Näytetään tekstit, joissa on tunniste brittiläinen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste brittiläinen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

2016/10/05

Doris Lessing: Kesä ennen pimeää




Kun nelikymppinen kotirouva lähtee etsimään itseään.


Doris, Doris...  Kirjoitit 70-luvulla tuottoisasi urasi puolivälissä tämän kirjan, Kesä ennen pimeää. Minä en ollut lukenut sinulta aiemmin mitään, mutta nyt olen yhden lukukokemuksen rikkaampi. Ainakin olen hieman hämmentynyt rikas. Minulla ei nimittäin ole varmaa mielipidettä mitä minä tästä teoksestasi ja tyylistäsi pidin.

Toisaalta Doris Lessingin (1919-2013) romaani on helppolukuinen, mutta raskas tarjotessaan paljon ajatuksenjuoksua ja olemattoman kappalejaon. Kirjassa tempautuu heti alussa päähenkilön, nelikymppisen kotirouva Kate Brownin mielenmaisemiin, ja sepä on siis jutun juoni. Hengästyttäviä juonenkäänteitä ei kannata odottaa, vaan tahto lukea osin kauniisti kuvailtuja mielenliikkeitä ja tekoja.

Keskiluokkainen brittiläinen Kate Brown on elänyt neljännesvuosisadan verran aviomiehensä kera ja lapsiakin heillä on muutama. Eräänä kesänä uralla menestyvä mies lähtee pidemmäksi aikaa Yhdysvaltoihin työmatkalle, ja lapsetkin lähtevät kaikki eri suunnille matkoille. Kotitalo laitetaan vuokralle kesän ajaksi. Kate on ensimmäistä kertaa aivan yksin, vailla vastuuta muista. Hän saa työpestin tulkkina, jonka myötä hän ajautuu myös suhteeseen nuoremman miehen kanssa. He lähtevät matkalle, mutta Espanjan matkalla mies sairastuu vakavasti ja huolehtivainen Kate huomaa olevansa enemmän äiti kuin rakastajatar.  Jotain muuta mitä hän halusi. Kesää on vielä jäljellä ja työpestikin on loppunut, ja Katen kunto myös huonontunut; kaunis nainen on ulkonäöllisesti hapertunut.  Eräänä päivänä hän huomaa kun mies liimaa ilmoitusta vapaasta väliaikaisesta vuokrahuoneesta, ja Kate ryhtyy hänen kanssaan juttusille. Pian hän huomaa asustavansa nuoren naisen kanssa ja kirjan loppupuoli kuvaakin hänen ystävyyttään ja pohdiskelujaan vuoroin yksin vuoroin uuden ystävättärensä kanssa erityisesti suhdeasioista. Ystävä saa kuulla myös hänen hyljeunestaan, joka on suuressa roolissa tässä kirjassa.

Kesä ennen piemää on luonteeltaan vahvasti itsetutkiskeleva ja matka lähinnä yhden naisen tunne-elämään. Kate pohtii ja analysoi lähes jokaista tekoaan. Eräänä päivänä hän esimerkiksi testaa ulkonäköänsä ja viehätysvoimaansa pukeutumisen voimalla. Hän ravaa vuoron perään rakennusmiesten ohi vuoroin löysissä vaatteissa, vuoroin vartaloa myötäilevässä mekossa. Jälkimmäisen aikaan hän saa vihellyksiä, kun rönttövaatteissaan hän ei tule huomatuksikaan. Kate pohtii siis paljon sekä ulkonäköään ja naiseuttaan, mutta myös rooliaan vaimona ja äitinä... sekä suhdettaan ystävään Maryyn, joka on avioliitossaan häntä epäsovinnaisempi... Kuka hän on, mitä hän haluaa. Ja lopussa sitten selviää mitä kesä on tarjonnut ja mitä hän tämän itsenäisen kesän jälkeen haluaa.

Kesä ennen pimeää ei ole huono, mutta ei se ole tajunnanräjäyttäväkään.  Mietin, että olisikohan kirja tuntunut vähemmän etäiseltä ja vähemmän kolkolta, jos kolmannen persoonan sijaan Kate olisi puhunut omalla äänellään. Kuitenkin kun koko romaani käsittelee yksinomaan Katen mielemaisemaa.
Ja jos puhutaan depressiivisistä naishahmoista, niin Kate Brownin hahmo ei oikein ole mitään ääripäätä. Hän ei ole välttämättä täysin onnellinen,  mutta ei mitenkään surkuttelekaan elämäänsä. Hän vaan pyörii kaiken keskenkertaisuuden pyörteissä ja kuinka moni tavallaan onnellinen päätyy aina jossain vaiheessa miettimään, että riittääkö tämä kaikki.

Miettimisen arvoista on toki myös se, että pitääkö olla matkoilla ja yksin löytääkseen itsensä.

2016/08/30

Ian McEwan: Makeannälkä



 Keskivertoromaani, jossa on lupaava alku ja hieno loppu.


Olen tässä vuoden sisään kahlannut vähitellen Ian McEwanin tuotantoa, joista viimeisimpänä Makeannälkä (Sweet Tooth, 2012), kirjastosta bongattuna.

McEwan on kyllä ihan uskomaton tyyppi. En voisi sanoa olevani fani, koska kirjat ovat välillä todella puuduttavia, mutta tässä onkin se juttu: Jossain vaiheessa sitä innostuu kääntelemään sivuja tiheämpään tahtiin osin päästäkseen vihdoin loppuun ja PADAM!, juuri kun luulet lukevasi ehkä pisintä ja tylsintä kirjaa, niin sieltä löytyykin se koukku! Lopussa. Jälleen kerran lopussa. PerusEwania.

Vaan on se kirja alussa ja keskelläkin luettava, ei mitenkään mahdoton, mutta muutama tapahtuma ei jättänyt juurikaan muistikuvaa ja osin sivuutin, kirjaan kun oli vähän tungettu kaikkea genreä, outoja tyyppejä, historiaa kylmästä sodasta, kirjaviitteitä, rakkausromaania, dekkaria... En sitä aivan jännärinä osaa nähdä kuitenkaan, enkä sen suurempana rakkausromaanina. Hieman chic litiltä se osin tuntui sillä vaikka Serena Frome oli jossain määrin älykäs (itse vähätteli tosin itseään), niin välillä ajatukset ja teot menivät siirappisiksi. Vaan olihan ihan makeaa lukeaa tarinaa naisen näkökulmasta taitavasti miehen kertomana. (Tähän myös liittyy se yllätys)

Parasta kirjassa onkin nuoren Serena Fromen tarina, joka aloittaa Cambridgessä ensin matematiikan opinnot, sitten kirjallisuuden.... Varsinkin alussa on paljon kirja- ja kirjailijaviitteitä, myös myöhemmin Serenan toisenkin rakastetun astuessa kuvioon. Tykkään. Cambridgestä Serena astuu mukaan tiedustelupalvelutyöhön MI5:een, joten kirjan kuviot liikkuvat pitkälti niin tiedustelupalvelun kuin rakkauselämän parissa. Tiedustelupalvelussa hän saa osakseen paljon tytöttelyä eikä etene samalla tavalla kuin miehet, joten feminismi on pinnalla, pieni raivohärkä voi pukata.... 

Koukusta huolimatta aika keskivertoromaani, jota en jaksaisi lukea toiste. 385 sivua on jälleen kerran aivan liikaa, kun ainakin puolet on odottelua. Hyvä alku ja loppu ei aina riitä.

* * 1/2

2016/01/18

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus



Näin aluksi, tämä ei ole sellainen rakkaustarina kuin voisit ensin kuvitella. Tämä ei ole välttämättä rakkaustarina ollenkaan.

---

Ian McEwanin romaani Ikuinen rakkaus alkaa ilmapallomatkalla, jolla on kohtalokkaat seuraukset. Kiehtovinta tässä on se, että tämä kirja ei ole varsinaisesti heistä, jotka olivat kuumailmapallossa, vaan heistä, jotka tempautuvat auttamaan kuumailmapalloa, joka on tempoutunut yläilmoista. 

Yhdestä auttajien välisestä katseesta tulee pakkomielle nuorelle herralle. Rakkauden kohteena on vanhempi mies, jolla ei voisi kuvitella olevan mitään yhteistä nuorukaisen kanssa. Vanhempi mies on tieteisiin paneutunut akateeminen tutkija ja ateisti, toinen arvokkaaseen perintökotiinsa eristäynyt uskonnosta voimansa saava. Vanhempi mies on avioliitossa naisen kanssa, ja juuri hänen kanssaan hän olikin romanttisella piknikillä kohtalokkaan kuumailmapallon saapuessa näkökenttään. Ei, hän ei tunne mitään nuorta tuntematonta miestä kohtaan. 

Tämä rakkaus tai rakastumisen tunne on osittain sattumanvaraista ja juuri uskonnosta kieltäytyvä mies tietyllä tapaa saa nuorukaisen entistä enemmän pakkomielteen valtaan - hänellä on vihdoinkin tarkoitus. Nuori mies soittaa jo ensimmäisenä iltana, ryhtyy väijymään talon äärellä ja lähettää rakkauskirjeitä, joissa hän kertoo löytävänsä rakkauden tunnustuksia pensaasta, johon toisen käsi on hipaissut. Tai pelkkä verhojen liikahdus ikkunassa on omiaan vakuuttamaan, että tämä on huomionosoitus juuri hänelle. 

Tässä vaiheessa tietysti moni jo ymmärtää kenellä ei ole kaikki kunnossa, mutta eräässä kohdassa lukija voi kuvitella, että todellisessa avuntarpeessa saattaa sittenkin olla vanhempi herra, ei sen takia että häntä vainotaan, vaan että tämä on kuvitellut kaiken onnettomuuden jälkeisessä mielentilassaan. Vaimo ei nimittäin suostu uskomaan, sillä väijyjä ei näyttäydy hänelle. Ja toisaalta, onhan rakkauskirjeiden saaminen nuorelta mieheltä jossain määrin absurdia. Parisuhde joutuu koetukselle.

Entä mitä on rakkaus, todellinen rakkaus? Missä on rakkauden ja pakkomielteen rajaviiva? 

Aloitin viime vuonna Ian McEwanit kolmella kirjalla (luettuani joskus ajat sitten Sovituksen, joka vaatii kyllä uudelleenlukemisen), ja huomasin yhtäläisyyksiä pariinkiin lukemaani. Tämäkin kirja kertoo Lauantain ja Vieraan turvassa-romaanien tapaan tavallista arkielämää viettävistä henkilöistä, jotka joutuvat yhtäkkiä osaksi jotain psykologista jännitysnäytelmää. Siinä missä Lauantai onnistui nappaamaan vasta loppuvaiheessaan ollessaan suurimmaksi osaksi monta sivua jaaritteleva esimerkiksi liikuntalajista, Ikuinen rakkaus pitää otteessaan jo vähän paremmin. Vuoden ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi ei ollenkaan huono tapaus. 

Ikuinen rakkaus (Enduring love) ilmestyi alkuperäiskielellään vuonna 1997 ja on kirjailijan kuudes kirja. Kaiken kaikkiaan arvostetun brittikirjailijan kirjoja on yli kymmenen. Kirjasta on tehty myös elokuva. Vuonna 2004 julkaistussa leffassa näyttelevät mm. Bill Nighy, Ben Whishaw, Daniel Craig ja Rhys Ifans. Ei huono näyttelijäkaarti, mutta onneksi en tiennyt tästä elokuvasta ennen kirjaa. Sovitusta lukiessa nimittäin mielessä oli aina Keira Knightley huolimatta siitä, että en elokuvasovitusta ole vieläkään nähnyt. Minulla ei ole mitään häntä vastaan, mutta lukiessani pidän tyypit mielellään vaan persoonina ilman kasvoja.