Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ne jotka jäävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ne jotka jäävät. Näytä kaikki tekstit

2016/09/30

Tua Harno: Ne jotka jäävät



Joistakin kirjoista pitäisi kirjoittaa heti luettuaan. Tua Harnon (s. 1984) esikoisteoksen Ne jotka jäävät (2013, Otava) lukemisesta on tovi aikaa, nyt yritän painaa mieleeni kirjaa, sillä yrityksenä ja haluna on saada kirjoitettua kaikesta jotain.

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Tua Harnon esikoisromaani on kaunis ja viisas kertomus sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden tunteesta.

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin ja lopulta kokonaan. Kolmikymppiselle Fridalle Cohenin laulut ovat kuin pyhiä arvoituksia: "I´m Your Man", "Take This Waltz", "The Partisan". Näistäkö hän voisi selvittää, mitä isälle tapahtui? Vai onko vastaus kauempana, isänisä Pojun elämässä? Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita. Seuraukset kantautuvat kauas 2000-luvulle. 


Ne jotka jäävät on tarina helsinkiläisestä Fridasta ja ihmisistä hänen elämässään. Frida opiskelee Teatterikorkeakoulussa opiskeltuaan ensin lakia, ja luettuani myös Harnon tehneen näin, mietin ajoittain kuinka paljon itseään Harno on siirtänyt kirjan sivuille. Oli miten oli, niin Frida ja kirjan muut henkilöt ovat hienoja herkkyydessään ja levottomuudessaan. Myös Frida on perinyt sukunsa miesten levottomuutta, vaikka toisaalta Frida haluaisi jotain muuta. Eli lähteäkö vai jäädä?

Kirjan lainasin intuitiivisesti, aivan kuten teen usean kirjan kohdalla. Sehän olisi vallan tylsää, jos lukisi vain listojen perusteella. Sattumalle pitää jättää tilaa. Jokin sai minut tarttumaan tähän kirjaan, ehkä kiihtyvämpi kiinnostus suomalaista kirjallisuutta kohtaan ja sitten ehkä myös kansiteksti. Kuvauksen perusteellahan monesti se valinta tulee tehtyä, ei välttämättä niin kansikuvan perusteella. Jos niin olisin tehnyt, olisin voinut ajatella tätä vähän harlekiinimaisena teoksena. Nättihän kansi toki on, mutta niinpäniinpä, se tekstipuoli ja sisältö painavat vaakakupissa hieman enemmän. Tekstin kieli oli kaunista, soljuvaa, pohdiskelevaa. Takana oli tosin aiheeltaan raskaahko ja osin samanhenkinen Eropaperit, joten se vaikutti varmasti lukukokemukseen. Kun tässäkin kirjassa henkilöt ja vuosikymmenet vaihtuvat, miehet käyttäytyy miten sattuu ja ihmisiin sattuu. Siksi tämä oli ehkä vain väärään aikaan luettu, ehkä kaipasin lukukokemusta, jossa ei olisi niin paljon haarautuvia oksia ja levottomuutta. Ja se on vain minun vikani, sillä voisin yrittää lukea tätä uudestaan myöhemmin.

Ehdottomasti kirja heille, jotka pitävät esimerkiksi Riikka Pulkkisen tavasta maalailla lauseita. Bongasin kirjastossa myös Harnon uusimman teoksen Oranssi maa, kirjailijan toisen, aion vielä lainata sen.