Kuten joskus kirjoitin, ajat ovat olleet kovia. Painotus sanalla ovat olleet. Ajat ovat ainakin hetkellisesti vähän menettäneet painotaakkaansa.
Eräänä päivänä kun seinät kirjaimellisesti kaatuivat, innostuin ajatuksesta etsiä pakopaikkaa. Pakokeinoksi osoittautui keino, joka ei ollut kuitenkaan liian radikaalikaan. En lähtenyt metsään asumaan (vaikka Henry David Thoreau siihen insipiroisikin) tai lähtenyt seikkailemaan muille maille kuluttamaan tiliä tyhjäksi. Hain määräaikaista työtä kokeilumielessä maamme pääkaupungista, ja sen sain. Aina silti sanon kolmen kaupungin välillä matkustaessa työhön ja sieltä palatessa, että olen matkalla. En asu vakiokodissa ja olen jonkinlaisessa välitilassa. Se käy ihan hyvin.
Työ on siisti virkamiesaikainen sisätyö, joka vaatii aina välillä hyviä hermoja ja keskittymiskykyä, mutta ei se toisaalta vaadi loppuunpalamistakaan. En kyseistä työtä ehkä tekisi elämäni loppuun asti, mutta olen oppinut nauttimaan arkiaamujen kulkuneuvoista toisiin juoksemisen estetiikasta. Kun eri numeroiset ja kirjaimiset kulkuneuvot reitteineen kävivät tutuimmiksi, menen jo ulkomuistista tutuille raiteille tai pysäkeille. Välillä juoksen muiden tavalla, mutta osaan ottaa kuitenkin ihan rauhassakin. Why rush. Matkan tekoon avautuu uusiakin vaihtoehtoja. Siispä ei kyllästytä. Varsinkin kun tiedän tämän olevan väliaikaista. Melkein tämän kaiken väliaikaisuus silti jo surettaa. Välillä kävelenkin aamuja tai iltapäiviä junaradan lupiinien reunustamaa väylää. Vielä joku kehtaa pahoittaa mielensä lupiineista. Joku päivä ehkä kovaa kiitävä pyörä ajaa päälleni, mutta arvostan silti suunnattomasti sekä julkisia että kevyen liikenteen väyliä. Vihreät arvot saavat vielä suuremman arvon pääkaupungissa. Eikö siksi ruuhkajuniinkin pitäisi suhtautua positiivisesti ja niihin vauhtipyöriin. Ehkä ensi kuussa itsekin pyörämatkailen toisesta väliaikaiskodista työhön ja takaisin. Duunaillessa kesän vieraassa kaupungissa aukeaa vapaa-ajallakin ihan uudet ympäristöt ja siksi koenkin olevani matkalla, jossa en kuitenkaan vaan toisaalta lusmuile. On ne rutiinit ja aina kiire aamulla, mutta kun pääsen työpaikalle päivät jokseenkin kuluvat nopeasti. Viikot kuluvat. Muistan miltä tuntuu tehdä työtä hyvässä ilmapiirissä, jossa ajoittain tylsiä hetkiä maustavat hyvät jutut melko samanhenkisten ihmisten kanssa. Teemme samaa työtä, eikä kukaan ole arvoasteikolla toista ylempi tai alempi, eikä toisten varpaille siis astuta. Kokoamme samaa yhteistä miljoonan palan palapeliä. Kun se on valmis, ajaudumme omille suunnillemme mutta emme ihan vielä. Vaikka tykkäänkin aika paljon itsenäisestä ja luovasta työstä ja oon puoliksi introvertti, niin sosiaalisudesta saa energiaa niin paljon, että ei ole vaikeaa alkaa smalltalkaamaan vieraidenkaan ihmisten kanssa.
Kakkoskodissa olen joutunut tekemään jonkin verran kompromisseja. Kun olen asunut toisten nurkissa en ole pystynyt olemaan kuin kotonani, vaikka niin alussa kehotettiin. En ole voinut luvan kanssa torkuttaa herätyskelloa (syy: haluan aina herätä aiemmin, koska rakastan rauhallisia aamuja, joten laitan useimmiten kellon soimaan tavallista aiemmin), en ole viitsinyt käydä jääkaapilla niin herkästi kuin kotona kävisin, olen syönyt lihaa enemmän kuin olen varsinaisesti tahtonut (itsekseni laitan aina kasvisruokaa tai kalaa) ja jos toisten radio soittaa täysillä itselle epämieluista kanavaa, en voi sitä kuitenkaan sammuttaa. Siispä minä olen ollut nöyränä (ja kyllä, se vaatii itseltä paljon) koska arvostan kattoa pään päällä ja... "maassa maan tavalla". Jos en saa sisätiloissa hiljaisuutta, on meteliä paettava omaan meteliin, eli kuulokkeet korviin. Viime päivinä olen kuunnellut Balmorheata, sekä keskittymiskykyä vaativassa työssä että kakkoskodissa radion pauhatessa, jotta olen voinut keskittyä kirjan lukemiseen. Tarvitsen useimmiten kirjan lukemiseen melko häiriötekijättömän ympäristön, useimmiten hyvin hiljaisen ja ihmisettömän, joten aika vähille on jäänyt kirjojen sivujen kääntämiset.... Ensi viikolla enemmän yksin aikaa viettäessäni uskon pääseväni paremmin sivujen kääntämisen makuun. Kesken on kolme hyvää: Fitzgerald, Thoreau, Bukowski.
Kun joutuu kuuntelemaan radiota, kaipaan omaa itse valitsemaani musiikkia kahta kovemmin ja uusista tuttavuuksista tämä Balmorhea on sopinut näihin arkisiin kesäpäiviin ja iltoihin loistavasti. Ihan aluksi löysin sen joltain unimusiikkisoittolistalta, johon sisältyi kappale Masollan. Heräsin siihen yhtäkkiä, joten eiköhän se merkinnyt jotain.
Kuitenkaan Balmorhea ei ole mikään kovin uusi kokoonpano ja albumejakin löytyy ainakin yhden kädellisen verran.
Haluatko kuunnella klassista, joka ei tunnu kuitenkaan liian raskaalta tai mahtipontiselta? Haluatko itse luoda sanat ja mielikuvat? Kannattaa siinä tapauksessa tutustua Balmorheaan. Kaikkia albumeja en ole vielä kuunnellut läpi, eniten olen kuunnellut kakkoslevyä Rivers Arms. Levyn aloitusraita San Salomon on ehdoton kesälaulu, joka alkaa rannalta veden läiskytyksellä. Unohtamatta kaunista parivaljakkoa The Summer ja The Winter. Niitä seuraa Greyish Tapering Ash, jossa on selvästi country-henkeä.
Mutta tutustumiseni Balmorheaan on vasta käynnissä. Eli aion tutustua teidän tavoin (toivottavasti) texasilais-kokoonpanon koko tuotantoon.
.jpg)
