Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit

2017/04/19

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu



Philip Teir (s. 1980) on suomenruotsalainen kirjailija, jonka toinen romaani Tällä tavalla maailma loppuu (Så här upphör världen) julkaistiin hiljattain tämän vuoden puolella. Aiemmin Teiriltä on julkaistu kiitetty ja maailmallakin julkaistu romaani Talvisota - Avioliittoromaani, mikä täytyy ottaa myös luentaan.

Tällä tavalla maailma loppuu puhuttelee tietysti kauniilla kannellaan ja T.S. Eliotin runosta lainatulla nimellään. Itselle tulee mieleen, että onkohan tässä kyse jostain samankaltaisesta traagisesta tapahtumasta kuin Elina Hirvosen Kun aika loppuu -romaanissa, varsinkin kun kansiteksti lupailee: "Elokuussa kukaan ei ole entisellään." Lähden lukemaan kuitenkin aika ennakkoluulottomasti tätä romaania, jonka satunnaisesti valitsin kirjaston hyllyltä.

Teksti on soljuvaa ja helposti luettavaa, mutta toisaalta olen lukenut tämän vuoden puolella Thomas Mannin Taikavuorta. Ei kyseinen kirjakaan niin vaikea ole, mutta kappaleet ovat silti raskassoutuisempia, joihin rinnastettuna esimerkiksi tämä on viihdekirjallisuutta. Minun mittapuulla tämä onkin viihdekirjallisuutta, mutta en tarkoita sitä huonolla. Ei tämä silti mikään chic lit -teos tai erityisen hauska teos ole, tämä on melankolinen kertomus eräästä helsinkiläisestä perheestä, joka lähtee viettämään kesää mökille Maitolahdelle, Pietasaareen. Kesänmakuinen teos tämä onkin, tekee mieli lähteä samantien heidän perässään sinne.

Vaimo Julia on 36-vuotias kirjailija, joka päättää kirjoittaa kirjaansa mökillä. Puoliso Erik on saanut tietää juuri ennen lomamatkaa yt-neuvotteluista ja uransa lopusta helsinkiläisessä tavaratalossa. Hän ei kuitenkaan tohdi kertoa potkuistaan perheelleen, joka elää pitkälti hänen ansiostaan kantakaupungissa keskiluokkaista elämää. Perheeseen kuuluvat myös 13 vuotta täyttävä Alice ja hänen nuorempi veljensä Anton. Lapset eivät tietenkään ole erityisen innoissaan mökille eristäytymisestä, mutta tulevat löytämään mökiltä intressinsä, seikkailunsa. Nuoria kuvataan aika ajanhenkeen sopivasti; on instagram hashtageineen sekä hapuilu yhteenkuuluvuuden ja itsenäistymisen ristiaallokossa.

Kirja ei perehdy vain jokaisen perheenjäsenen mietteisiin, vaan kuvioihin astuvat myös lähipiirissä elelevä pessimistinen bioekoyhteisö, jonka jäsenet ovat sitä mieltä, että maailmanloppu on väistämätön asia. Asusteleepa eräässä mökissä myös yksin asustava Kati, johon mökille pelmahtava Erikin veli, Anders, tutustuu palattuaan Vietnamin matkaltaan.

Teirin romaanissa on hienoa se, että kukaan ei ole erityisen täydellinen, jokaisella on omat murheensa. Tämä seikka yhdistää niin ekoyhteisön jäseniä, Katia kuin keskiluokkaista perhettä. Tämä voi olla hyvin realistisen ja kauniisti kirjoitetun kirjan tarkoitus. Mietin vain, että jäinkö odottamaan jotain... jotain enemmän. Nyt kirja jättää enemmänkin vain haikean olon jälkeensä, ei tajunnan räjäyttävän, haikean... ehkä niin pitääkin olla. Olen ihan tyytyväinen, että kirjaan ei ympätty oikeasti kirjaimellista maailmanloppua (kuten romaanissa todettiinkin jo T.S.Eliotin runon mukaisesti, että maailma ei lopu pamahtaen), vaan nyt jää se jännite ja haikeus, mikä syntyy kun kesämökki laitetaan talviteloille...ja maailma loppuu, omalla tavallaan.


This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

T.S.Eliot 

2017/04/18

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Mitä tulin juuri lukeneeksi?

Jukka Viikilän viime vuoden alussa julkaistu kaunokirjallinen teos jos mikä on kirjaimellisesti kaunokirjallinen teos. Se on runomaiseen asuun puettu puolifiktiivinen teos eräästä historian merkittävimmistä tyypeistä. No niin no, ehkä hän ei henkilönä ole monelle kovin tuttu, enemmänkin luomuksensa, joista moni kaiketi on huomannut ainakin yhden. Helsinkiin 1800-luvulla asettuneen Carl Ludvig Engelin luomuksia on erityisesti juuri Helsingissä, esimerkiksi juuri se näyttävin valkoisuuttaan hohtava kirkko Senaatintorilla. Hieman googlettelin lisätietoja, että mitä kaikkea hän suunnittelikaan pääkaupunkiimme, mutta myös muualle päin Suomea. Aika paljon ainakin maakuntakirkkoja. Tämä romaani nyt kuitenkin keskittyy Helsinkiin, johon hänet pestataan kaupunginarkkitehtiksi Venäjän vallan aikana. Engel käytännössä aloittaa kaupungin suunnittelun tyhjästä. Muutamia vanhoja rotiskoja hajotetaan, muutama ihminen ja eläinkin saattaa siinä hajoituspuuhan sivussa saada surmansa. Engeliä ei välillä voisi vähääkään kiinnostaa, vaimoa ainakaan, mutta hei, miten hän voisi kieltäytyä edes viheliäisen kaupungin suunnittelusta?

Akvarelleja Engelin kaupungista on (yö-)päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu romaani. Kappaleet ovat lyhyitä ja kauniisiin lauseisiin on helppo tarttua ja pureskella niitä. Hengähtää myös pikku hetki sen vuoksi, vaikka kirjan voisi lukea yhdelläkin istumalla loppuun. En voi olla myös miettimättä, että tähän tyyliin kirjoitettu ohuehko teos (215 sivua) voisi puhutella myös nykyajan somekansaa, joka ei jaksaisi lukea pitkiä kappaleita, pitkiä kirjoja. Sitten toisekseen kirja voi kiinnostaa heitä, jotka eivät halua lukea läpeensä kaunokirjallisia teoksia, vaan haluavat imeä tietoa sisäänsä. Siihenkin tämä on hyvä. Kaikista parhaiten tämä kuitenkin uppoaa heihin, jotka nauttivat myös edes vähän runoista ja huokaavat enemmänkin kauneuden kuin tylsistymisen vuoksi. Silloin saa parhaiten irti.

Koska Engelin aika sijoittuu sinne 1800-luvun puolelle, niin toisaalta voin ajatella, että monet hänen kuvittellisesta päiväkirjastaan voisivat olla oikeita huomioita ja tunteita. Sitä sopii ajatella, että siihen aikaan tunteet olivat väkevämpiä, runollisempia, mutta kuka tietää mitä mies nyt oikeasti ajatteli. Tarinaan on silti hauska uppoutua, yhteen aikakauteen ja siihen, mitä tuntemuksia ainakin joku silloin on voinut ajatella. Ja miten kaikki on saanut alkunsa, että sekin mitä nyt näemme ympärillämme vaikkapa Helsingissä tallustellessamme ei ole ollut itsestäänselvyys. Esimerkiksi juuri tuon tuomiokirkon rappuset eivät olleet alkuperäinen suunnitelma, vaan Engel oli suunnitellut aivan toisin. Kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat varmasti vähintään arkkitehtuurista kiinnostuneita. Muistan myös lukeneeni, että Senaatintorilla on ollut hautausmaa, ja sielläpä niitä vanhoja kaivauksissakin löydettyjä luurankoja yhä on.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Jukka Viikilän (s. 1973) debyttiromaani, jolla hän voitti myös juuri Finlandia-palkinnon. Hieno juttu, ansaittua, vaikka en ole vielä lukenutkaan muita ehdolla olevia. En niin tiedä miten vertailla erilaisia kirjoja, mutta jotenkin tuli heti ensimmäisiä sivuja käännellessä, että tämä kirja on ansainnut mainetta ja huomiota. Romaani, jonka mielestäni oikeasti voisi lukea myös kuka tahansa eri sukupolvesta. Että Finlandia-palkinto voi olla myös kirjalla, joka on kirjoitettu selkeään mutta runolliseen asuun, eikä ole järkälemäinen.

Kirja viihdytti ja opetti, ehkä pari kyyneltäkin tirautin. Naurahdin myös, sillä kirjassa oli muutama tragikoominen kohtaus. Surullisia, mutta Engelin tyyli todeta asioita aina putoavista muurareista sai sen aikaan. Joskus liikautti vaan ajatus, kun hän päätti pelata noppaa vaimonsa kanssa. Kenelle nykyään nopan pelaaminen olisi päivän kohokohta?

Alla esimerkki yhdestä lempikappaleestani kirjassa.


Lainasin tämän kirjan äkkiä kirjaston vip-pöydältä, kun tulin sen ohitettuani huomanneeksi. Toivon saavani tämän jossain vaiheessa uudestaan käsiini, ehkä mieluiten omaksi.

2016/12/20

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet



Nykyajan hetkinen elämänmeno tarvitsee tämän kaltaisia romaaneja.


Japanilainen Haruki Murakami on maailmalla huippusuosittu kirjailija, joka erityisesti Norwegian Wood -romaanillaan on tehnyt vaikutuksen monen ikäisiin, mutta tavoittanut varsinkin nuoren popkulttuuri-kansan. Murakamilla on omintakeinen kirjoitustyyli, joka voi olla realistinen kuten mainittu kirja tai utopistisempi kuten Suuri lammasseikkailu. Yhteistä kuitenkin molemmille kirjoille on unenomaisuus, herkkyys, kaunopuheisuus. Molemmat kirjat lukeneena voin sanoa, että sytyn enemmän romaanille, jossa on enemmän realistisuutta kuin lammastyyppejä. Realistinenkaan kirja ei ole välttämättä paras, jos sitä ei ole kirjoitettu koukuttavasti ja kauniisti. Tässä viimeisimmässä romaanissa (vuodelta 2013, suomennettu suoraan japanin kielestä vuonna 2014) Murakami onnistuu siinä. Kuten onnistui Norwegian Woodissa. Muita kirjoja en ole vielä lukenut, mutta tarkoitus on nekin vielä lukea.

Kirjan päähenkilö asemasuunnittelija Tsuku Tazaki kohtaa menneisyytensä uuden tyttöystävänsä Saran patistamana. Nuoruudessaan hän eli tiiviisti viiden hengen ystäväporukassa. Yhtäkkiä aivan mitään syytä ystäväporukka hylkää hänet. Tavoitteluistaan huolimatta he ovat jäätyneet hänelle täysin. Kuluu vuosia, vuosia, vuosia...  Sara kaivaa Tazakin entisten ystävien yhteystiedot ja vähitellen hän kohtaa ihminen kerrallaan menneisyytensä. Hän olisi voinut jättää sen tekemättä, mutta Saran mielestä menneisyys kulkee joka tapauksessa mukana arpena. On mahdollisuus päästä arvesta eroon tai ainakin häivyttää sitä. Torjumisen sijaan kohdata ja selvittää mitä ihmettä tapahtui, mikä oli syy hylkäämiselle.

En lähde avaamaan kohdattuja henkilöitä ja syitä hylkäämiselle, vaikka suomalaisia lukijoita tietysti kiinnostanee se, että yksi näistä entisistä ystävistä on muuttanut Suomeen ja Tsukuru matkustaakin Hämeenlinnaan ja siitä kesämökille tapaamaan häntä. Hän kuvaa jonkin verran tapahtumia niin Helsingissä, Hämeenlinnassa kuin mökillä. Se ei ole kuitenkaan kirjan ydin, vaan nauttiaakseen kirjasta on nautittava sen rauhallisesta etenemisestä ja jonkun mielestä näennäisestä juonettomuudesta. Itse nautin valtavasti juuri näistä seikoista mielestäni oli jännittävää selvittää Tsukurun seurassa se, että miksi hänet hylättiin. Kirja ei kuitenkaan ryve vain ikävissä asioissa, vaan se antaa arvoa joillekin arkipäivän arkisille asioille. Siitäkin huolimatta, että niihin kätkeytyy melankoliaa, pysähtyneisyyttä. Ja juuri siksi. Nykyajan hetkinen elämänmeno tarvitsee tämän kaltaisia romaaneja.

"Tsukuru vieraili asemilla samoissa tunnelmissa kuin muut menivät konsertteihin tai elokuviin, kävivät klubilla tanssimassa, katsomassa urheiluotteluita tai kuluttivat aikaansa ikkunaostoksilla. Kun oli aikaa eikä keksinyt mitä tekisi, hän meni usein yksin asemalle. Silloin kun tunteet eivät rauhoittuneet tai oli jotakin ajateltavaa, hänen jalkansa suuntasivat luonnostaan asemaa kohti. Siellä hän istahti laiturin penkille, joi kioskista ostamaansa kahvia, tarkasti lähtevien junien aikataulut pienestä aikatauluvihkosesta (se hänellä oli aina laukussaan) ja vain istui siinä paikallaan liikahtamatta."



Helppolukuinen teos kipeistä aiheista.  Suosittelen lämpimästi.

2016/12/15

Miika Nousiainen: Juurihoito



Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko?


Miika Nousiainen. Olit ollut tuttu minulle lähinnä Hyvät ja huonot uutiset- sekä Pitääkö olla huolissaan? -tv-paneelikeskusteluista. Olit toki ollut tuttu minulle muutamien kirjojen kirjailijana. Minä vaan en ollut lukenut niitä. Nyt kun sinun neljäs romaani Juurihoito tuli julkisuuteen ja näin kirjaasi koskevan haastattelun, päätin että olisi aika tarrautua painettuihin sanoihisi. Olet jotenkin niin huikea tyyppi.

Ja voi pojat, ei ollut pettymys tämä lukukokemus. Romaani on yhtä nautinnollinen kuin esimerkiksi Pandan suklaacrisp. Tälle vertaukselle kirjan toinen päähenkilö Esko ei tietenkään olisi imarreltu.
Toivoin saavani Miika Nousiaisen persoonaa kirjassa ja sitä sain. Tosin toivoin samalla, että kirja ei olisi aivan yliammuttu mustaa huumoria tehden kirjasta farssin. Nyt homma pysyi kuitenkin kasassa, vaikka tiettyä rönsyilevyyttä tapahtuikin juonen suhteen. En kuitenkaan halua tehdä juonipaljastuksia.

Kerrottakoon nyt kuitenkin se, että kirjassa vuorottelee siis kahden päähenkilön äänet; Eskon ja Pekan. Esko on lähemmäs kuuskymppinen hammaslääkäri ja Pekka noin kymmenen vuotta nuorempi mainostoimistossa työskentelevä eronnut isä. Kirja etenee lineaarisesti molempien omilla äänillään tehden lukukokemuksesta miellyttävän selkeän. Kirjaan ilmestyvät uudet henkilöt saavat äänen näiden kautta, joten rönsyilevyys taittuu tällä.

Muita kunnioittava elämä on lopulta aika helppoa. Kaikki pitäisi tajuta maalaisjärjellä. Pidä huolta lähimmäisistä, ymmärrä erilaisia, älä syö keltaista lunta ja jos olet muusikko, älä tee perinteiset joululaulut jännällä tavalla uudistavaa levyä. Ja älä saatana salaa oleellisia tietoja lapsiltasi.

Homman nimi on se, että Pekka menee hammaslääkärille ja huomaa yhteisestä erikoisemmasta sukunimestä, että Esko voisi olla hänelle sukua. Esko on pidättyväinen, mutta huomaa puuttuvista vitosista, että tuo rasittavan puhelias äijä todellakin saattaa olla sukua hänelle. Vähitellen he tutustuvat yhteisenä päämääränään löytää heidät jättänyt isä, josta he eivät tiedä paljon mitään. Isää etsiessään he löytävät muita sukulaisia, joiden olemassaolosta eivät tienneetkään. Siitä se sitten lähtee. Jokainen sukulainen on johtolanka matkalla etsiessään isää ympäri maailmaa. Eskokin pääsee matkustelemaan viimein ja tajuaa elämässä olevan muutakin kuin hampaat (vaikka matkoilla mukana onkin hammaslääkärikamaa) ja Pekkakin löytää itsensä ja mikä tärkeintä saa tehdä etätöinä huoltoasemaketju ABC:lle uutta markkinointimateriaalia. Entä mitä tapahtuu Eskon kyynisyydelle rakkauden suhteen? Löytääkö vahva alaleuka kauniin yläleuan, jotka yhdistyvät täydelliseksi purennaksi?

Ei kannata mennä asioiden edelle. Ei hammasta voi paikata ennen kuin se on porattu. Voi helvetti. Ylläni on kaikkien aikojen tähtitaivas. Ajattelen ihastustani Thaimaassa. Ja ainoa keksimäni vertauskuva rakkaudelle liittyy hampaisiin.

Miika Nousiaisen tapa kirjoittaa on maanläheinen, lämmin ja täynnä arkipäiväistä tilannehuumoria ja viisautta. Se on kuitenkin juuri sopivalla tavalla vakava, sillä sen henkilöt eivät ole täydellisiä vaan ihmisiä omituisuuksineen ja puutteineen. Ihmisiä, jotka etsivät vastauksia, mielenrauhaa ja onnea.

Just hyvä.

Tätä näkyy nyt joissain kadunvarren mainoksissa ja ihan oikeutetusti. Tää voisi olla oikeasti hyvä lahjaidea jollekulle, joka tykkää lukea.


P.S Yksi kirjasta mieleenjäänyt Nousiaiselle tyypillinen puujalkavitsi:

Mikä on hammaslääkärin ja Pentti Saarikosken risteytys?
- Dentti Saarikoski.

2016/11/21

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia



Kissani Jugoslavia, mikä hämmentävä lukukokemus. Vuonna 2014 julkaistu Pajtim Statovcin (s. 1990) esikoinen on paljon ylistetty ja palkittu romaani. Itselläni jäi kuitenkin jotain hampaankoloon, enkä varauksetta voi sanoa pitäneeni siitä. En ainakaan ylistyssanoihin asti. Kirjassa on kuitenkin paljon mistä pidän: on perheenjäsenet, jotka yrittävät sopeutua uuteen kulttuuriin Suomessa, on tarinaa elämästä Titon Jugoslaviassa ja meille suomalaisille hämmentäviä kulttuuritapoja avioliiton järjestämisestä ensimmäiseen hääyöhön. Näiden tarinoiden pääosissa ovat perheenpää ja isä Bajram, poika Bekim ja äiti Emine. 

Bajram ja Emine avioituvat nuoruudessa tyypilliseen tapaan järjestetyllä tavalla. Bajram rikkoo kuitenkin heti alkuunsa perinteitä, jotka olennaisena osana kuuluvat hääpäivään. Taustalla on kuitenkin Titon kuolema ja siitä lähtevä Jugoslavian hajoaminen ja siihen liittyvät ongelmat. Perhe muuttaa pois ja löytää uuden kodin Suomesta, johon asettuminen tuottaa luonnollisesti omat kommervenkkinsä.

Poika Bekim kokee muutamia miessuhteita, joiden ohella hän tutustuu baarissa erääseen Kissaan. Bekimin luokse muuttava kissa on röyhkeä ja kyseenalaistaa Bekimin ratkaisut, kunnes lopulta lähtee pois. Myöhemmin hän hankkii kuristajakäärmeen. Kissa-kappale meni itsellä jotenkin yli hilseen, sillä maaginen realismi ei suorastaan ole oma juttuni. Myöhemmin tulin tosin tajunneeksi, että kissaan ja käärmeeseen kätkeytyy symboliikkaa, mikä on peräisin aina lapsuudesta asti. Niitä voi pitää hyvin mielikuvituksen ja alitajunnan hahmoina, jotka yrittävät kertoa Bekimille jotain. Lapsuuteen jäi kuitenkin jotain peikkoja... Tässä lukija voi ajatella, että entä jos vanhempia painajaisillaan valvottava poika, jonka luokse pyydettiin eräänlainen manaaja/tohtori käyttikin Bekimiä hyväkseen suljetussa huoneessa. Paljon jätetään auki, mikä on tässä tapauksessa kiehtova asia.

Kiinnostavien tarinoiden lisäksi pidän kauniista tavasta kirjoittaa asioista, kuvailla asioita. Toisinaan kuitenkin tuntui, että vertauskuvia oli huomattavan paljon.

Kissani Jugoslavia on sen verran monitasoinen kirja, että uudelleenlukeminen avaisi jäljelle jääneitä solmuja ja suhde siihen voisi muodosta lämpimämmäksi. Nyt osaltaan kuitenkin tämä maaginen realismi ja taiteellisuus hämmensivät ajoittain, eivät vain hyvällä tavalla. Vaikea sanoa kunnollista arviota tästä oudosta, hämmentävästä mutta hienosta kirjasta. Huomasin, että täällä oli kiteytetty omia ajatuksiani hyvin: "Olisin ehkä ollut onnellisempi lukija ilman sitä kissaa."

2016/10/25

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut




Harper Leen viime vuonna julkaistu Kaikki taivaan linnut (Go set a watchman) on mielenkiintoinen lukukokemus. Se on sujuvasanainen, mutta samalla hauska, kaunis, tyly ja hämmentävä.

Vuonna 1960 julkaistu Kuin surmaisi satakielen oli pitkään ainoa Harper Leen kirja, mutta sitäkin rakastetumpi. Pankkiholvista löytynyt käsikirjoitus muutti kaiken ja näin innokkaat lukijat ja fanit saivat uutta lukemista. Vaikka uuden voi lukea hyvin ihan omana kirjanaan, niin on hyvä tietää, että se on jatkoa satakielelle. Se on joko rasite tai helmi ja on vain itsestä kiinni pystyykö ne eriyttämään toisistaan, jos ei pidä uuden kirjan käänteistä ja sävystä. Itse olen lukenut satakielen vuosia sitten, joten aivan tuoretta muistijälkeä kirjasta ei ollut. Päätin, että hyvä niin, en aseta sillä tavalla uudelle kirjalle liikaa ennakko-odotuksia. No nyt, kun aion jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa lukea uudelleen Kuin surmaisi satakielen, voi olla että en enää tiedä mistään mitään. Olkoon sitten niin. Täytyy pitää kirjat erillään toisistaan ja keskittyä enemmän Harper Leen tapaan veistellä lauseita, Alabaman pikkukaupungin tunnelmaan.

Tunnelmaa oli tässäkin kirjassa. Katsotaanpas... esimerkiksi tämä on yksi suosikkikohta:

Alabamassa syksy tulee myöhään. Vielä Halloweenin tienoilla voi joskus istua kuistilla ilman päällystakkia. Hämärän aika on pitkä, mutta pimeys laskeutuu aina äkkiä; taivas muuttuu himmeän oranssista sinisenmustaksi ennen kuin ehtii ottaa kahta askelta, ja valon mukana haipuu viimeinenkin henkäys päivän kuumuudesta ja jättää jälkeensä lauhkean lenseyden.
Syksy oli yleensä Jean Louisen suosikkiaikaa. Syksyn äänissä ja muodoissa oli odotuksen tuntua: kotitalon lähellä sijaitsevalta urheilukentältä kantautuvat pelaajien ja pallojen mäjähdykset toivat mieleen soittokunnat, kylmän Coca-Colan, paahdetut pähkinät ja ilmassa huuruavan hengityksen. Koulun alkaessa oli aina jotakin odotettavaa - sai solmia uudelleen vanhat ystävyys- ja vihamiessuhteet ja kerrata taas monta viikkoa asioita, jotka oli pitkän kesän jälkeen ehtinyt jo puoliksi unohtaa. Syksyllä syötiin lämmintä iltapalaa, ja tarjolla oli kaikkea sellaista, mitä ei aamulla väsyneenä jaksanut syödä. Jean Louisen maailma oli parhaimmillaan, kun tuli hänen aikansa lähteä sieltä. 

Ja kirjan alku, jossa kuvataan kun Jean Louise matkustaa junalla Alabamaan.

ja tämä synkkämielisyyden kuvaus tragikoomisessa kappaleessa, jossa 12-vuotias Jean Louise luulee olevansa raskaana suudeltuaan poikaa:

Kauan sitten oli ollut aika, jolloin hänen olemassaolonsa ainoat seesteiset tuokiot olivat kestäneet siitä hetkestä, jolloin hän avasi aamulla silmänsä, siihen hetkeen, jolloin hän oli täysin tajuissaan - sitä kesti vain muutaman sekunnin, kunnes hän heräsi kunnolla ja astui taas uuden päivän unettomaan painajaiseen


Kyseinen kappale oli niin.....tragikoominen. Harper Lee osasi kyllä kuvata liikuttavalla tavalla epävarmojen ihmisten mielenmaisemia. Osasi... Leehän menehtyi 89-vuotiaana tämän vuoden helmikuussa.

Mutta kirjahan ei ole vain kuvaus siitä kun new yorkilaistunut Jean Louise on käymässä lapsuudenkaupungissaan Maycombissa ja katkelmia hilpeästä lapsuudesta, se käsittelee paljon rasismia. Suurin traagisuus onkin siinä kun Jean Louisen poikaystävä sekä isä, edellisenkin kirjan johtohahmo, rakastettu Atticus Finch, jäävät kiinni osallisuudesta rasistiseen seuraan. Ja aika moni muukin ympärillä tuntuu olevan sitä mieltä, että mustille ei missään nimessä samoja oikeuksia. Mutta miten olla varsinkin kun ainoa ihminen johon on koskaan luottanut osoittautuukin olevansa ahdasmielinen? Ja mikä tätä kaupunkia vaivaa? Herättää paljon tunteita, varsinkin kun perheen keskuudessa oli taloudenhoitajana niin rakastettu tummaihoinen Calpurnia, eikä Jeanin lapsuuteen kuulunut rasismi. Jack-sedältään hän saa sen kaltaisia neuvoja, että on elänyt lähinnä omassa kuplassaan.

Jääkö Jean Louise Alabamaan rakkaidensa luokse (joita ei enää tunne) vai lähteekö takaisin kevytmielisempään New Yorkiin, jossa ihmisiä ei erotella ihonvärin mukaan.



Hauska tietää: Kaikki taivaan linnut kirjoitettiin ennen Kuin surmaisi satakielen -teosta. 


2016/10/05

Doris Lessing: Kesä ennen pimeää




Kun nelikymppinen kotirouva lähtee etsimään itseään.


Doris, Doris...  Kirjoitit 70-luvulla tuottoisasi urasi puolivälissä tämän kirjan, Kesä ennen pimeää. Minä en ollut lukenut sinulta aiemmin mitään, mutta nyt olen yhden lukukokemuksen rikkaampi. Ainakin olen hieman hämmentynyt rikas. Minulla ei nimittäin ole varmaa mielipidettä mitä minä tästä teoksestasi ja tyylistäsi pidin.

Toisaalta Doris Lessingin (1919-2013) romaani on helppolukuinen, mutta raskas tarjotessaan paljon ajatuksenjuoksua ja olemattoman kappalejaon. Kirjassa tempautuu heti alussa päähenkilön, nelikymppisen kotirouva Kate Brownin mielenmaisemiin, ja sepä on siis jutun juoni. Hengästyttäviä juonenkäänteitä ei kannata odottaa, vaan tahto lukea osin kauniisti kuvailtuja mielenliikkeitä ja tekoja.

Keskiluokkainen brittiläinen Kate Brown on elänyt neljännesvuosisadan verran aviomiehensä kera ja lapsiakin heillä on muutama. Eräänä kesänä uralla menestyvä mies lähtee pidemmäksi aikaa Yhdysvaltoihin työmatkalle, ja lapsetkin lähtevät kaikki eri suunnille matkoille. Kotitalo laitetaan vuokralle kesän ajaksi. Kate on ensimmäistä kertaa aivan yksin, vailla vastuuta muista. Hän saa työpestin tulkkina, jonka myötä hän ajautuu myös suhteeseen nuoremman miehen kanssa. He lähtevät matkalle, mutta Espanjan matkalla mies sairastuu vakavasti ja huolehtivainen Kate huomaa olevansa enemmän äiti kuin rakastajatar.  Jotain muuta mitä hän halusi. Kesää on vielä jäljellä ja työpestikin on loppunut, ja Katen kunto myös huonontunut; kaunis nainen on ulkonäöllisesti hapertunut.  Eräänä päivänä hän huomaa kun mies liimaa ilmoitusta vapaasta väliaikaisesta vuokrahuoneesta, ja Kate ryhtyy hänen kanssaan juttusille. Pian hän huomaa asustavansa nuoren naisen kanssa ja kirjan loppupuoli kuvaakin hänen ystävyyttään ja pohdiskelujaan vuoroin yksin vuoroin uuden ystävättärensä kanssa erityisesti suhdeasioista. Ystävä saa kuulla myös hänen hyljeunestaan, joka on suuressa roolissa tässä kirjassa.

Kesä ennen piemää on luonteeltaan vahvasti itsetutkiskeleva ja matka lähinnä yhden naisen tunne-elämään. Kate pohtii ja analysoi lähes jokaista tekoaan. Eräänä päivänä hän esimerkiksi testaa ulkonäköänsä ja viehätysvoimaansa pukeutumisen voimalla. Hän ravaa vuoron perään rakennusmiesten ohi vuoroin löysissä vaatteissa, vuoroin vartaloa myötäilevässä mekossa. Jälkimmäisen aikaan hän saa vihellyksiä, kun rönttövaatteissaan hän ei tule huomatuksikaan. Kate pohtii siis paljon sekä ulkonäköään ja naiseuttaan, mutta myös rooliaan vaimona ja äitinä... sekä suhdettaan ystävään Maryyn, joka on avioliitossaan häntä epäsovinnaisempi... Kuka hän on, mitä hän haluaa. Ja lopussa sitten selviää mitä kesä on tarjonnut ja mitä hän tämän itsenäisen kesän jälkeen haluaa.

Kesä ennen pimeää ei ole huono, mutta ei se ole tajunnanräjäyttäväkään.  Mietin, että olisikohan kirja tuntunut vähemmän etäiseltä ja vähemmän kolkolta, jos kolmannen persoonan sijaan Kate olisi puhunut omalla äänellään. Kuitenkin kun koko romaani käsittelee yksinomaan Katen mielemaisemaa.
Ja jos puhutaan depressiivisistä naishahmoista, niin Kate Brownin hahmo ei oikein ole mitään ääripäätä. Hän ei ole välttämättä täysin onnellinen,  mutta ei mitenkään surkuttelekaan elämäänsä. Hän vaan pyörii kaiken keskenkertaisuuden pyörteissä ja kuinka moni tavallaan onnellinen päätyy aina jossain vaiheessa miettimään, että riittääkö tämä kaikki.

Miettimisen arvoista on toki myös se, että pitääkö olla matkoilla ja yksin löytääkseen itsensä.

2016/10/03

Turkka Hautala: Salo



Turkka Hautalan (s. 1981) esikoisromaani Salo vuodelta 2012 vakuutti. Vakuuttaa. 

Luin hiljattain tämän verrattoman kirjailijan esikoisteoksen Salo. Kirjaa lukiessa ei kertaakaan tehnyt mieli huokaista muusta kuin hienoista tarinoista ja kerrontataidosta.

Salo kertoo nimensä mukaisesti noin 50 000 asukkaan paikkakunnasta Lounais-Suomessa (Turusta noin 50 kilsaa) ja useimmat ehkä muistavat siellä olleen Nokian tehtaan. Tätä myös romaani sivuaa; paikkakuntaa, joka on melko tavallinen suomalainen pikkukaupunki ja sitä asuttavat ihmiset ovat laaja kattaus erilaisia ihmisiä ja suomalaista nostalgiaa, kaihoa, hilpeyttä, raakuutta. He ovat ihmisiä, joita on oikeasti olemassa, jokaisessa kaupungissa näkyy näitä hahmoja, persoonia.

Varsinkin pikkukaupungista tulleelle nostalgikolle, joka tykkää aidoista tarinoista ja havainnoinnista, tämä kirja sopii käteen paremmin kuin hyvin. Vaikka Salo onkin kerrottu kauniisti, niin kerrontatapa on silti mutkaton ja rehti. Ei se selittele liikaa, mutta ei myöskään piilottelekaan liikaa. 

Kirjassa esimerkiksi 90-luvulla maahanmuuttanut pizzeria-työntekijän kollega pyytää, että pizzaa viedessä puhuisi huonoa suomea (vaikka todellisuudessa puhuu loistavaa suomea ja tietää Suomen itsenäisyydestä ja kulttuurista), koska ihmiset haluavat kuitenkin palan eksotiikkaa. Siitäkin huolimatta, että rasismi on suuri kirosana. Väkivallaltakaan ei vältytä.

On vanha elokuvateatteri ja jonka pitäjä harmittelee nykyajan meininkiä. Kun on deeveedeet jne. Pieni kävijäjoukko käy kuitenkin elokuvien jälkeen lähellä olevassa perinteisessä nakkikioskissa. Nakkikioskillakin toki sattuu ja tapahtuu, mutta oikeastaan meininki on aika tavanomaista ja rauhallista, sekoitellaan euron irtsaripusseja, pilkotaan sipulia ja makkaranpaloja...

On lehdenjakaja-tyttö, jonka poikaystävä on välillä mukana öisillä tapahtuvilla kierroksilla. Autossa istuessa käydään keskusteluja paikkakunnalla asumisen hyvistä puolista: "Ihmiset odottavat että joku kaupunki pelastaa niiden elämän. Mutta ei se niin mene. Onneton voi olla missä vaan. Ja onnellinen." On kerrostalon poika, joka tiirailee tyttöä ja fantasioi tästä. Toivoo saavansa tästä ehkä tyttöystävän, ja eräänä yönä onkin valppaana kohtaamaan hänet. 

Sitten on hattuleidi. Nainen, joka seisoo aina jossain kulmassa ja huutelee murteellaan kaikkea ohimeneville. Vähän kuin joku erikoinen Twin Peaksista tuttu "Log Lady", joka voi olla ehkä vähän pimahtanut, mutta tietää asioista enemmän kuin moni muu. Lukujen välissä olevat pohdinnat ovatkin Hattuleidin mietteitä.

Tiäktee kenelt pitäs kyssy yksinäisist? Pikaruakan myyjilt. Baarimikoilt. Vireopelie kauppiailt. Nee niikattele kaikeppäivä. 
 Niikkenel ei ol kettä ketä niil kokkais tai kettä kene vuaks kokka. 
  Niikkene täytyy käyrä tua kuppasis kapakeis kumisä muualkka ihmissi enä näkis.
    Niikkenel ol aikka hakat kuus tunttii päväs jotta murhapelei ja ei kettä ketä pyytäs vähentämä.
      Anttila top tenis ja mäkkidonalkis ja tua kuppilois mää ole käyny niit kattomas. Anttilast ja mäkkist nee kyl aja mut nun nykysi ain poies, ku määny oele tämmöne. Kapakoist niire ei tartte. Ku ei mää ol vuassi enä sissäänkä päässy. 
  Vireovuakraamos nee antta mu ol, tai see ainaki ko siä yleens ol töis. Mää kattele niik kanssi ja arvuuttele et mitä siinki filmis tapahtu. Joskus mää piilota sin kansie sissä paperilappui josso mur runoi. 
  Simmää osta kahel eurol pähkinöi ja painu helvetti siält. 

On mies, joka miettii, että kun jatkuvasti haudetaan, niin voisiko arkussakin istua. L-muotoinen arkku, miksi ei, kun nykyaikana kaikki on mahdollista. 

On murhaa, irtisanomisia, suukko joka johtaa autokolariin. Monet tarinat ja henkilöt nivoutuvat yhteen. Kyllähän pikkukaupungissa niin monesti käykin. Salo todistaa, että jokin kirja voi olla samaan aikaan sekä melankolinen että hilpeä. Aito.

Salo-romaani palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Ansaittua.

2016/09/30

Tua Harno: Ne jotka jäävät



Joistakin kirjoista pitäisi kirjoittaa heti luettuaan. Tua Harnon (s. 1984) esikoisteoksen Ne jotka jäävät (2013, Otava) lukemisesta on tovi aikaa, nyt yritän painaa mieleeni kirjaa, sillä yrityksenä ja haluna on saada kirjoitettua kaikesta jotain.

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Tua Harnon esikoisromaani on kaunis ja viisas kertomus sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden tunteesta.

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin ja lopulta kokonaan. Kolmikymppiselle Fridalle Cohenin laulut ovat kuin pyhiä arvoituksia: "I´m Your Man", "Take This Waltz", "The Partisan". Näistäkö hän voisi selvittää, mitä isälle tapahtui? Vai onko vastaus kauempana, isänisä Pojun elämässä? Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita. Seuraukset kantautuvat kauas 2000-luvulle. 


Ne jotka jäävät on tarina helsinkiläisestä Fridasta ja ihmisistä hänen elämässään. Frida opiskelee Teatterikorkeakoulussa opiskeltuaan ensin lakia, ja luettuani myös Harnon tehneen näin, mietin ajoittain kuinka paljon itseään Harno on siirtänyt kirjan sivuille. Oli miten oli, niin Frida ja kirjan muut henkilöt ovat hienoja herkkyydessään ja levottomuudessaan. Myös Frida on perinyt sukunsa miesten levottomuutta, vaikka toisaalta Frida haluaisi jotain muuta. Eli lähteäkö vai jäädä?

Kirjan lainasin intuitiivisesti, aivan kuten teen usean kirjan kohdalla. Sehän olisi vallan tylsää, jos lukisi vain listojen perusteella. Sattumalle pitää jättää tilaa. Jokin sai minut tarttumaan tähän kirjaan, ehkä kiihtyvämpi kiinnostus suomalaista kirjallisuutta kohtaan ja sitten ehkä myös kansiteksti. Kuvauksen perusteellahan monesti se valinta tulee tehtyä, ei välttämättä niin kansikuvan perusteella. Jos niin olisin tehnyt, olisin voinut ajatella tätä vähän harlekiinimaisena teoksena. Nättihän kansi toki on, mutta niinpäniinpä, se tekstipuoli ja sisältö painavat vaakakupissa hieman enemmän. Tekstin kieli oli kaunista, soljuvaa, pohdiskelevaa. Takana oli tosin aiheeltaan raskaahko ja osin samanhenkinen Eropaperit, joten se vaikutti varmasti lukukokemukseen. Kun tässäkin kirjassa henkilöt ja vuosikymmenet vaihtuvat, miehet käyttäytyy miten sattuu ja ihmisiin sattuu. Siksi tämä oli ehkä vain väärään aikaan luettu, ehkä kaipasin lukukokemusta, jossa ei olisi niin paljon haarautuvia oksia ja levottomuutta. Ja se on vain minun vikani, sillä voisin yrittää lukea tätä uudestaan myöhemmin.

Ehdottomasti kirja heille, jotka pitävät esimerkiksi Riikka Pulkkisen tavasta maalailla lauseita. Bongasin kirjastossa myös Harnon uusimman teoksen Oranssi maa, kirjailijan toisen, aion vielä lainata sen.


2016/09/28

Väinö Linnan Musta rakkaus



Käsi pystyyn jos sulla tulee ensimmäisenä mieleen Väinö Linnasta järkäleet Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.

Täällä oli yksi käsi pystyssä, kunnes intuitiivisesti kirjaston hyllyltä nappasin tämän kirjan, kevyt kuin mikä kun on vielä pokkarikansissa. Tässä WSOY:n kustantamassa pokkarissa sivuja on vähän päälle 200 ja ovatpa ne sivut aika kepeästi luettu. Kepeys kuulostaa kyllä sinänsä väärältä sanalta tässä yhteydessä, kun aihe ei ole mikään maailman iloisin: mustasukkaisuus ja siitä aiheutuvat viiltävät katkeruuden tunteet. Paatoksellinen, kyllä hieman...Palataan siihen kohta.

Mielenkiintoista lukea kyllä Linnaa sivistyksen lisäksi sen vuoksi, että hän asui ja kuoli Tampereella (hauta Kalevankankaalla). Linna työskenteli tehtaalla Finlaysonilla, ja onpa siellä Finlaysonilla aukiokin nimetty hänen mukaan, hieno aukio onkin. Tänä kesänä oli erityisen hieno Finlaysonin Art Area, jossa kävin muutamaankin otteeseen etsimässä taidetta esimerkiksi parkkihallien rappukäytävistä ja muista paikoista, joissa taidetta ei tavallisesti ole, kyseinen aukiokin oli somistautunut taiteella. No joo, kirjahan saattaa sijoittua niille seuduille. Mielikuvissani ainakin kirjan toinen päähenkilö, Marjatta, asuu jossain siellä Amurin työläisasuntokorttelissa lähellä Finlaysonia ja isänsä käy Finlaysonilla töissä. Oikeastaan ainoat nimetyt paikat ovat Tehtaankatu (mikä, missä? kuvitteellinen?) ja Pyynikki. Sitten puhutaan myös Teknillisestä koulusta, jossa Pauli lukee insinööriksi.


"Täällä reunustivat katua vanhat kellahtavat puutalot, jotka olivat aina puolinukuksissa eivätkä välittäneet suuriakaan siitä, mitä niiden seinien sisä- tai ulkopuolella tapahtui. Talojen pihoilla näkyi leikkiviä lapsia sekä naruilla riippumassa pyykkivaatteita, joiden laadusta oli helppo päätellä talon asukkaiden varallisuutta, sukupuolta ja ikää. Enimmäkseen täällä asui työläisperheitä, ja he hankkivat toimeentulonsa niissä suurissa tehtaissa, joiden mukaan katu oli saanut nimensä."


Aloitan kirjan melko innostuneena. Kuvataan terävänäköisesti ja kauniisti Paulin taustoista ja nykyhetkestä, lähiympäristöstä. Jossain vaiheessa ajattelen vähän Dickensiä.... hahmot ovat jotenkin niin karikatyyrimaisia, Pauli opiskelee setänsä lainaamilla rahoilla, vanhahkoja sanoja, isän käyttämä murre, arkipäiväisyyden ja henkilöiden kuvaustyyli... ja sitten ne vahvat tunteet.

Tosiaan, melko alussa Paulin ollessa joutilaana kun koulu ja tehdas on kiinni, hän astelee näihin puutalokortteleihin. Siellä hän tutustuu isänsä kanssa asuvaan Marjattaan. He käyvät Pyynikillä treffeillä, hän käy Marjatan luona, jossa pöydälle asetetaan kahvikupit...ja kuvataan vaivaannuttavan hassusti tätä yhteistä kahvihetkeä.

Marjatta ja isä ovat ylpeitä kun Marjatta tapailee tulevaa insinööriä. Pauli sen sijaan on ahdistunut, sillä hän kuitenkin opiskelee lainarahoin turvin, ei hän voi edes maksaa tulevia häitä (sillä tyypillisesti, häistä puhutaan jo alkuvaiheessa) ja Pauli on myös ylpeä, sekä niin epäluuloinen. Hän ajattelee jatkuvasti, että kaikilla on taka-ajatuksia häntä vastaan. Kun Pauli saa kuulla Marjatan tapailleen kerran tai pari jotain resupekkaa ennen Paulia, hän saa järjettömät häpeällä sävytetyt mustasukkaisuuskohtaukset. Tästä se sitten lähtee, paatoksellisuus astuu kunnolla kuvioihin ja jatkuu aina kirjan loppupuolelle asti. Tätä epäluuloa ja ahdistusta kuvataan mm. vääntyneinä kasvoina, joista ei tunnisteta toista, eikä väkivallaltakaan vältytä. Marjatta puolestaan kuvataan todella heikkona tyttönä, joka ei halua tulla toimeen ilman Paulia. Itkee ja nyyhkyttää vaan, sairastuu jopa ikävästä. Hölmö musta rakkaus.

Näen tämän kirjan hyvin vahvasti teatterilavalle sopivana aina alusta loppuun. Elokuva siitä on ainakin tehty, ja ilmeisesti myös teatterissa esitetty 80-luvulla. Kirjana nautin siitä jotenkuten, ehkä meni tosiaan välillä vähän överiksi ja ei sinänsä mikään ihmeellinen teos, mutta luettava se on. Tämä vuonna 1948 julkaistu Musta rakkaus herätti paljon huomiota. Linna ei ollut täysin tyytyväinen teokseensa ja vuonna 1957 julkaistiinkin Linnan muokkama versio, joka on siis tämä lukemani kirja. Musta rakkaus nappasi palkintoja ja vahvisti Linnan asemaa kirjailijana. Merkittävä kirja sillä tavalla.

2016/08/30

Ian McEwan: Makeannälkä



 Keskivertoromaani, jossa on lupaava alku ja hieno loppu.


Olen tässä vuoden sisään kahlannut vähitellen Ian McEwanin tuotantoa, joista viimeisimpänä Makeannälkä (Sweet Tooth, 2012), kirjastosta bongattuna.

McEwan on kyllä ihan uskomaton tyyppi. En voisi sanoa olevani fani, koska kirjat ovat välillä todella puuduttavia, mutta tässä onkin se juttu: Jossain vaiheessa sitä innostuu kääntelemään sivuja tiheämpään tahtiin osin päästäkseen vihdoin loppuun ja PADAM!, juuri kun luulet lukevasi ehkä pisintä ja tylsintä kirjaa, niin sieltä löytyykin se koukku! Lopussa. Jälleen kerran lopussa. PerusEwania.

Vaan on se kirja alussa ja keskelläkin luettava, ei mitenkään mahdoton, mutta muutama tapahtuma ei jättänyt juurikaan muistikuvaa ja osin sivuutin, kirjaan kun oli vähän tungettu kaikkea genreä, outoja tyyppejä, historiaa kylmästä sodasta, kirjaviitteitä, rakkausromaania, dekkaria... En sitä aivan jännärinä osaa nähdä kuitenkaan, enkä sen suurempana rakkausromaanina. Hieman chic litiltä se osin tuntui sillä vaikka Serena Frome oli jossain määrin älykäs (itse vähätteli tosin itseään), niin välillä ajatukset ja teot menivät siirappisiksi. Vaan olihan ihan makeaa lukeaa tarinaa naisen näkökulmasta taitavasti miehen kertomana. (Tähän myös liittyy se yllätys)

Parasta kirjassa onkin nuoren Serena Fromen tarina, joka aloittaa Cambridgessä ensin matematiikan opinnot, sitten kirjallisuuden.... Varsinkin alussa on paljon kirja- ja kirjailijaviitteitä, myös myöhemmin Serenan toisenkin rakastetun astuessa kuvioon. Tykkään. Cambridgestä Serena astuu mukaan tiedustelupalvelutyöhön MI5:een, joten kirjan kuviot liikkuvat pitkälti niin tiedustelupalvelun kuin rakkauselämän parissa. Tiedustelupalvelussa hän saa osakseen paljon tytöttelyä eikä etene samalla tavalla kuin miehet, joten feminismi on pinnalla, pieni raivohärkä voi pukata.... 

Koukusta huolimatta aika keskivertoromaani, jota en jaksaisi lukea toiste. 385 sivua on jälleen kerran aivan liikaa, kun ainakin puolet on odottelua. Hyvä alku ja loppu ei aina riitä.

* * 1/2

2016/08/29

Laura Honkasalo: Eropaperit


Lukuinto, totaalinen heittäytyminen lukemiseen, on välillä ollut kadoksissa...sitä on ollut liian keskittynyt elämään sitä omaa elämäänsä sen huipuissaan ja pohjamudissaan.  Asia on päätetty: Loppuvuoden vietän vähän enemmän kuin vähemmän kirjallisuuden parissa, fiktion ja faktan. Haluan myös muistaa kirjoittaa lukemastani tänne. Palataan viime aikoina luettuihin romaaneihin.


"Kun Sinikka tutustui Jokkeen, kesät olivat helteisiä, kalliot sileitä ja saaristohuvilaa hallitsi Joken villi ja tyylikäs äiti Leea. Vuonna 1966 koko elämä oli selkeänä edessä: avioliitto, pian syntyvät lapset, albumi täynnä onnellisia ja vähän hulluja kuvia...."


Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit vuodelta 2009 ansaitsee paikkansa suomalalaisen kirjallisuuden kentällä. Kirja on myös itselläni porttikirjana Honkasalon kirjalliseen tuotantoon (kyllä, esimerkiksi kehuttu Sinun lapsesi eivät ole sinun on vielä lukematta, vaikka se löytyy hyllyltä omanakin).

Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta, mutta enemmän kuin vanhempien näkökulmasta se kuvaa tapahtumaa lasten kannalta, erityisesti perheen 6-vuotiaan tytön. Toisaalta myös jätettyä vaimoa, lasten äitiä Sinikkaa, sympatiseeraa. Hänet on jätetty jotenkin hyväksi ihmiseksi, ja psykopaatin elkein käyttäytyvän Joken sanoihin ei tahdo uskoa. Honkasalo on kertonut kirjan perustuvan osittain omakohtaisiin kokemuksiin, vanhempiensa ero sai hänet kärsimään liiankin ja hän halusi osoittaa, että helppoja eroja ei ole. No, kirjassa oleva ero ei todellakaan ole helppo, suorastaan raadollinen. Toivottavasti sentään aivan niin pahasti ei ole Laura Honkasalolle tapahtunut.

Kirja on jakanut lukijoiden keskuudessa paljon mielipiteitä. Onko se liian yliampuva. Mustavalkoinen. Mahdoton. Liian raskas ja pitkä.

Aivan. Olen osittain samaa mieltä, sillä olin välillä hämilläni siitä lapsellisesta käytöksestä mikä astui kuvioihin. Että miten se jättävä osapuoli, alussa normaalilta vaikuttava, voi käyttäytyä yhtäkkiä sillä tavoin. Jätetylle vaimolleen ja pienille lapsilleen, kun jätetty ei vaikuta edes liiallisesti roikkuvan miehessään. Hän jatkaa elämistä parhaansa mukaan lasten äitinä. Nyt tuo äitiyskin yritetään riistää.

Niin, tarina etenee niin, että naimissa oleva kahden lapsen isä Jokke löytää työpaikaltaan uuden naisen, Raisan. Raisan kanssa vietetään boheemia luonnonmukaista taiteilijaelämää, Sinikka-vaimoa hän haukkuu rahan perään olevaksi. Jonkinlaisen vapauden siemenen hän näkee eksoottisessa Raisassa. Raisa haluaa myös olla äiti, joten hän tekee Joken kanssa parhaansa kääntääkseen lapset oikeaa äitiään vastaan. Huoltajuuskiistojen keskellä isän ja Raisan luona käydessään äidin luota tuodut lelut hävitetään. Raisa saa angstisia kiukkukohtauksia, jos 6-vuotias Sara-tyttö asettuu ollenkaan poikkiteloin pienessäkään asiassa. Isä asettuu tyttöystävänsä puolelle, Sara joutuu jäähylle. Raisaa pitää kutsua äidiksi, oikeaa äitiä Paskikseksi. Päälle räkätykset. Isä uhkailee myös sillä, että lapset eivät saisi viettää aikaansa hänen kanssaan jos eivät tottele annettuja ehtoja. Asetelma on kuin jostain lastensadusta. Näen uuden tyttöystävän manipuloijana, pahuuden siemenenä, vaikka kuvittelisi että kaiken sen huuman keskellä isä tajuaisi mikä on lapsille parasta. Saralle ja pikkuveli Tomille, jota hyljeksitään muuten paljon.


"Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."

"Mutta mä sanon äitiä -" Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla. 

"Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?" 

Raisa hihitti. "Sinikka on sille liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on täynnä paskaa."

"Paskis", isä sanoi. "Tästä lähtien sä sanot Sinikkaa Paskikseksi."



Mukana tarinassa omilla luvuillaan on myös sairaalassa makaava Joken äiti Leea, jota Sinikka käy tapaamassa usein. Sillä Joken ja Sinikan erosta huolimatta, välit anopin ja miniän välillä pysyivät lämpimänä, mikä omalta osaltaan kirvoittaa omaa poikaa pysymään erossa äidistään.

Koska olen lukijana välillä armollinen ja uskon että kaikki on mahdollista tässä valtakunnassa, jossa omia pieniä lapsia murhataankin, että ihminen voi olla yhdellä hetkellä hyvä ja toisella paha, niin osasin uppoutua kirjan tarinaan mukaan. Raskasta sitä kyllä oli lukea, kun ei näkynyt juuri valoakaan tunnelin päässä. Onneksi luin itse tämän edes valoisaan aikaan vuodesta. Honkasalon tapa käyttää kuitenkin sanoja saavat hehkua aikaan.

2016/03/29

J.M. Coetzee : Michael K:n elämä




Vajaasta 200 sivustaan ja melko helppolukuisesta tekstistään huolimatta, Michael K:n elämästä lukeminen on aika raskasta. Kiinnostavaa, huikeaa, tympeää, raskasta.

Noin periaatteessa tämä vuonna 1983 julkaistu The Booker Prize-palkinnon niittänyt ja mm. 1001 kirjalistalle kuuluva kirja (ja siitäkin mielessä kolkuttanut kirja) on melko tavallinen nuoren kolmikymppisen miehen kasvutarina arjessa ja elämässä selvitymisestä töiden menettämisen ja rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen. Vaan sitten ei kuitenkaan, sillä taustalla on käynnissä oleva sota esteineen ja koettelemuksineen. Michaelia myös kuvaillaan tavallista poikkeavaksi, suorastaan rumaksi ristihuulineen, jopa äitiäkin puistatti millaista lasta oli kantanut sisällään. Solvaukset eivät ole helppoa luettavaa ja tuntuvat pinnalliselta kun ottaa huomioon sodan ja muuten vaikean elämän. Pinnallista paskaa suorastaan.

Eräänä päivänä Michael K joutuu muun muassa rakennustyöhön ja leirille, jossa kuulemma saisi olla vapaaehtoisesti ja jossa olisi hyvä olla, mutta pakenemisesta voisi seurata jotain pahaa. Ruoasta ei myöskään ole runsaudenpulaa. Yksi liikuttavampia ja puistattavampia kohtauksia on vuohen tappaminen ja nylkeminen käsin tappamaan tottumattomalle Michaelille. Loppujen lopuksi aiemmin puutarhurina toiminut Michael ryhtyykin viljelemään siemenistä vihanneksia, mutta yrittää piilottaa mahdollisimman hyvin puskevat versot pitääkseen olinpaikkansa ja elämänsä salassa.

Äiti kulkee matkassa mukana. Tuhkana rasiassa. Oikeastaan äiti on kuolleenakin suurin syy matkan taivaltamiseen kohti äidin entisiä parempia synnyinsijoja. 

Tarina sijoittuu Afrikkaan ja J.M.Coetzee on afrikkalainen kirjailija - seikat, jotka taitavat olla uusi aluevaltaus lukemalleni kirjallisuudelle. Oikein hyvä sellainen valtaus, mutta mikäli etsit mielihyväteosta, niin sitä tämä ei ole. 

2016/02/26

Miki Liukkonen - Lapset auringon alla



Heilahtanut kasvuromaani isästä ja pojasta, keltaisesta väristä ja pyramidien purkamisesta. 

Näin lukee kirjan takakannessa tiivistäen hyvin kirjan sisällön. 

Yhä etenevissä määrin (siitä voin taputella olkaani) olen lukenut suomalaista kirjallisuutta, sattumoisin erityisesti 70-luvun miehiltä, mutta oululainen Miki Liukkonen on nuorempaa sukupuolvea (s. 1989). Runoistaan ja spontaanista suorapuheisuudestaan tuttu mies (joka on nähty myös hiljattain ihan parhaan Perjantai-ajankohtaisohjelman dokumentissa) osoittaa, että myös hänellä on sanat hallussa kirjoittaessaan. 

Onko se sitten runoilijatausta ja taiteilijaluonne, mutta se on todellakin nähtävissä tässä romaanissa jossa lauseet ja tarinat arkipäiväisistä tapahtumista on puettu runolliseen asuun. Vaan ei nyt ihan joka lausetta,  ja kaikki on ihan ymmärrettävässä muodossa, vaikka tarinan aiheet liikkuvat välillä melko utopistisissa aiheissa. Juuri tästä syystä olin varsinkin alussa huolissani, sillä onhan romaanissa sivujakin reilut 400. Onko tämä loppuun asti kirja pakkomielteestä keltaiseen väriin, ja mitä ihmettä mahtaa vielä tulla vastaan… Eipä huolta, loppuun lukeminen palkitsi. Kirjassa on varsinaisesti kaksi päähenkilöä, eli isä ja poika. Kun tarina hyppää poikaan, se alkaa jo muistuttaa juhaitkolaisempaa kirjaa pojasta ja äidistään Firskarsissa. Tämä on siis kunnianosoitus, koska Itkosen romaanit suomalaisissa ympyröissä suomalaisista henkilöistä ovat suomalaisen nykirjallisuuden aatelistoa. Ja kaiketi olen kasvuromaanien ystävä. Isän liittyessä tarinaan myös kirjan jälkipuoliskolla takaa, että pieni utopistisuus ei ole poissa. Lopulta olen kuitenkin tottunut jo aiheeseen, ja jos ihmisillä on viehtymystä tiettyyn väriin tai juuri sen värin tiettyyn sävyyn, niin löytyyhän maailmalta monia muitakin toisistä ihmisistä erikoisia pakkomielteitä (eikö näitä ole tehty tv-sarjaksi asti?). Tai entäpä se, että Egyptin pyramidit eli  yksi maailman suurimmista ihmeistä on päätetty hävittää turhuuden vuoksi? No, olisko sekään lopulta niin ihmeellistä aikana kun tapahtuu muitakin outoja asioita eikä mitään voi pitää itsestäänselvänä. Mistä sen tietää, vaikka Egyptin hallitus päättäisi esimerkiksi työllistämisen nimissä päättää jonain vähemmän kauniina päivänä purkaa pyramidit kivi kerrallaan. 

Huolimatta siitä, että en pitänyt eritysemmin Jonas Auerin viileästä hahmosta ja kirjan teemat liikkuivat välillä liiaksi tähtipölyissä, huomasin loppujen lopuksi lukeneeni aika hyvänkin romaanin. 

2016/02/02

Maxence Fermine: Lumi


Maxence Ferminen pieni teos, jota voi kutsua novelliksi tai romaaniksi, tarttui mukaani kirjastosta hieman sattumalta. Etsin oikeastaan haiku-runokirjoja. Sellaisia en löytänyt, mutta romaanien keskeltä sattumalta löytynyt Lumi liippasi edes vähän haikuja. Pari haikuakin on kappaleiden alussa, aivan kirjan alussa. 

Lumi on hyvin lyhyt ja helposti soljuva nopeasti luettu teos. Kooltaan se on höyhenenkevyt, vähän kuin aiheensa lumi. Kirjan päähenkilö Yuko Akitalla on intohimo lumeen ja haikuihin. Hänen isänsä haluaa pojastaan sukunsa mukaisesti joko papin tai sotilaan. Yuko haluaa runoilijaksi.


- Isä, minä haluan runoilijaksi, hän sanoi syntymäpäivänsä aamuna hopeanhohtoisen joen äärellä.

Isän silmäkulmat kurtistuivat tuskin havaittavasti, paljastivat silti syvän pettymyksen. Aurinko heijastui läikehtivään veteen. Kuin kuu vilahti pallokala koivunkuvajaisten välistä ja katosi puusillan alle. 

-  Ei runous ole ammatti. Se on ajanvietettä. Runo on virtaavaa vettä. Niin kuin tämä joki.

Yuko tuijotti pakenevaa hiljaista vettä. Sitten hän kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:

- Sitä minä haluankin. Haluan oppia katselemaan, miten aika kuluu.



Erityisen mieltynyt Yuko on haikuihin lumesta ja valkoisuudesta. Eräänä päivänä mestari tulee hänen luoksensa ja toivoo pojan runoihin enemmän väriä, maalaustaidetta. Hän ohjaa hänet mestarirunoilijan luo, joka hallitsee kaikki taiteen lajit. Yuko taivaltaa tämän luo ja matkallaan hän kohtaa muun muassa jään alle jäätyneen lumenvalkoisen naisen, Lumen.

Lumi ja lumenvalkoisuus saattaa olla tässä kirjassa aika itsetarkoituksellinen aihe, mutta pieni iso tarina on kovin nätti. Maxence Fermine on ilmeisesti ranskalainen, mutta sitä ei välttämättä aavistaisi hänen japanilaishenkistä 1800-luvun lopun Japaniin sijoittuvaa kirjaa lukiessa. Kirja on muuten ollut kuulemma bestseller. 

Luin tämän tänä aamuna maan peityttyä pitkästä aikaa lumeen ja äsken huomasin sattumalta, että tänään viettää nimipäiväänsä Lumi. Ei ollut tarkoituksellinen teko, sillä lumenkin huomasin vasta kirjan aloitettua ja oli jo aika lukea tämä pitkään lainassa ollut kirja. Elämässä on hauskoja sattumia, pitää vain huomata ne. 

2016/02/01

Kaksi kotimaista: Aki ja Jussi


Vuoden vaihtumisen aikoihin luin nämä kahden 70-luvulla syntyneen suomalaisen miehen teokset. (70-luvun alkupuolella on muuten syntynyt montakin kovaa kirjailijamiestä… Aki, Jussi, Juha, Tuomas jne.)

Ollikainen on kirjoittanut menestysteoksen, Nälkävuosi (2012), lisäksi viime vuonna julkaistun Musta satu-romaanin. Jussi Valtonen lienee enimmäkseen tunnettu vuonna 2014 julkaistustaan He eivät tiedä mitä tekevät -romaanistaan, joka sai sinä vuonna kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Minulle joka tapauksessa nämä kirjat olivat porttiromaanit heidän kirjoituksiinsa. Vakuuttivat, aion lukea lisää.

Kaksi erilaista pientä romaania, mutta molemmat pitävät sisällään melankoliset tai jopa traagiset maailmat. 



Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.


Aloitetaan Nälkävuodesta. Nälkävuosi on sinänsä helppolukuinen 139-sivuinen teos, mutta tarjoaa sen verran pureksittavaa, että sitä ei kannata ehkä ajatella kevyeksi lounaaksi. Raskas kirja, raskaista aiheista, aiheuttaisi raskaan lounaan jälkeisen uupumuksen. Ironista tosin verrata raskaaseen lounaaseen tässä yhteydessä. Nälkävuosi paneutuu nimensä mukaisesti teemaan Suomen suuret nälkävuodet. Kirjassa seurataan tarinaa sekä pienen köyhän perheen näkökulmasta että parempiosaisten Helsingissä asuvien ihmisten näkökulmasta. Luonnollisesti köyhän perheen taivalta on surullista seurata, ja jo alussa kuoleekin yksi perheenjäsen.  Kuvailu on traagisen kaunista, runollista. Kuvataan sitten huoraamista, Katajanokan maisemia, ahdinkoa, onnentunteita, kuolemaa. Ei kirja silti teennäinen ole, vaan soljuu vaivattomasti eteenpäin.




Siipien kantamat sen sijaan on nykypäivää ja traagisuus ei ole nälässä, vaan sydämessä ja päässä.
Arki ei kulu ruokaa metsästäessä, vaan päivätöissä, rakastuessa, murehtiessa. Eroa, kuolemaa ja sairauttakin kirja pitää sisällään. Omalla tavallaan surullisen kaunis Helsinkiin sijoittuva kirja.

Kirja soljui eteenpäin myös vaivattomasti ja hienoja kuvailuja oli siellä täällä. Olin tietysti viehättynyt myös intertekstuaalisuudesta. Lolita, Seitsemän veljekset, Steinbeck, Dostojevski jne. Kirjat ja sitaatit sitovat yhteen kirjan keski-ikäistä opettajamiestä ja tyttöä, hänen oppilaansa. En tiedä piittasinko niin paljon siitä mitä tapahtui heidän välilllään, moraalisista seikoista ja sen sellaisista, kuin miehen tunteellisuudesta, kirjaviittauksista ja siitä kun rakas koira teki kuolemaa, sen lopettamistoimenpiteistä ja sitä käsittelevästä surusta. Kaikki tämä oli kuvattu niin hienosti. Koiranomistajana puhkesin lähes kyyneliin.



Hienoja kirjoja molemmat. 

2016/01/28

Topi Saha & Metson musiikkiosasto


Parisen viikkoa sitten Metson musiikkiosastolla pukkasi taas live-keikkaa ja haastattelua. Pitihän tämä suomalainen nuori folkaaja käydä katsomassa ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Haastattelun ja välispiikkien perusteella Topi Sahasta voi kertoa, että siinä vasta sympaattinen, huumorintajuinen ja välitön tyyppi. Esitettäville lauluille ei ollut ennalta laadittua settilistaa, vaan kappaleet tulivat ihan fiiliksien ja mahdollisten pyyntöjen perusteella. Parit coveritkin Saha esitti. Niistä yksi tässä lyhyessä videotallenteessani. Kyseessä on Eric Peltoniemen Punainen. Amerikansuomalainen lauluntekijä Peltoniemi on kuulemma Sahalle samalla sekä idoli että uhka, kun keikan jälkeen tyypit tulevat kysymään juuri siitä. Saha laulaa tyypillisesti suomeksi, mutta coverissa kuullaan vähän englantia ja hyvinhän se soljuu. Kieltämättä oli itsellekin yksi suosikki, mutta kovasti upposi livenä miehen omat kappaleet.



Musiikkiosastolla olivat tehneet kartan artistin suosikeista nin kirjailijoiden kuin muusikoiden saralta. Pöydillä oli myös esillä lainattavaksi suosikkileffoja, -kirjoja ja -levyjä. Pakko vielä mainita, että niin hyvä ja ansaitusti palkittu tämä live-konsepti. 

2016/01/25

Nainen junassa - se kohkattu uutuuskirja





Lainasin ex tempore kirjaston vip-pöydältä viime vuonna julkaistun kohkatun romaanin esikoiskirjailija Paula Hawkinsilta. Romaaniin liittyi jo kannen, nimen sekä kuvailun perusteella junalla matkustaminen - se riitti herättämään kiinnostuksen. Lukiessani tajusin, että olin lainannut eräänlaisen chic lit-dekkarin. Virkistävää kyllä, mutta tekstin helppolukuisuudesta huolimatta en saanut kirjaa etenemään sillä tavalla kuin jo luvattiin. Että kirjaa ei voisi laskea käsistään. 

Tarina kuitenkin kiinnosti ja palautuspäivä kolkutti, joten vietin eilen pari tuntia tämän noin 400-sivuisen kirjan parissa, ja tänään luin muutaman viimeisen sivun loppuun. 

---

Nainen junassa -romaani on arkinen, inhorealistisen arkinen. Nainen junassa on Rachel, joka matkustaa joka arkipäivä junalla Lontooseen ja takaisin. Hän on noin kolmekymppinen sinkkunainen, joka asuu parhaan ystävänsä kämppiksenä. Junalla matkustaessaan Rachel pitää yllä kulisseja, että hän käy yhä töissä. Ei hän käy. Hän juopottelee päivät pitkät ja oksentaa välillä ystävänsä kämpän melkein pilalle. Potkutkin tuli töistä juopottelun seurauksena. Junassa hän saa kuitenkin (juomisensa lisäksi) elämälleen tarkoituksen - hän seuraa lähes päivittäin junasta avautuvia näkymiä. Eräs asunto kiinnostaa erityisen paljon. Hän näkee usein pariskunnan, jolle keksii nimet ja taustat. He näyttävät rakastuneilta, mutta eräänä päivänä tätä naista suutelee joku vieras mies. Tämä jää kummittelemaan uteliaan Rachelin mieltä. Pariskunnasta ja heidän kuvitteellisesta idyllistä oli ehtinyt tulla Rachelille jo pakkomielle. Kun eräänä päivänä kerrotaan naisen kadonneen, Rachel puuttuu asiaan.

Tässä ei ole kuitenkaan kaikki, sillä samalla kadulla asuu myös Rachelin ex-mies ja hänen uusi vaimo sekä lapsensa. He asustavat juuri siinä talossa, joka oli myös Rachelin oma. Ehkäpä kadun seuraaminen kiinnosti jo tästä syystä, vaikka junassa hän seuraakin ihan toista pariskuntaa. Rachel ei ole kuitenkaan päässyt yli entisestä miehestään, ja häiriköi häntä varsinkin humalassa. Tarinaan kytkeytyy siis mies perheineen ja tämä kadonnut nainen, Megan. Rachel käy hiippailemassa kulmilla, ja sattuneesta syystä nykyinen vaimo luulee hänen olevansa vain miehen perässä. 

Näkökulmansa kirjassa antavat vuoroin vaihtuvilla päivämäärillä (siksi melko pomppien) Rachel, Megan ja miehen uusi vaimo, Anna. 

Koska tarinaan kytkeytyy niin paljon kaikki tuntee kaikki-taustoja ja miehessä roikkumista, sisältää tämä itselleni saippuaa ja chic litiä. Unohdan välillä, että ai niin, tarinan taustalla ja pääasiana onkin Meganin katoaminen. Loppuvaiheessa kiinnostus heräsi hieman enemmän.

Tämä best seller on myynyt jo elokuvaoikeudet, enkä ihmettele. Totta kai best seller antaa jo edellytykset leffan tekemiselle, mutta tämähän on kuin elokuvakäsikirjoitus, eli varmasti toimii valkokankaalla. Ehkäpä tämä tosiaan voisi toimia elokuvana paremmin, varsinkin jättäessä yksioikoisuuden pois ja tuomalla jännitteitä elokuvallisten elementtien myötä. Varsin ilahtunut olin siitä, että brittiläinen Emily Blunt tulee olemaan tämä nainen junassa. Kunnes kuulin, että elokuva tehdäänkin New Yorkissa ja sievä Emily Blunt näyttää vain siltä, että olisi kärsinyt kuukautiskivuista, eikä ole edes lihavan ja vastenmielisen näköinen kuten kirjan sankarin kuvataan olevan. Kurjalta hän kuitenkin näyttää ja hoitaa varmasti homman kotiin. Silti en voi olla pettymättä - siinä meni toivon rippeet utuisesta Lontoosta lähiöineen, hieman Marple-henkisestä jännitystarinasta.



2016/01/18

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus



Näin aluksi, tämä ei ole sellainen rakkaustarina kuin voisit ensin kuvitella. Tämä ei ole välttämättä rakkaustarina ollenkaan.

---

Ian McEwanin romaani Ikuinen rakkaus alkaa ilmapallomatkalla, jolla on kohtalokkaat seuraukset. Kiehtovinta tässä on se, että tämä kirja ei ole varsinaisesti heistä, jotka olivat kuumailmapallossa, vaan heistä, jotka tempautuvat auttamaan kuumailmapalloa, joka on tempoutunut yläilmoista. 

Yhdestä auttajien välisestä katseesta tulee pakkomielle nuorelle herralle. Rakkauden kohteena on vanhempi mies, jolla ei voisi kuvitella olevan mitään yhteistä nuorukaisen kanssa. Vanhempi mies on tieteisiin paneutunut akateeminen tutkija ja ateisti, toinen arvokkaaseen perintökotiinsa eristäynyt uskonnosta voimansa saava. Vanhempi mies on avioliitossa naisen kanssa, ja juuri hänen kanssaan hän olikin romanttisella piknikillä kohtalokkaan kuumailmapallon saapuessa näkökenttään. Ei, hän ei tunne mitään nuorta tuntematonta miestä kohtaan. 

Tämä rakkaus tai rakastumisen tunne on osittain sattumanvaraista ja juuri uskonnosta kieltäytyvä mies tietyllä tapaa saa nuorukaisen entistä enemmän pakkomielteen valtaan - hänellä on vihdoinkin tarkoitus. Nuori mies soittaa jo ensimmäisenä iltana, ryhtyy väijymään talon äärellä ja lähettää rakkauskirjeitä, joissa hän kertoo löytävänsä rakkauden tunnustuksia pensaasta, johon toisen käsi on hipaissut. Tai pelkkä verhojen liikahdus ikkunassa on omiaan vakuuttamaan, että tämä on huomionosoitus juuri hänelle. 

Tässä vaiheessa tietysti moni jo ymmärtää kenellä ei ole kaikki kunnossa, mutta eräässä kohdassa lukija voi kuvitella, että todellisessa avuntarpeessa saattaa sittenkin olla vanhempi herra, ei sen takia että häntä vainotaan, vaan että tämä on kuvitellut kaiken onnettomuuden jälkeisessä mielentilassaan. Vaimo ei nimittäin suostu uskomaan, sillä väijyjä ei näyttäydy hänelle. Ja toisaalta, onhan rakkauskirjeiden saaminen nuorelta mieheltä jossain määrin absurdia. Parisuhde joutuu koetukselle.

Entä mitä on rakkaus, todellinen rakkaus? Missä on rakkauden ja pakkomielteen rajaviiva? 

Aloitin viime vuonna Ian McEwanit kolmella kirjalla (luettuani joskus ajat sitten Sovituksen, joka vaatii kyllä uudelleenlukemisen), ja huomasin yhtäläisyyksiä pariinkiin lukemaani. Tämäkin kirja kertoo Lauantain ja Vieraan turvassa-romaanien tapaan tavallista arkielämää viettävistä henkilöistä, jotka joutuvat yhtäkkiä osaksi jotain psykologista jännitysnäytelmää. Siinä missä Lauantai onnistui nappaamaan vasta loppuvaiheessaan ollessaan suurimmaksi osaksi monta sivua jaaritteleva esimerkiksi liikuntalajista, Ikuinen rakkaus pitää otteessaan jo vähän paremmin. Vuoden ensimmäiseksi lukemakseni kirjaksi ei ollenkaan huono tapaus. 

Ikuinen rakkaus (Enduring love) ilmestyi alkuperäiskielellään vuonna 1997 ja on kirjailijan kuudes kirja. Kaiken kaikkiaan arvostetun brittikirjailijan kirjoja on yli kymmenen. Kirjasta on tehty myös elokuva. Vuonna 2004 julkaistussa leffassa näyttelevät mm. Bill Nighy, Ben Whishaw, Daniel Craig ja Rhys Ifans. Ei huono näyttelijäkaarti, mutta onneksi en tiennyt tästä elokuvasta ennen kirjaa. Sovitusta lukiessa nimittäin mielessä oli aina Keira Knightley huolimatta siitä, että en elokuvasovitusta ole vieläkään nähnyt. Minulla ei ole mitään häntä vastaan, mutta lukiessani pidän tyypit mielellään vaan persoonina ilman kasvoja. 

2016/01/08

Lukuhaaste vuodelle 2016


Kukapa muistaa viime vuoden, kirjan vuoden, lukuhaasteen?  Minäkin otin osaa puolitosissani, sillä esimerkiksi loppuvuodesta luin kirjoja, joilla ei saanut ruksittua loppuja kohtia. Enkä ruksinut, jos en lukenut jotain kirjaa loppuun asti (jotain rotia).

Tällä samalla meiningillä mennään tänäkin vuonna, kun Helmet-kirjastot ovat tehneet jälleen kirjojen ystäville haasteen uudelle vuodelle. On tyydyttävää raksia tai yliviivata kohtia (yksikin kirja voi täyttää monta kohtaa), mutta pääasia on silti, että nauttii lukemastaan ja lukee kirjoja siitäkin huolimatta, että haaste jää puolitiehen. Olen aika varma, että näistäkin osaa jää täyttymättä.

Kuka muu ottaa haasteesta kopin?  Mikä on tämän vuoden eka kirja?
Itselle vuoden eka kirja (tälläkin hetkellä lukemani) on Ian McEwanin Ikuinen rakkaus (Enduring Love). Aloitin viime vuonna McEwan-putken kolmella kirjalla, ja näköjään kiinnostusta vielä riittää. Kirja on aika koukuttava ja tähän asti on tullut tuttuja viboja aiemmin lukemistani McEwaneista. 

Helmet-lukuhaaste 2016:

  1. Ruuasta kertova kirja
  2. Matkakertomus
  3. Kirjassa rakastutaan
  4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
  5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
  6. Kirjastosta kertova kirja
  7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja 
  8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
  9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja
  10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  11. Sarjakuvakirja
  12. Näytelmä
  13. Kirjan nimi on kysymys
  14. Historiaa käsittelevä tietokirja
  15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma
  16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
  17. Kirjassa juhlitaan
  18. Lastenkirja
  19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
  20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
  21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja
  22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
  23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.)
  24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja 
  25. Kirjassa on yli 500 sivua
  26. Elämäkerta tai muistelmateos
  27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja
  29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja
  30. Viihteellinen kirja
  31. Olympialaisista kertova kirja
  32. Kirjassa on myrsky
  33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja
  34. Keskustelua herättänyt kirja
  35. Kirjassa ollaan avaruudessa
  36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
  37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan
  38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
  39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja
  40. Eläkeläisen suosittelema kirja
  41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
  42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
  43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
  44. Kirjassa joku kuolee
  45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
  46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
  47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  48. Kirjassa on alle 150 sivua
  49. Vuonna 2016 julkaistu kirja
  50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja