Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomalainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

2017/04/19

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu



Philip Teir (s. 1980) on suomenruotsalainen kirjailija, jonka toinen romaani Tällä tavalla maailma loppuu (Så här upphör världen) julkaistiin hiljattain tämän vuoden puolella. Aiemmin Teiriltä on julkaistu kiitetty ja maailmallakin julkaistu romaani Talvisota - Avioliittoromaani, mikä täytyy ottaa myös luentaan.

Tällä tavalla maailma loppuu puhuttelee tietysti kauniilla kannellaan ja T.S. Eliotin runosta lainatulla nimellään. Itselle tulee mieleen, että onkohan tässä kyse jostain samankaltaisesta traagisesta tapahtumasta kuin Elina Hirvosen Kun aika loppuu -romaanissa, varsinkin kun kansiteksti lupailee: "Elokuussa kukaan ei ole entisellään." Lähden lukemaan kuitenkin aika ennakkoluulottomasti tätä romaania, jonka satunnaisesti valitsin kirjaston hyllyltä.

Teksti on soljuvaa ja helposti luettavaa, mutta toisaalta olen lukenut tämän vuoden puolella Thomas Mannin Taikavuorta. Ei kyseinen kirjakaan niin vaikea ole, mutta kappaleet ovat silti raskassoutuisempia, joihin rinnastettuna esimerkiksi tämä on viihdekirjallisuutta. Minun mittapuulla tämä onkin viihdekirjallisuutta, mutta en tarkoita sitä huonolla. Ei tämä silti mikään chic lit -teos tai erityisen hauska teos ole, tämä on melankolinen kertomus eräästä helsinkiläisestä perheestä, joka lähtee viettämään kesää mökille Maitolahdelle, Pietasaareen. Kesänmakuinen teos tämä onkin, tekee mieli lähteä samantien heidän perässään sinne.

Vaimo Julia on 36-vuotias kirjailija, joka päättää kirjoittaa kirjaansa mökillä. Puoliso Erik on saanut tietää juuri ennen lomamatkaa yt-neuvotteluista ja uransa lopusta helsinkiläisessä tavaratalossa. Hän ei kuitenkaan tohdi kertoa potkuistaan perheelleen, joka elää pitkälti hänen ansiostaan kantakaupungissa keskiluokkaista elämää. Perheeseen kuuluvat myös 13 vuotta täyttävä Alice ja hänen nuorempi veljensä Anton. Lapset eivät tietenkään ole erityisen innoissaan mökille eristäytymisestä, mutta tulevat löytämään mökiltä intressinsä, seikkailunsa. Nuoria kuvataan aika ajanhenkeen sopivasti; on instagram hashtageineen sekä hapuilu yhteenkuuluvuuden ja itsenäistymisen ristiaallokossa.

Kirja ei perehdy vain jokaisen perheenjäsenen mietteisiin, vaan kuvioihin astuvat myös lähipiirissä elelevä pessimistinen bioekoyhteisö, jonka jäsenet ovat sitä mieltä, että maailmanloppu on väistämätön asia. Asusteleepa eräässä mökissä myös yksin asustava Kati, johon mökille pelmahtava Erikin veli, Anders, tutustuu palattuaan Vietnamin matkaltaan.

Teirin romaanissa on hienoa se, että kukaan ei ole erityisen täydellinen, jokaisella on omat murheensa. Tämä seikka yhdistää niin ekoyhteisön jäseniä, Katia kuin keskiluokkaista perhettä. Tämä voi olla hyvin realistisen ja kauniisti kirjoitetun kirjan tarkoitus. Mietin vain, että jäinkö odottamaan jotain... jotain enemmän. Nyt kirja jättää enemmänkin vain haikean olon jälkeensä, ei tajunnan räjäyttävän, haikean... ehkä niin pitääkin olla. Olen ihan tyytyväinen, että kirjaan ei ympätty oikeasti kirjaimellista maailmanloppua (kuten romaanissa todettiinkin jo T.S.Eliotin runon mukaisesti, että maailma ei lopu pamahtaen), vaan nyt jää se jännite ja haikeus, mikä syntyy kun kesämökki laitetaan talviteloille...ja maailma loppuu, omalla tavallaan.


This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

T.S.Eliot 

2017/04/18

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Mitä tulin juuri lukeneeksi?

Jukka Viikilän viime vuoden alussa julkaistu kaunokirjallinen teos jos mikä on kirjaimellisesti kaunokirjallinen teos. Se on runomaiseen asuun puettu puolifiktiivinen teos eräästä historian merkittävimmistä tyypeistä. No niin no, ehkä hän ei henkilönä ole monelle kovin tuttu, enemmänkin luomuksensa, joista moni kaiketi on huomannut ainakin yhden. Helsinkiin 1800-luvulla asettuneen Carl Ludvig Engelin luomuksia on erityisesti juuri Helsingissä, esimerkiksi juuri se näyttävin valkoisuuttaan hohtava kirkko Senaatintorilla. Hieman googlettelin lisätietoja, että mitä kaikkea hän suunnittelikaan pääkaupunkiimme, mutta myös muualle päin Suomea. Aika paljon ainakin maakuntakirkkoja. Tämä romaani nyt kuitenkin keskittyy Helsinkiin, johon hänet pestataan kaupunginarkkitehtiksi Venäjän vallan aikana. Engel käytännössä aloittaa kaupungin suunnittelun tyhjästä. Muutamia vanhoja rotiskoja hajotetaan, muutama ihminen ja eläinkin saattaa siinä hajoituspuuhan sivussa saada surmansa. Engeliä ei välillä voisi vähääkään kiinnostaa, vaimoa ainakaan, mutta hei, miten hän voisi kieltäytyä edes viheliäisen kaupungin suunnittelusta?

Akvarelleja Engelin kaupungista on (yö-)päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu romaani. Kappaleet ovat lyhyitä ja kauniisiin lauseisiin on helppo tarttua ja pureskella niitä. Hengähtää myös pikku hetki sen vuoksi, vaikka kirjan voisi lukea yhdelläkin istumalla loppuun. En voi olla myös miettimättä, että tähän tyyliin kirjoitettu ohuehko teos (215 sivua) voisi puhutella myös nykyajan somekansaa, joka ei jaksaisi lukea pitkiä kappaleita, pitkiä kirjoja. Sitten toisekseen kirja voi kiinnostaa heitä, jotka eivät halua lukea läpeensä kaunokirjallisia teoksia, vaan haluavat imeä tietoa sisäänsä. Siihenkin tämä on hyvä. Kaikista parhaiten tämä kuitenkin uppoaa heihin, jotka nauttivat myös edes vähän runoista ja huokaavat enemmänkin kauneuden kuin tylsistymisen vuoksi. Silloin saa parhaiten irti.

Koska Engelin aika sijoittuu sinne 1800-luvun puolelle, niin toisaalta voin ajatella, että monet hänen kuvittellisesta päiväkirjastaan voisivat olla oikeita huomioita ja tunteita. Sitä sopii ajatella, että siihen aikaan tunteet olivat väkevämpiä, runollisempia, mutta kuka tietää mitä mies nyt oikeasti ajatteli. Tarinaan on silti hauska uppoutua, yhteen aikakauteen ja siihen, mitä tuntemuksia ainakin joku silloin on voinut ajatella. Ja miten kaikki on saanut alkunsa, että sekin mitä nyt näemme ympärillämme vaikkapa Helsingissä tallustellessamme ei ole ollut itsestäänselvyys. Esimerkiksi juuri tuon tuomiokirkon rappuset eivät olleet alkuperäinen suunnitelma, vaan Engel oli suunnitellut aivan toisin. Kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat varmasti vähintään arkkitehtuurista kiinnostuneita. Muistan myös lukeneeni, että Senaatintorilla on ollut hautausmaa, ja sielläpä niitä vanhoja kaivauksissakin löydettyjä luurankoja yhä on.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Jukka Viikilän (s. 1973) debyttiromaani, jolla hän voitti myös juuri Finlandia-palkinnon. Hieno juttu, ansaittua, vaikka en ole vielä lukenutkaan muita ehdolla olevia. En niin tiedä miten vertailla erilaisia kirjoja, mutta jotenkin tuli heti ensimmäisiä sivuja käännellessä, että tämä kirja on ansainnut mainetta ja huomiota. Romaani, jonka mielestäni oikeasti voisi lukea myös kuka tahansa eri sukupolvesta. Että Finlandia-palkinto voi olla myös kirjalla, joka on kirjoitettu selkeään mutta runolliseen asuun, eikä ole järkälemäinen.

Kirja viihdytti ja opetti, ehkä pari kyyneltäkin tirautin. Naurahdin myös, sillä kirjassa oli muutama tragikoominen kohtaus. Surullisia, mutta Engelin tyyli todeta asioita aina putoavista muurareista sai sen aikaan. Joskus liikautti vaan ajatus, kun hän päätti pelata noppaa vaimonsa kanssa. Kenelle nykyään nopan pelaaminen olisi päivän kohokohta?

Alla esimerkki yhdestä lempikappaleestani kirjassa.


Lainasin tämän kirjan äkkiä kirjaston vip-pöydältä, kun tulin sen ohitettuani huomanneeksi. Toivon saavani tämän jossain vaiheessa uudestaan käsiini, ehkä mieluiten omaksi.

2016/12/15

Miika Nousiainen: Juurihoito



Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko?


Miika Nousiainen. Olit ollut tuttu minulle lähinnä Hyvät ja huonot uutiset- sekä Pitääkö olla huolissaan? -tv-paneelikeskusteluista. Olit toki ollut tuttu minulle muutamien kirjojen kirjailijana. Minä vaan en ollut lukenut niitä. Nyt kun sinun neljäs romaani Juurihoito tuli julkisuuteen ja näin kirjaasi koskevan haastattelun, päätin että olisi aika tarrautua painettuihin sanoihisi. Olet jotenkin niin huikea tyyppi.

Ja voi pojat, ei ollut pettymys tämä lukukokemus. Romaani on yhtä nautinnollinen kuin esimerkiksi Pandan suklaacrisp. Tälle vertaukselle kirjan toinen päähenkilö Esko ei tietenkään olisi imarreltu.
Toivoin saavani Miika Nousiaisen persoonaa kirjassa ja sitä sain. Tosin toivoin samalla, että kirja ei olisi aivan yliammuttu mustaa huumoria tehden kirjasta farssin. Nyt homma pysyi kuitenkin kasassa, vaikka tiettyä rönsyilevyyttä tapahtuikin juonen suhteen. En kuitenkaan halua tehdä juonipaljastuksia.

Kerrottakoon nyt kuitenkin se, että kirjassa vuorottelee siis kahden päähenkilön äänet; Eskon ja Pekan. Esko on lähemmäs kuuskymppinen hammaslääkäri ja Pekka noin kymmenen vuotta nuorempi mainostoimistossa työskentelevä eronnut isä. Kirja etenee lineaarisesti molempien omilla äänillään tehden lukukokemuksesta miellyttävän selkeän. Kirjaan ilmestyvät uudet henkilöt saavat äänen näiden kautta, joten rönsyilevyys taittuu tällä.

Muita kunnioittava elämä on lopulta aika helppoa. Kaikki pitäisi tajuta maalaisjärjellä. Pidä huolta lähimmäisistä, ymmärrä erilaisia, älä syö keltaista lunta ja jos olet muusikko, älä tee perinteiset joululaulut jännällä tavalla uudistavaa levyä. Ja älä saatana salaa oleellisia tietoja lapsiltasi.

Homman nimi on se, että Pekka menee hammaslääkärille ja huomaa yhteisestä erikoisemmasta sukunimestä, että Esko voisi olla hänelle sukua. Esko on pidättyväinen, mutta huomaa puuttuvista vitosista, että tuo rasittavan puhelias äijä todellakin saattaa olla sukua hänelle. Vähitellen he tutustuvat yhteisenä päämääränään löytää heidät jättänyt isä, josta he eivät tiedä paljon mitään. Isää etsiessään he löytävät muita sukulaisia, joiden olemassaolosta eivät tienneetkään. Siitä se sitten lähtee. Jokainen sukulainen on johtolanka matkalla etsiessään isää ympäri maailmaa. Eskokin pääsee matkustelemaan viimein ja tajuaa elämässä olevan muutakin kuin hampaat (vaikka matkoilla mukana onkin hammaslääkärikamaa) ja Pekkakin löytää itsensä ja mikä tärkeintä saa tehdä etätöinä huoltoasemaketju ABC:lle uutta markkinointimateriaalia. Entä mitä tapahtuu Eskon kyynisyydelle rakkauden suhteen? Löytääkö vahva alaleuka kauniin yläleuan, jotka yhdistyvät täydelliseksi purennaksi?

Ei kannata mennä asioiden edelle. Ei hammasta voi paikata ennen kuin se on porattu. Voi helvetti. Ylläni on kaikkien aikojen tähtitaivas. Ajattelen ihastustani Thaimaassa. Ja ainoa keksimäni vertauskuva rakkaudelle liittyy hampaisiin.

Miika Nousiaisen tapa kirjoittaa on maanläheinen, lämmin ja täynnä arkipäiväistä tilannehuumoria ja viisautta. Se on kuitenkin juuri sopivalla tavalla vakava, sillä sen henkilöt eivät ole täydellisiä vaan ihmisiä omituisuuksineen ja puutteineen. Ihmisiä, jotka etsivät vastauksia, mielenrauhaa ja onnea.

Just hyvä.

Tätä näkyy nyt joissain kadunvarren mainoksissa ja ihan oikeutetusti. Tää voisi olla oikeasti hyvä lahjaidea jollekulle, joka tykkää lukea.


P.S Yksi kirjasta mieleenjäänyt Nousiaiselle tyypillinen puujalkavitsi:

Mikä on hammaslääkärin ja Pentti Saarikosken risteytys?
- Dentti Saarikoski.

2016/10/03

Turkka Hautala: Salo



Turkka Hautalan (s. 1981) esikoisromaani Salo vuodelta 2012 vakuutti. Vakuuttaa. 

Luin hiljattain tämän verrattoman kirjailijan esikoisteoksen Salo. Kirjaa lukiessa ei kertaakaan tehnyt mieli huokaista muusta kuin hienoista tarinoista ja kerrontataidosta.

Salo kertoo nimensä mukaisesti noin 50 000 asukkaan paikkakunnasta Lounais-Suomessa (Turusta noin 50 kilsaa) ja useimmat ehkä muistavat siellä olleen Nokian tehtaan. Tätä myös romaani sivuaa; paikkakuntaa, joka on melko tavallinen suomalainen pikkukaupunki ja sitä asuttavat ihmiset ovat laaja kattaus erilaisia ihmisiä ja suomalaista nostalgiaa, kaihoa, hilpeyttä, raakuutta. He ovat ihmisiä, joita on oikeasti olemassa, jokaisessa kaupungissa näkyy näitä hahmoja, persoonia.

Varsinkin pikkukaupungista tulleelle nostalgikolle, joka tykkää aidoista tarinoista ja havainnoinnista, tämä kirja sopii käteen paremmin kuin hyvin. Vaikka Salo onkin kerrottu kauniisti, niin kerrontatapa on silti mutkaton ja rehti. Ei se selittele liikaa, mutta ei myöskään piilottelekaan liikaa. 

Kirjassa esimerkiksi 90-luvulla maahanmuuttanut pizzeria-työntekijän kollega pyytää, että pizzaa viedessä puhuisi huonoa suomea (vaikka todellisuudessa puhuu loistavaa suomea ja tietää Suomen itsenäisyydestä ja kulttuurista), koska ihmiset haluavat kuitenkin palan eksotiikkaa. Siitäkin huolimatta, että rasismi on suuri kirosana. Väkivallaltakaan ei vältytä.

On vanha elokuvateatteri ja jonka pitäjä harmittelee nykyajan meininkiä. Kun on deeveedeet jne. Pieni kävijäjoukko käy kuitenkin elokuvien jälkeen lähellä olevassa perinteisessä nakkikioskissa. Nakkikioskillakin toki sattuu ja tapahtuu, mutta oikeastaan meininki on aika tavanomaista ja rauhallista, sekoitellaan euron irtsaripusseja, pilkotaan sipulia ja makkaranpaloja...

On lehdenjakaja-tyttö, jonka poikaystävä on välillä mukana öisillä tapahtuvilla kierroksilla. Autossa istuessa käydään keskusteluja paikkakunnalla asumisen hyvistä puolista: "Ihmiset odottavat että joku kaupunki pelastaa niiden elämän. Mutta ei se niin mene. Onneton voi olla missä vaan. Ja onnellinen." On kerrostalon poika, joka tiirailee tyttöä ja fantasioi tästä. Toivoo saavansa tästä ehkä tyttöystävän, ja eräänä yönä onkin valppaana kohtaamaan hänet. 

Sitten on hattuleidi. Nainen, joka seisoo aina jossain kulmassa ja huutelee murteellaan kaikkea ohimeneville. Vähän kuin joku erikoinen Twin Peaksista tuttu "Log Lady", joka voi olla ehkä vähän pimahtanut, mutta tietää asioista enemmän kuin moni muu. Lukujen välissä olevat pohdinnat ovatkin Hattuleidin mietteitä.

Tiäktee kenelt pitäs kyssy yksinäisist? Pikaruakan myyjilt. Baarimikoilt. Vireopelie kauppiailt. Nee niikattele kaikeppäivä. 
 Niikkenel ei ol kettä ketä niil kokkais tai kettä kene vuaks kokka. 
  Niikkene täytyy käyrä tua kuppasis kapakeis kumisä muualkka ihmissi enä näkis.
    Niikkenel ol aikka hakat kuus tunttii päväs jotta murhapelei ja ei kettä ketä pyytäs vähentämä.
      Anttila top tenis ja mäkkidonalkis ja tua kuppilois mää ole käyny niit kattomas. Anttilast ja mäkkist nee kyl aja mut nun nykysi ain poies, ku määny oele tämmöne. Kapakoist niire ei tartte. Ku ei mää ol vuassi enä sissäänkä päässy. 
  Vireovuakraamos nee antta mu ol, tai see ainaki ko siä yleens ol töis. Mää kattele niik kanssi ja arvuuttele et mitä siinki filmis tapahtu. Joskus mää piilota sin kansie sissä paperilappui josso mur runoi. 
  Simmää osta kahel eurol pähkinöi ja painu helvetti siält. 

On mies, joka miettii, että kun jatkuvasti haudetaan, niin voisiko arkussakin istua. L-muotoinen arkku, miksi ei, kun nykyaikana kaikki on mahdollista. 

On murhaa, irtisanomisia, suukko joka johtaa autokolariin. Monet tarinat ja henkilöt nivoutuvat yhteen. Kyllähän pikkukaupungissa niin monesti käykin. Salo todistaa, että jokin kirja voi olla samaan aikaan sekä melankolinen että hilpeä. Aito.

Salo-romaani palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Ansaittua.

2016/09/30

Tua Harno: Ne jotka jäävät



Joistakin kirjoista pitäisi kirjoittaa heti luettuaan. Tua Harnon (s. 1984) esikoisteoksen Ne jotka jäävät (2013, Otava) lukemisesta on tovi aikaa, nyt yritän painaa mieleeni kirjaa, sillä yrityksenä ja haluna on saada kirjoitettua kaikesta jotain.

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Tua Harnon esikoisromaani on kaunis ja viisas kertomus sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden tunteesta.

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin ja lopulta kokonaan. Kolmikymppiselle Fridalle Cohenin laulut ovat kuin pyhiä arvoituksia: "I´m Your Man", "Take This Waltz", "The Partisan". Näistäkö hän voisi selvittää, mitä isälle tapahtui? Vai onko vastaus kauempana, isänisä Pojun elämässä? Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita. Seuraukset kantautuvat kauas 2000-luvulle. 


Ne jotka jäävät on tarina helsinkiläisestä Fridasta ja ihmisistä hänen elämässään. Frida opiskelee Teatterikorkeakoulussa opiskeltuaan ensin lakia, ja luettuani myös Harnon tehneen näin, mietin ajoittain kuinka paljon itseään Harno on siirtänyt kirjan sivuille. Oli miten oli, niin Frida ja kirjan muut henkilöt ovat hienoja herkkyydessään ja levottomuudessaan. Myös Frida on perinyt sukunsa miesten levottomuutta, vaikka toisaalta Frida haluaisi jotain muuta. Eli lähteäkö vai jäädä?

Kirjan lainasin intuitiivisesti, aivan kuten teen usean kirjan kohdalla. Sehän olisi vallan tylsää, jos lukisi vain listojen perusteella. Sattumalle pitää jättää tilaa. Jokin sai minut tarttumaan tähän kirjaan, ehkä kiihtyvämpi kiinnostus suomalaista kirjallisuutta kohtaan ja sitten ehkä myös kansiteksti. Kuvauksen perusteellahan monesti se valinta tulee tehtyä, ei välttämättä niin kansikuvan perusteella. Jos niin olisin tehnyt, olisin voinut ajatella tätä vähän harlekiinimaisena teoksena. Nättihän kansi toki on, mutta niinpäniinpä, se tekstipuoli ja sisältö painavat vaakakupissa hieman enemmän. Tekstin kieli oli kaunista, soljuvaa, pohdiskelevaa. Takana oli tosin aiheeltaan raskaahko ja osin samanhenkinen Eropaperit, joten se vaikutti varmasti lukukokemukseen. Kun tässäkin kirjassa henkilöt ja vuosikymmenet vaihtuvat, miehet käyttäytyy miten sattuu ja ihmisiin sattuu. Siksi tämä oli ehkä vain väärään aikaan luettu, ehkä kaipasin lukukokemusta, jossa ei olisi niin paljon haarautuvia oksia ja levottomuutta. Ja se on vain minun vikani, sillä voisin yrittää lukea tätä uudestaan myöhemmin.

Ehdottomasti kirja heille, jotka pitävät esimerkiksi Riikka Pulkkisen tavasta maalailla lauseita. Bongasin kirjastossa myös Harnon uusimman teoksen Oranssi maa, kirjailijan toisen, aion vielä lainata sen.


2016/09/28

Väinö Linnan Musta rakkaus



Käsi pystyyn jos sulla tulee ensimmäisenä mieleen Väinö Linnasta järkäleet Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.

Täällä oli yksi käsi pystyssä, kunnes intuitiivisesti kirjaston hyllyltä nappasin tämän kirjan, kevyt kuin mikä kun on vielä pokkarikansissa. Tässä WSOY:n kustantamassa pokkarissa sivuja on vähän päälle 200 ja ovatpa ne sivut aika kepeästi luettu. Kepeys kuulostaa kyllä sinänsä väärältä sanalta tässä yhteydessä, kun aihe ei ole mikään maailman iloisin: mustasukkaisuus ja siitä aiheutuvat viiltävät katkeruuden tunteet. Paatoksellinen, kyllä hieman...Palataan siihen kohta.

Mielenkiintoista lukea kyllä Linnaa sivistyksen lisäksi sen vuoksi, että hän asui ja kuoli Tampereella (hauta Kalevankankaalla). Linna työskenteli tehtaalla Finlaysonilla, ja onpa siellä Finlaysonilla aukiokin nimetty hänen mukaan, hieno aukio onkin. Tänä kesänä oli erityisen hieno Finlaysonin Art Area, jossa kävin muutamaankin otteeseen etsimässä taidetta esimerkiksi parkkihallien rappukäytävistä ja muista paikoista, joissa taidetta ei tavallisesti ole, kyseinen aukiokin oli somistautunut taiteella. No joo, kirjahan saattaa sijoittua niille seuduille. Mielikuvissani ainakin kirjan toinen päähenkilö, Marjatta, asuu jossain siellä Amurin työläisasuntokorttelissa lähellä Finlaysonia ja isänsä käy Finlaysonilla töissä. Oikeastaan ainoat nimetyt paikat ovat Tehtaankatu (mikä, missä? kuvitteellinen?) ja Pyynikki. Sitten puhutaan myös Teknillisestä koulusta, jossa Pauli lukee insinööriksi.


"Täällä reunustivat katua vanhat kellahtavat puutalot, jotka olivat aina puolinukuksissa eivätkä välittäneet suuriakaan siitä, mitä niiden seinien sisä- tai ulkopuolella tapahtui. Talojen pihoilla näkyi leikkiviä lapsia sekä naruilla riippumassa pyykkivaatteita, joiden laadusta oli helppo päätellä talon asukkaiden varallisuutta, sukupuolta ja ikää. Enimmäkseen täällä asui työläisperheitä, ja he hankkivat toimeentulonsa niissä suurissa tehtaissa, joiden mukaan katu oli saanut nimensä."


Aloitan kirjan melko innostuneena. Kuvataan terävänäköisesti ja kauniisti Paulin taustoista ja nykyhetkestä, lähiympäristöstä. Jossain vaiheessa ajattelen vähän Dickensiä.... hahmot ovat jotenkin niin karikatyyrimaisia, Pauli opiskelee setänsä lainaamilla rahoilla, vanhahkoja sanoja, isän käyttämä murre, arkipäiväisyyden ja henkilöiden kuvaustyyli... ja sitten ne vahvat tunteet.

Tosiaan, melko alussa Paulin ollessa joutilaana kun koulu ja tehdas on kiinni, hän astelee näihin puutalokortteleihin. Siellä hän tutustuu isänsä kanssa asuvaan Marjattaan. He käyvät Pyynikillä treffeillä, hän käy Marjatan luona, jossa pöydälle asetetaan kahvikupit...ja kuvataan vaivaannuttavan hassusti tätä yhteistä kahvihetkeä.

Marjatta ja isä ovat ylpeitä kun Marjatta tapailee tulevaa insinööriä. Pauli sen sijaan on ahdistunut, sillä hän kuitenkin opiskelee lainarahoin turvin, ei hän voi edes maksaa tulevia häitä (sillä tyypillisesti, häistä puhutaan jo alkuvaiheessa) ja Pauli on myös ylpeä, sekä niin epäluuloinen. Hän ajattelee jatkuvasti, että kaikilla on taka-ajatuksia häntä vastaan. Kun Pauli saa kuulla Marjatan tapailleen kerran tai pari jotain resupekkaa ennen Paulia, hän saa järjettömät häpeällä sävytetyt mustasukkaisuuskohtaukset. Tästä se sitten lähtee, paatoksellisuus astuu kunnolla kuvioihin ja jatkuu aina kirjan loppupuolelle asti. Tätä epäluuloa ja ahdistusta kuvataan mm. vääntyneinä kasvoina, joista ei tunnisteta toista, eikä väkivallaltakaan vältytä. Marjatta puolestaan kuvataan todella heikkona tyttönä, joka ei halua tulla toimeen ilman Paulia. Itkee ja nyyhkyttää vaan, sairastuu jopa ikävästä. Hölmö musta rakkaus.

Näen tämän kirjan hyvin vahvasti teatterilavalle sopivana aina alusta loppuun. Elokuva siitä on ainakin tehty, ja ilmeisesti myös teatterissa esitetty 80-luvulla. Kirjana nautin siitä jotenkuten, ehkä meni tosiaan välillä vähän överiksi ja ei sinänsä mikään ihmeellinen teos, mutta luettava se on. Tämä vuonna 1948 julkaistu Musta rakkaus herätti paljon huomiota. Linna ei ollut täysin tyytyväinen teokseensa ja vuonna 1957 julkaistiinkin Linnan muokkama versio, joka on siis tämä lukemani kirja. Musta rakkaus nappasi palkintoja ja vahvisti Linnan asemaa kirjailijana. Merkittävä kirja sillä tavalla.

2016/08/29

Laura Honkasalo: Eropaperit


Lukuinto, totaalinen heittäytyminen lukemiseen, on välillä ollut kadoksissa...sitä on ollut liian keskittynyt elämään sitä omaa elämäänsä sen huipuissaan ja pohjamudissaan.  Asia on päätetty: Loppuvuoden vietän vähän enemmän kuin vähemmän kirjallisuuden parissa, fiktion ja faktan. Haluan myös muistaa kirjoittaa lukemastani tänne. Palataan viime aikoina luettuihin romaaneihin.


"Kun Sinikka tutustui Jokkeen, kesät olivat helteisiä, kalliot sileitä ja saaristohuvilaa hallitsi Joken villi ja tyylikäs äiti Leea. Vuonna 1966 koko elämä oli selkeänä edessä: avioliitto, pian syntyvät lapset, albumi täynnä onnellisia ja vähän hulluja kuvia...."


Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit vuodelta 2009 ansaitsee paikkansa suomalalaisen kirjallisuuden kentällä. Kirja on myös itselläni porttikirjana Honkasalon kirjalliseen tuotantoon (kyllä, esimerkiksi kehuttu Sinun lapsesi eivät ole sinun on vielä lukematta, vaikka se löytyy hyllyltä omanakin).

Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta, mutta enemmän kuin vanhempien näkökulmasta se kuvaa tapahtumaa lasten kannalta, erityisesti perheen 6-vuotiaan tytön. Toisaalta myös jätettyä vaimoa, lasten äitiä Sinikkaa, sympatiseeraa. Hänet on jätetty jotenkin hyväksi ihmiseksi, ja psykopaatin elkein käyttäytyvän Joken sanoihin ei tahdo uskoa. Honkasalo on kertonut kirjan perustuvan osittain omakohtaisiin kokemuksiin, vanhempiensa ero sai hänet kärsimään liiankin ja hän halusi osoittaa, että helppoja eroja ei ole. No, kirjassa oleva ero ei todellakaan ole helppo, suorastaan raadollinen. Toivottavasti sentään aivan niin pahasti ei ole Laura Honkasalolle tapahtunut.

Kirja on jakanut lukijoiden keskuudessa paljon mielipiteitä. Onko se liian yliampuva. Mustavalkoinen. Mahdoton. Liian raskas ja pitkä.

Aivan. Olen osittain samaa mieltä, sillä olin välillä hämilläni siitä lapsellisesta käytöksestä mikä astui kuvioihin. Että miten se jättävä osapuoli, alussa normaalilta vaikuttava, voi käyttäytyä yhtäkkiä sillä tavoin. Jätetylle vaimolleen ja pienille lapsilleen, kun jätetty ei vaikuta edes liiallisesti roikkuvan miehessään. Hän jatkaa elämistä parhaansa mukaan lasten äitinä. Nyt tuo äitiyskin yritetään riistää.

Niin, tarina etenee niin, että naimissa oleva kahden lapsen isä Jokke löytää työpaikaltaan uuden naisen, Raisan. Raisan kanssa vietetään boheemia luonnonmukaista taiteilijaelämää, Sinikka-vaimoa hän haukkuu rahan perään olevaksi. Jonkinlaisen vapauden siemenen hän näkee eksoottisessa Raisassa. Raisa haluaa myös olla äiti, joten hän tekee Joken kanssa parhaansa kääntääkseen lapset oikeaa äitiään vastaan. Huoltajuuskiistojen keskellä isän ja Raisan luona käydessään äidin luota tuodut lelut hävitetään. Raisa saa angstisia kiukkukohtauksia, jos 6-vuotias Sara-tyttö asettuu ollenkaan poikkiteloin pienessäkään asiassa. Isä asettuu tyttöystävänsä puolelle, Sara joutuu jäähylle. Raisaa pitää kutsua äidiksi, oikeaa äitiä Paskikseksi. Päälle räkätykset. Isä uhkailee myös sillä, että lapset eivät saisi viettää aikaansa hänen kanssaan jos eivät tottele annettuja ehtoja. Asetelma on kuin jostain lastensadusta. Näen uuden tyttöystävän manipuloijana, pahuuden siemenenä, vaikka kuvittelisi että kaiken sen huuman keskellä isä tajuaisi mikä on lapsille parasta. Saralle ja pikkuveli Tomille, jota hyljeksitään muuten paljon.


"Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."

"Mutta mä sanon äitiä -" Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla. 

"Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?" 

Raisa hihitti. "Sinikka on sille liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on täynnä paskaa."

"Paskis", isä sanoi. "Tästä lähtien sä sanot Sinikkaa Paskikseksi."



Mukana tarinassa omilla luvuillaan on myös sairaalassa makaava Joken äiti Leea, jota Sinikka käy tapaamassa usein. Sillä Joken ja Sinikan erosta huolimatta, välit anopin ja miniän välillä pysyivät lämpimänä, mikä omalta osaltaan kirvoittaa omaa poikaa pysymään erossa äidistään.

Koska olen lukijana välillä armollinen ja uskon että kaikki on mahdollista tässä valtakunnassa, jossa omia pieniä lapsia murhataankin, että ihminen voi olla yhdellä hetkellä hyvä ja toisella paha, niin osasin uppoutua kirjan tarinaan mukaan. Raskasta sitä kyllä oli lukea, kun ei näkynyt juuri valoakaan tunnelin päässä. Onneksi luin itse tämän edes valoisaan aikaan vuodesta. Honkasalon tapa käyttää kuitenkin sanoja saavat hehkua aikaan.

2016/02/26

Miki Liukkonen - Lapset auringon alla



Heilahtanut kasvuromaani isästä ja pojasta, keltaisesta väristä ja pyramidien purkamisesta. 

Näin lukee kirjan takakannessa tiivistäen hyvin kirjan sisällön. 

Yhä etenevissä määrin (siitä voin taputella olkaani) olen lukenut suomalaista kirjallisuutta, sattumoisin erityisesti 70-luvun miehiltä, mutta oululainen Miki Liukkonen on nuorempaa sukupuolvea (s. 1989). Runoistaan ja spontaanista suorapuheisuudestaan tuttu mies (joka on nähty myös hiljattain ihan parhaan Perjantai-ajankohtaisohjelman dokumentissa) osoittaa, että myös hänellä on sanat hallussa kirjoittaessaan. 

Onko se sitten runoilijatausta ja taiteilijaluonne, mutta se on todellakin nähtävissä tässä romaanissa jossa lauseet ja tarinat arkipäiväisistä tapahtumista on puettu runolliseen asuun. Vaan ei nyt ihan joka lausetta,  ja kaikki on ihan ymmärrettävässä muodossa, vaikka tarinan aiheet liikkuvat välillä melko utopistisissa aiheissa. Juuri tästä syystä olin varsinkin alussa huolissani, sillä onhan romaanissa sivujakin reilut 400. Onko tämä loppuun asti kirja pakkomielteestä keltaiseen väriin, ja mitä ihmettä mahtaa vielä tulla vastaan… Eipä huolta, loppuun lukeminen palkitsi. Kirjassa on varsinaisesti kaksi päähenkilöä, eli isä ja poika. Kun tarina hyppää poikaan, se alkaa jo muistuttaa juhaitkolaisempaa kirjaa pojasta ja äidistään Firskarsissa. Tämä on siis kunnianosoitus, koska Itkosen romaanit suomalaisissa ympyröissä suomalaisista henkilöistä ovat suomalaisen nykirjallisuuden aatelistoa. Ja kaiketi olen kasvuromaanien ystävä. Isän liittyessä tarinaan myös kirjan jälkipuoliskolla takaa, että pieni utopistisuus ei ole poissa. Lopulta olen kuitenkin tottunut jo aiheeseen, ja jos ihmisillä on viehtymystä tiettyyn väriin tai juuri sen värin tiettyyn sävyyn, niin löytyyhän maailmalta monia muitakin toisistä ihmisistä erikoisia pakkomielteitä (eikö näitä ole tehty tv-sarjaksi asti?). Tai entäpä se, että Egyptin pyramidit eli  yksi maailman suurimmista ihmeistä on päätetty hävittää turhuuden vuoksi? No, olisko sekään lopulta niin ihmeellistä aikana kun tapahtuu muitakin outoja asioita eikä mitään voi pitää itsestäänselvänä. Mistä sen tietää, vaikka Egyptin hallitus päättäisi esimerkiksi työllistämisen nimissä päättää jonain vähemmän kauniina päivänä purkaa pyramidit kivi kerrallaan. 

Huolimatta siitä, että en pitänyt eritysemmin Jonas Auerin viileästä hahmosta ja kirjan teemat liikkuivat välillä liiaksi tähtipölyissä, huomasin loppujen lopuksi lukeneeni aika hyvänkin romaanin. 

2016/02/01

Kaksi kotimaista: Aki ja Jussi


Vuoden vaihtumisen aikoihin luin nämä kahden 70-luvulla syntyneen suomalaisen miehen teokset. (70-luvun alkupuolella on muuten syntynyt montakin kovaa kirjailijamiestä… Aki, Jussi, Juha, Tuomas jne.)

Ollikainen on kirjoittanut menestysteoksen, Nälkävuosi (2012), lisäksi viime vuonna julkaistun Musta satu-romaanin. Jussi Valtonen lienee enimmäkseen tunnettu vuonna 2014 julkaistustaan He eivät tiedä mitä tekevät -romaanistaan, joka sai sinä vuonna kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Minulle joka tapauksessa nämä kirjat olivat porttiromaanit heidän kirjoituksiinsa. Vakuuttivat, aion lukea lisää.

Kaksi erilaista pientä romaania, mutta molemmat pitävät sisällään melankoliset tai jopa traagiset maailmat. 



Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.


Aloitetaan Nälkävuodesta. Nälkävuosi on sinänsä helppolukuinen 139-sivuinen teos, mutta tarjoaa sen verran pureksittavaa, että sitä ei kannata ehkä ajatella kevyeksi lounaaksi. Raskas kirja, raskaista aiheista, aiheuttaisi raskaan lounaan jälkeisen uupumuksen. Ironista tosin verrata raskaaseen lounaaseen tässä yhteydessä. Nälkävuosi paneutuu nimensä mukaisesti teemaan Suomen suuret nälkävuodet. Kirjassa seurataan tarinaa sekä pienen köyhän perheen näkökulmasta että parempiosaisten Helsingissä asuvien ihmisten näkökulmasta. Luonnollisesti köyhän perheen taivalta on surullista seurata, ja jo alussa kuoleekin yksi perheenjäsen.  Kuvailu on traagisen kaunista, runollista. Kuvataan sitten huoraamista, Katajanokan maisemia, ahdinkoa, onnentunteita, kuolemaa. Ei kirja silti teennäinen ole, vaan soljuu vaivattomasti eteenpäin.




Siipien kantamat sen sijaan on nykypäivää ja traagisuus ei ole nälässä, vaan sydämessä ja päässä.
Arki ei kulu ruokaa metsästäessä, vaan päivätöissä, rakastuessa, murehtiessa. Eroa, kuolemaa ja sairauttakin kirja pitää sisällään. Omalla tavallaan surullisen kaunis Helsinkiin sijoittuva kirja.

Kirja soljui eteenpäin myös vaivattomasti ja hienoja kuvailuja oli siellä täällä. Olin tietysti viehättynyt myös intertekstuaalisuudesta. Lolita, Seitsemän veljekset, Steinbeck, Dostojevski jne. Kirjat ja sitaatit sitovat yhteen kirjan keski-ikäistä opettajamiestä ja tyttöä, hänen oppilaansa. En tiedä piittasinko niin paljon siitä mitä tapahtui heidän välilllään, moraalisista seikoista ja sen sellaisista, kuin miehen tunteellisuudesta, kirjaviittauksista ja siitä kun rakas koira teki kuolemaa, sen lopettamistoimenpiteistä ja sitä käsittelevästä surusta. Kaikki tämä oli kuvattu niin hienosti. Koiranomistajana puhkesin lähes kyyneliin.



Hienoja kirjoja molemmat. 

2015/09/28

Pienkustantamo Plan B


Pienkustantamo Plan B on tämän vuoden alkupuolella syntynyt suomalainen kustantamo, mikä syntyi nimensä mukaisesti siitä, että kirjan kustantamaksi tuli luoda suunnitelma B. 

Suurimmat ja maineikkaimmat kustantamot Suomessa saattavat ohittaa monia vaihtoehtoisia kirjoja, kun pääasia on kaupallisuus. Nykypäivänä kun kirja-alalla ei pyyhi muutenkaan niin äärimmäisen hyvin kirjoja myyvät myös kirjailijat itse kasvoillaan ja puheillaan tapahtumissa. Kirja saattaa myydä aiheesta huolimatta kun kirjailija on esimerkiksi tv:stä tuttu tai aiemmilla kirjoillaan mainetta niittänyt. Tässäkään ei ole mitään vikaa, näin se vaan on (ja myönnän lukevani itsekin tunnettuja kirjailijoita, kuten viime aikoina Ian McEwania). On kuitenkin oltava vaihtoehto. Tärkeintä loppupeleissä on kuitenkin kirja ja kirjan sisältö, ei se kuka kirjan on kirjoittanut. Uusillekin vähemmän tunnetuille kirjailijoille on annettava mahdollisuus. 

Plan B on kustantamo, jonka ensisijainen tehtävä ei ole tuoda kirjoja eurot silmissä vilkkuen, eikä toivo sitä käsikirjoituksien kirjoittajiltakaan. Plan B:n tarkoitus on julkaista kirjoja, jotka on kirjoitettu sydämellä. Niissä saa olla särmää.

Inspiraationsa uudehko kustantamo sai aikanaan toimineesta kustantamo Odessasta.

Odessa kustannus Oy oli ensimmäinen suomalainen urbaani vaihtoehtokustantamo, joka kustansi maineikkaita teoksia kuten: William S. Burroughsin Nistin ja Hurjat pojat – kuolleiden kirja, Sam Shepardin Motellien aikakirjat, Mary Beth Knechtelin Kultakalan, Barbara Sheen Shedevils – tosi pahojanaisia, Nasaretin pesänjakajat, Tony Jacksonin Kuppilan, Knut AnderseninIhmissuhderomaani : (ujon nuoren runkkarin muistiinpanot, Man Rayn Omakuvan, Dan Steinbockin Andromedan, Susan Sontagin, "Lihan estetiikka - teatteri Artaud'n mukaan",  jne. Odessa eli koko sen lyhyen olemassaolonsa ajan suurella intohimolla, kuin huumeongelmiin vajonnut rock-tähti, joka kuolee 27-vuotiaana yliannostukseen kahden tähden hotellin kylpyammeessa. R.I.P. 
Odessan julkaisemat kirjat ovat dynamiittia, ne ovat rohkeita, omaperäisiä ja laadukkaita. Niiden grafiikka on tummanpuhuvaa ja rosoista, niistä huokuu vaara ja kansalaistottelemattomuus. Underground. Ne tekevät hyökkäyksiä ihmismielen salaisiin sopukoihin. Vaarallista kirjallisuutta. Runollista. Kaunista. Ne ovat ei-kaupallisia. Osa niistä on hämmentäviä, kuin hulluparan yksinpuhelu täyteen ahdetussa metrossa. Ne haastavat sinut ajattelemaan. Niissä on halvan paperin tuoksu. Oman aikansa Pulp Fiction. Sellainen oli Odessa.
Tästä tunteesta ja rakkaudesta kirjallisuuteen Plan B – kustannus sai alkunsa. 


Minä sain jokunen aika sitten kustantamaton perustajan Jan Zographosin kirjan Naarmu käsiini (kuvissa), kun Zographos otti yhteyttä blogiini törmättyään.

Voin vain sanoa, että hienoa. Jos ja kun haluaisin joskus julkaista kirjan, tiedän yhden kustantamon jonka puoleen voisi kääntyä. Kaikkea hyvää vaihtoehtoiselle tielle! 

2015/06/07

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


Yksi vuoden puhutuimmista uutuuskirjoista on Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Yksi varatuimmistakin myös, joten huomattuani kirjan olevan erään sivukirjaston vippihyllyllä, lähdin aikailematta hakemaan sen luettavakseni. 

Kun aika loppuu sijoittuu vuosien päähän, mutta yhtä hyvin se voisi sijoittua tähän hetkeen ja on siksi ajankohtainen.

Keskiössä on helsinkiläiset äiti Laura ja hänen poikansa Aslak. Noin viiskymppinen Laura luennoi ilmastonmuutoksesta yliopistolla ja hänen tiedostava poikansa ottaa myös aiheen omakseen, mutta dramaattisemmalla tavalla. Kirjassa omat lukunsa on saanut myös perheen tytär Aava, joka on lääkärinä Somaliassa. Perheen isä, paljon matkusteleva ympäristöarkkitehti on saanut vähäisen osan kirjassa. Minä toivon ehkä, että asia olisi mennyt päinvastoin - olisin halunnut tietää enemmän isästä, joka jää kirjassa hyvin etäiseksi. Aava oli sinänsä kiinnostava tyyppi pohtiessaan sisaruussuhdettaan veljeensä, mutta jotenkin etäiseksi hänkin jäi. 

Kirjan kansi jo sen kertoo, että eräänä päivänä nuori mies ampuu ihmisiä Helsingin Lasipalatsin katolta. Aika kylmäävää, vai mitä? Samaan aikaan myös muualla maailmalla ammutaan. Ampuja Suomessa on Aslak, syrjäytynyt nuori mies, joka löytää internetistä samanmielistä porukkaa ja tuntee vihdoinkin kuuluvansa johonkin. Aslakilla ja hengenheimolaisillaan on yhteinen päämäärä: Mitä vähemmän ihmisiä, sitä paremmin luonto tulisi toimeen.

Elina Hirvonen halusi kirjallaan pohtia sitä mitä ampujan äiti voi tuntea. Koulu- ja massamurhien äidit saavat usein myös syyllisyyden leimansa osakseen tai jäävät vähemmälle huomiolle mitä uhrien omaiset. Tässä kirjassa pääosan todellakin saa myös Aslakin äiti. Mitä voi tuntea äiti, joka on kokenut olevansa hyvä äiti lapselleen, hellä ja kuunteleva. Miten vaaleapunasiipisestä pellavapääpojasta kasvoi ihmisiä ampuva poika. 

Kirjan luettuani jäin kuitenkin pohtimaan sitä, että miksi isät sivuutetaan niin helposti näissä teemoissa. Tässäkin kirjassa isä ei sinänsä ottanut kantaa mihinkään, antoi lähinnä murrosikäisen poikansa olla rauhassa ja pysyi vain etäisenä. Oliko isän etäisyydellä omat syynsä? Entäpä jos kenelläkään perheestä ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa siihen mitä lapsi tuntee ja tekee. Kukaan perheestä ei osannut aavistaa tälläistä, vaikka tiesivät poikansa olevan ahdistunut. Entä jos vanhemmat tekevät kaikkensa, mutta jokin idea on vain vallannut mielen niin kovasti, että perheillalliset eivät voisi kiinnostaa.  Ihminen on vain sellainen, että syitä ja seurauksia etsitään aikailematta, aina kun joku tekee mitä tahansa.

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on helppolukuinen. Se ei saanut minua kyyneliin asti, en ehkä rakastunut palavasti, mutta ehdottoman kauniisti Hirvonen on neulonut sanat ja lauseet kirjailijanpuikoissaan erittäin tärkeistä langoista. Muutaman vuoden sisällä tapahtuneet asiat niin Suomessa kuin ulkomailla muistuttavat, että aihe ei ole tuulesta temmattu.  Koulusurmat. Lentokone on ohjattu tahallaan vuorenrinteeseen.  Joulun alla nuori mies Amerikassa meni ampumaan luokallisen ala-astelaisia. Elokuvamurhat. 21.7.2011. Kyllä te tiedätte, näitä on paljon ja joka kerta kysymme: MIKSI? Miten nämä olisi voinut estää, kuka on syyllinen, mitä musiikkia tekijä kuunteli, oliko hän syrjäytynyt, eikö vanhemmat rakastaneet, käyttikö hän internetiä.... Mitä tahansa vastaukset ovatkaan, niin mitään tapahtunutta ei voi enää peruuttaa.

Todella kaunis, herkkä ja hyytävä on myös tämä kirjaan pohjautuva eräänlainen musiikkivideo, kirjaesittely. Kyyhky-kappaleen lyriikat ovat kirjailija Inka Nousiaisen ja laulajana Ninni Poijärvi. 

2014/02/22

Veljeni Sebastian


Annika Idströmin noin 150-sivuinen kirja on vaikuttava kokonaisuus. Kirja nousi yhdeksi parhaiksi kirjoiksi. Tämä on niitä kirjoja, että riipaisee ajatus, että mitä jos en olisi tätä kirjastosta lainannut spontaanisti ja intuitiolla....

Kirja vaikuttaa lyhyydestään huolimatta pidemmältä, koska siihen mahtuu monta maailmaa ja elämää.
Kirja on tarina Antista, varhaiskypsästä pojasta, joka tarkkailee autoja Itäväylällä ja pitää luetteloa ihmisistä persoonineen. On paljon kirjoja lasten näkökulmista kirjoitettuna kuten Emma Donoghuen Room huoneeseen vangitusta pikkupojasta ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus tai Günter Grassin Peltirumpu. Kirjaa aloittaessa minulla ei ollut suuria ennakko-odotuksia, mutta tarina kasvoi, kirjan muut henkilöt kasvoivat, eikä kirjan poikakaan jäänyt vain kaikkitietäväksi hahmoksi, joka voisi sellaisenaan vain olla ärsyttävä. Kirja on siis moniuloitteinen.

Veljeni Sebastian on kauniisti kirjoitettu kertomus, jonka teemat ovat ihmisten pahuudessa, ystävyydessä ja yksinäisyydessä, äidin ja pojan suhteessa, kuolemassa ja ihan vain leivoksen syömisestä arkielämässä. Kirjassa tapahtuu muutamia hyytäviä asioita, jotka tuovat omat jännitteensä, mutta ne eivät ole mielestäni kirjan ydin. Kokonaisuus on. Ja se on pirun hieno.

Edesmenneen Annika Idströmin kirjoihin kuuluu muutama muukin, joista tämä vuonna 1985 julkaistu Veljeni Sebastian on kuitenkin se kirja pokaten myös Finlandia-ehdokkuuden. Uskon, että muut kirjat ovat myös hienoja ja tämän jälkeen ne on ehdottomasti luettava. Kirjan jälkiteksteissä kuvaus Idströmin suhtautumisesta kirjoittamiseen antaa lisäarvoa kirjailijalle. Veljeni Sebastian sopii mielestäni kaikille sukupolville ja sen helpostiluettavuuden  ja lyhyyden takia sopii varmasti myös lukijoille, jotka eivät jaksa taistella koukeroisten lauseiden parissa. Suosittelen kuitenkin lukemaan ajatuksella.