että The National-fanina en ole vielä nähnyt vuoden 2013 Mistaken For Strangers-dokumenttia,
jonka teki The Nationalin nokkamiehen Matt Berningerin veli Tom. 

Virhe korjataan tänä sunnuntaina, kun dokumenttien kingi Teema esittää 75-minuuttisen MFS:n klo 21 alkaen. Tätä on verrattu Spinal Tapin veroiseksi komediaksi, mutta siihen minä en ole mitään sanomaan. Tässä on kuitenkin The Nationalia, vaikka dokumentti ei varsinaisesti olisikaan pääosin The Nationalista, vaan millaista on olla kuuluisan artistin veli, joka ei varsinkaan aluksi metallimiehenä erityisemmin välittänyt veljensä bändistä.

Kuka on jo nähnyt? Kuka katsoo nyt? 

En tiedä tarvitseeko välittää sen koommin The Nationalista katsoakseen tämän, mutta uskon sen olevan hauskuudessaankin yleissivistävä ajankuvaa heijastava dokkari siinä missä viime viikonloppuna katsomani faktoilla höystetty Ganes-elokuva.

Siinä missä Ganes tosiaan oli vain elokuva vuosikymmenien takaisista faktoista, siinä
MFS-dokumentti on lähimenneisyyttä ja nykyaikaa ja lähitulevaisuutta ihan just näistä tyypeistä. Tietyt maneerithan eivät niin vaan katoa kuten Matt Berningerin viinipullo ja yleisömereen sukeltaminen. Elokuva Hurriksista oli kuitenkin oikein hyvä leffa eräästä ajankuvasta ja sukupolvesta johon vanhempani kuuluvat. Ennen nuoriso kävi autolla tansseissa, vaikka toki kovempaan menoon kuului juurikin esimerkiksi Hurriganesien keikat. Muuten ihan sama nykyäänkin, mutta kuka nuori lähtee enää itsestäänselvästi perjantai-iltana esimerkiksi Tapiolaan tanssimaan iskelmäbändin tahdissa? Enpä tiedä, kyllä itsekin olen käynyt useammin The Nationalin keikoillakin (neljä kertaa).

Viisi upeata albumia, loppuunmyytyjä konsertteja ja eri sukupolvia säväyttävä amerikkalainen pop-bändi The National tietääkseni voi yhä vuosienkin jälkeen hyvin samalla kokoonpanolla. Toivottavasti pysyykin ja toivottavasti vuosi vuodelta korkeammalle kipuava bändi ei sieltä putoa.