Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomas Kyrö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomas Kyrö. Näytä kaikki tekstit

2015/03/16

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja ja miksi Mielensäpahoittajat kannattaa lukea


Huumori on melko vaikea lajityyppi kirjallisuudessa, mutta aikamme kirjailija Tuomas Kyrö sen taitaa. Tavalla, joka pureutuu niihinkin, jotka ottavat kirjansa usein mieluiten vakavina.

Se, että tämä viime vuonna ilmestynyt Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja oli jo kolmas kirja sarjassaan tuli iloisena yllätyksenä takavasemmalta (neljäs, jos Miniä lasketaan, koska se ei ole Mielensäpahoittajan näkökulmasta). Ajattelin kysyä Kyröltä, että tuleeko näitä vielä lisää. Minä jotenkin näkisin, että tähän se voisikin päättyä - Mielensäpahoittaja on saanut testamenttinsa laadittua ja sitä myöten puitua sen, mikä mielessä on vielä kaivertanut. Ja asettunut jollain tavalla asumaan kaupunkiin. Kyllä vain.

Kolmas kirja pohjautuu pitkälti kuolemansa valmistautumiseen. Arkku on tehtävä alusta asti loppuun, mietittävä mitä lauluja soitetaan hautajaisissa, mitä tapahtuu omalle tontille. Totta kai myös oma puku omaa tulevaa kuollutta ruumista varten on saatava räätälöitynä, ja sen valmistaakin naapurin Kolehmaisen thaimaanialainen vaimo. Kolehmaisen kanssa välit ovat hieman hiertäneet, mutta tajuaa, että hädän hetkellä Kolehmaiseen hän turvautuisi ja Kolehmainen häneen. On jo omien etujen mukaista pitää toveruudesta ja naapurisovusta kiinni. 

Miksi voisi kiinnostaa lukea jonkun vanhan pököpään jaaritteluja ja ajoittaista ehdottomuutta? Siksi, että minä näen tässä hahmossa ilmentyvän monta suomalaista herrasmiestä. Mutta minä näen hieman myös itseäni. X- ja Y-sukupolven taitteissa syntyneet tietävät miksi vanhoissakin asioissa on ollut puolensa. Kun on joutunut tai saanut nähdä asioiden eteen vaivaa. Jos lankapuhelimen luuri ei ole ollut kädessä, niin sitä on voinut mennä soittelemaan ovikelloa ja kysyä "Ooks mun kaa". Jos oli, niin kiva ja jos ei, niin tulipahan liikuttua ja tehty jotain konkreettisempaa kuin potentiaalinen tapaamisen sopiminen joskus sitten. Jos halusi jonkun biisin, niin saattoi lähettää postikortin radioon ja kuunnella lähetystä nauhuri valmiina. Kiroillut jos vähän päälle on puhuttu. Asemalle meni ajoissa ostaakseen lipun, joka junassa oikeasti leimattiin. Niin, että itselle jäi merkintä siihen.  Mikä siinä oli niin vaikeaa lukea lipusta onko siinä se paikka minne ollaan menossa kohti ja onko päivämäärä ja kellonaika oikeita? Juuri mitään ei tarvitse ajatella arkipäivän toiminnoissa. Kirjat lainataan automaattien välityksellä, palautetaan useimmiten automaatteihin. Prahassa ei saanut mennä oikealle kassalle, vaan sitä varten oli tyyppejä ohjaamassa automaateille, joiden kieltä ei tajunnut ja aikaa meni opetteluun ja ohjeistamiseen. Tukholmassa oli automaattisen portin valvoja, joka nauraen lopulta avasi portit kun lippuja vilautti. Ja... no, viime syksynä saatoimme toverin kanssa olla melkoisia toheloita uimahallissa, jossa kävimme monen vuoden jälkeen. Kaikki oikeastaan toimi siellä matkakortilla.

Mielensäpahoittaja (nimi edelleen tuntematon) joka tapauksessa ottaa tässä kirjassa ensiaskeliaan uuden sukupolven vehkeisiin. Hän tajuaa, että tabletilla voi matkustella ympäri maailmaa ja katsoa Arvi Lindin uutisia. S-korttiakin kysellään (jota hän luulee erehdyttäväksi Eskortiksi, omaksi autokseen) hotellissa, jossa hän tarjoaa vanhaa markka-aikojen Apu-lehdestä leikattua kuponkia.
Käy jopa uimassa, koska se kuuluu hintaan, ja olisi tuhlausta olla siten uimatta.

No, tavallaan siis aika viisas mies tuo Mielensäpahoittaja vaikka Y-sukupolvi itsessä ei kaikkea tunnustaisikaan. Joka tapauksessa jokaisen, varsinkin nykyaikojen ipanoiden, tulisi lukea nämä kirjat avartaakseen katsomustaan ja muistaakseen että välillä olisi ihan hyvä tsekata ikkunasta viistäviä maisemia eikä vaan taplettiansa. Voi nähdä esimerkiksi lentävän joutsenparin reaaliajassa niinkuin minä eilen näin. Tämä kolmas kirja oli jos mahdollista vieläkin parempaa Mielensäpahoittajaa, joten tartuhan kirjaan (tai vaikka nykyaikaiseen äänikirjaan, joka voi toimia myöskin Antti Litjan äänellä, eli hänen joka näyttelee ihan siinä Mielensäpahoittajan filmissäkin!)

2013/08/12

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun...


Tuomas Kyrö:
Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Ilmestymisvuosi: 2012, WSOY
Sivuja: 130


... kirja loppui niin nopeasti! 


Palautettuani suosikkini Juha Itkosen, ilahduin kun hyllyllä oli vuorostaan odottamassa toinen suomalainen suosikkini, Tuomas Kyrö kirjallaan Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Olin lukenut ja lähes nauranut itseni kipeäksi ensimmäisellä kirjalla, joka kulkee nimellä Mielensäpahoittaja ja odotin tältä samaa. Onnistui. 130-sivuisen kirjan lukee lähes hetkessä. Jokaisen lyhyen kappaleen jälkeen on pakko lukea vielä yksi, toinen, vielä yksi... 

Mielensäpahoittajat ovat viihdekirjallisuutta, huumorikirjallisuutta, jota en juuri koskaan lue...mutta Tuomas Kyrö on älykäs humoristi, joka on myös ehdoton Hyvissä ja Huonoissa uutisissa. Kyrössä on sinänsä jotain samaa kuin kirjan sankarissa, Mielensäpahoittajassa, ja kirjan luenkin Kyrön äänellä. Kyrön jutustellessa ohjelmassa ajattelen Mielensäpahoittajaa. Se on ok, nimittäin hyviä tyyppejä molemmat. 

Tämä toinen kirja on jossain määrin edeltäjäänsä positiivisempi. Mielensäpahoittaja nimittäin tekee kokeiluja keittiön saralla oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään ja saa onnistumisentunteitakin. Se mikä on kuitenkin samaa vanhaa tuttua, on vanhan jäärän nostalgiahuurut ja nykymenon ymmärtämättömyys. Uudet ruokakirjatkin ovat ihan kökköjä, koska niissä on ohjeita kaikkeen eksoottiseen ja niissä on liian hyvät kuvat, värikuvat. Sittenhän sitä lannistuu, koska kotona ei kuitenkaan pysty samaan. Ja peruna... peruna on tärkeä. 

P.S Apiturienttien pitäisi heittää rekkalavoiltaan perunoita eikä karamellia. Keitettyjä tietenkin ettei ketään satu päähän. Taikka sitten ihmisille kypärät päähän. Tarkkoja heittoja, ettei mene yksikään peru hukkaan. 

Nauratti myös kirjan keskelle läntätyt vanhat mainokset ja kuvat,  ja niihin liitetyt Mielensäpahoittajan ajatukset. 

Mielensäpahoittajasta saa parhaiten irti kun saa edes joistakin ajatuksista vähän kiinni. Siis jutut eivät ole ihan täysin utopistisia, koska edes omat isovanhemmat ja vanhemmat on elänyt sellaisina aikoina ja itsekin viettänyt lapsuutensa aikana kun esimerkiksi hipaisupuhelimia ei ollut vielä. En tiedä kuinka hyvin kirjaa ymmärtää sitten tulevat sukupolvet. Eteenkinpäin on kyllä ihan hyvä mennä, eikä pitää kaikesta vanhasta niin tiukasti kiinni, joten ehkä sille Mielensäpahoittajalle saa ihan vähän nauraakin. Se tosiaan onnistuu - myötätuntoinen nauraminen, vahingoniloinen nauraminen ja nauraminen toisaalta toisen ehdottomuudelle.