Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miki Liukkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miki Liukkonen. Näytä kaikki tekstit

2016/02/26

Miki Liukkonen - Lapset auringon alla



Heilahtanut kasvuromaani isästä ja pojasta, keltaisesta väristä ja pyramidien purkamisesta. 

Näin lukee kirjan takakannessa tiivistäen hyvin kirjan sisällön. 

Yhä etenevissä määrin (siitä voin taputella olkaani) olen lukenut suomalaista kirjallisuutta, sattumoisin erityisesti 70-luvun miehiltä, mutta oululainen Miki Liukkonen on nuorempaa sukupuolvea (s. 1989). Runoistaan ja spontaanista suorapuheisuudestaan tuttu mies (joka on nähty myös hiljattain ihan parhaan Perjantai-ajankohtaisohjelman dokumentissa) osoittaa, että myös hänellä on sanat hallussa kirjoittaessaan. 

Onko se sitten runoilijatausta ja taiteilijaluonne, mutta se on todellakin nähtävissä tässä romaanissa jossa lauseet ja tarinat arkipäiväisistä tapahtumista on puettu runolliseen asuun. Vaan ei nyt ihan joka lausetta,  ja kaikki on ihan ymmärrettävässä muodossa, vaikka tarinan aiheet liikkuvat välillä melko utopistisissa aiheissa. Juuri tästä syystä olin varsinkin alussa huolissani, sillä onhan romaanissa sivujakin reilut 400. Onko tämä loppuun asti kirja pakkomielteestä keltaiseen väriin, ja mitä ihmettä mahtaa vielä tulla vastaan… Eipä huolta, loppuun lukeminen palkitsi. Kirjassa on varsinaisesti kaksi päähenkilöä, eli isä ja poika. Kun tarina hyppää poikaan, se alkaa jo muistuttaa juhaitkolaisempaa kirjaa pojasta ja äidistään Firskarsissa. Tämä on siis kunnianosoitus, koska Itkosen romaanit suomalaisissa ympyröissä suomalaisista henkilöistä ovat suomalaisen nykirjallisuuden aatelistoa. Ja kaiketi olen kasvuromaanien ystävä. Isän liittyessä tarinaan myös kirjan jälkipuoliskolla takaa, että pieni utopistisuus ei ole poissa. Lopulta olen kuitenkin tottunut jo aiheeseen, ja jos ihmisillä on viehtymystä tiettyyn väriin tai juuri sen värin tiettyyn sävyyn, niin löytyyhän maailmalta monia muitakin toisistä ihmisistä erikoisia pakkomielteitä (eikö näitä ole tehty tv-sarjaksi asti?). Tai entäpä se, että Egyptin pyramidit eli  yksi maailman suurimmista ihmeistä on päätetty hävittää turhuuden vuoksi? No, olisko sekään lopulta niin ihmeellistä aikana kun tapahtuu muitakin outoja asioita eikä mitään voi pitää itsestäänselvänä. Mistä sen tietää, vaikka Egyptin hallitus päättäisi esimerkiksi työllistämisen nimissä päättää jonain vähemmän kauniina päivänä purkaa pyramidit kivi kerrallaan. 

Huolimatta siitä, että en pitänyt eritysemmin Jonas Auerin viileästä hahmosta ja kirjan teemat liikkuivat välillä liiaksi tähtipölyissä, huomasin loppujen lopuksi lukeneeni aika hyvänkin romaanin.