Ppplease Mr Kennedy ja kuinka Inside Llewyn Davis osoittautui loistavaksi elokuvaksi

Tässäpä viihdyttävä klippi sateiseen sunnuntai-iltapäivään yhdestä ihan parhaasta uudesta elokuvasta - Inside Llewyn Davis. Aiemmin kerroin elokuvasta ja uumoilin tämän näkemisestä elokuvateatterissa ja nyt todellakin toteutin aikeeni. Odotukseni ylittyivät.  Suosittelen sitä itse kullekin - älä jätä aikeeksi, vaan käy katsomassa yksi vuoden parhaista elokuvista. 

Inside Llewyn Davis on jokseenkin tavanomainen elokuva melko tavanomaisesta miehestä ja kritiikkiä se on saanut siitä että siinä ei oikein ole juonta. Ei se juoni tai vertailu Coenin veljesten muihin elokuviin ole musta elokuvan pointti (vertailuista puheenollen tämä ylsi itselläni veljesten parhaisiin ohjaustöihin). Ennenkaikkea elokuva on elämänmakuinen ja sitä on maustettu melankolialla ja arjen komiikalla. Se on niinku tavallinen hyvä tummapaahtoinen suodatinkahvi juuri silloin kun hitto vie kaipaat juuri sellaista, eikä cappuccino kikkailevilla maitovaahtokuvioilla. Oscar Isaac on pääroolissaan mieletön, Carey Mulliganista pukkaa pientä raivohärkää, Girls-sarjasta tuttu Adam Driver hauskuuttaa ylläolevassa klipissä kera Justin Timberlaken ja kissa... ei unohdeta kissaa, joka on vain hoitokissa ja karkaa ja päätyy oikeaan kotiinsa eri kissana. Elokuvassa visiteeraa myös Garrett Hedlund (On The Road) jöröjukkana kuskina ja takapenkillä istuva pahasuinen keppiä tökkivä John Goodman. Viihdyttäviä kaikki persoonat.

Mutta erityisen paljon pidän Llewyn Davisista, sympaattisesta hämmentyneestä miehestä, jolle tapahtuu tragikoomisia käänteitä. Elokuvan alku ja loppu kiteyttävät tämän ja ympyrä tavallaan sulkeutuu.

Enkä pistä ollenkaan pahakseni Oscar Isaacin lauluääntä ja folk-musiikin ympärille sijoittuvaa elokuvaa.

Fantastic Mr. Fox

Yksi sana: FANTASTIC.

Fantastic Mr. Fox (Suomessa Kekseliäs Kettu) on Wes Andersonin Roald Dahlin kirjaan perustuva svengaava kokopitkä elokuva vuodelta 2009. Koska elokuva on animaatio, sitä voisi helposti pitää lapsekkaana, mutta ei se ole vain sitä. Paatuneimmat animaatioiden epätykkääjät voisivat syttyä tälle, sillä elokuva tempaa mukaansa kekseliäisyydellä ja komiikalla. Tässä ketuillakin on oma bisnes-maailmansa ja ihmismäiset tapansa ja rutiininsa. Puilla eli asumuksilla on omat arvonsa ja kotitalouteen kuuluu imurinvarteen tarttuminen ja ruoan laittaminen. Jälkimmäinen muodostuukin ongelmaksi perheen isän omistaessa hallitsemattoman addiktion tuoda paistinpannulle kanavarkauksien uhreja, ja äiti ei tykkää hyvää siitä. Eivätkä varsinkaan ihmiset. Isä on asettanut koko perheen ja muut elukat pinteeseen, josta on selviydyttävä. On luonnollista kai asettua kettujen ja elukoiden puolelle ja pitää ihmisiä läpeensä pahoina, varsinkin kun tässä elokuvassa ihmisten karikatyyrit ovat liioitellun vastenmielisiä. Niitä elokuvia Nemon lisäksi kun voisi lähteä eläinten rauhanturvaajaksi ja lopettaa kalansyömisen, vaikka todellisuudessa sitä ei teekään. 

Elokuva ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään ihmiset vs. ketut kettujen ollessa niin ihmismäisiä hyvässä ja pahassakin, mutta silti saa jännätä huikeasti tehdyssä animaatiossa seikkailuja maan syvyyksissä.

George Clooney on äänessä huikeassa pääroolissa isäkettuna (enkä voikaan olla ajattelematta Clooneyta tämän ollessa tiedossa) ja muitakin Andersonin suosimia näyttelijöitä on mukana. 

Andersonin Grand Budapest Hotel-elokuvaa odotellessa miksi et katsoisi tätä? 

Tampere Film Festival. N Y T.

Tampereella tapahtuu. Eilen käynnistyi jokavuotinen yleisölle viiden päivän pituinen Tampere Film Festival  ja tästä lauantaista eteenpäin popkulttuuritaiteen ystävät ja muut kiinnostuneet voivat nähdä Andy Warholin näyttelyn Sara Hildenin taidemuseossa -aika iso juttu tämä. Sara Hildenin museo ei muuten lapsena paljon kiinnostanut kaikkien niiden vempaimien ohella, mutta fakta on se että museo on yksi parhaimmista, sijaitsee vielä (ja toivottavasti pysyvästi) upealla paikalla ja kiintoisia näyttelyjä mahtuu joka vuoteen. Ensi kesänäkin voi päästä pelkästään museoon ja koko Särkänniemen alueelle, kun Särkänniemi luopuu aluemaksuista. Eli sillä tavalla museo tulee helposti lähestyttävämmäksi ja erillisemmäksi. 

Palataan kuitenkin nyt itse pääaiheeseen eli Filkkareihin. Itselläni on ollut tapana joka vuosi osallistua jossain muodossa, jos suinkin voin. Parina vuonna on kyllä jäänyt väliin, kerran ilmottauduin vapaaehtoistyöntekijäksi, jonka etuihin kuului mm. ilmaiset näytökset, jos salissa oli tilaa (ja voi pojat, tulihan sitä paljon nähtyä, mutta onneksi salit olivat myös aina lähes täynnä tapittavia silmiä). Tampereen Filkkareilla on tullut nähtyä musiikkivideoita, korealaisia ja intialaisia dokumentteja, animaatioita, karuja kohtaloita, kotimaisia ja ulkomaisia lyhytleffoja....  tänäkin vuonna Filkkareilla on laaja tarjonta moneen eri makuun -lapsille, aikuisille, nostalgikoille, musiikinystäville, animaatiotaiteen ystäville, vakavia dokumentteja janoaville....

Runsaudenpula tuottaa toki vaikeuksia ja olen oikeasti jättänyt joskus tämänkin vuoksi väliin. Oikeastihan pitää vaan ostaa liput vaikka satunnaiseen näytökseen tai pariin, jos ei osaa päättää ja/tai kaikkeen ei ole varaa. Itse olen pitänyt erityisesti kansainvälisestä tai kotimaisesta kilpailusta, jolloin yhdellä lipulla näkee aika kattavasti erityylisiä leffoja/lyhyitä dokumentteja! Niissäkin on valittavaa... viimeistään voi mennä vasta sunnuntaina katsomaan Plevnan isoon saliin palkitut leffat. 

Itse menen katsomaan ainakin tämän: Hopper Stories. Lyhytelokuvasarja Hopper Stories (2012) syntyi kahdeksan eurooppalaisen ohjaajan poimiessa suosikkinsa Edward Hopperin maalauksista ja tehdessä valintansa innoittamana elokuvan. Kuulemma tämä on ollut kuumimpia ennakkolippumyynnin perusteella, joten omakin lippu oli hommattava hyvissä ajoin. Pidän kovasti Edward Hopperin unenomaisista teoksista, joissa on paljon tyhjyyttä ja yksinäisyyttä sekä hienoja sävyjä. Hopperin työt ovat erittäin tunnistettavia ja vaikutteita on otettu muillakin tahoilla tätäkin ennen. Itse elokuvatkin kiinnostavat toki ja mahtavaa, että tämä yksi näytös sisältääkin jopa kymmenen pätkää! Hopper Storiesissa liikutaan todennäköisesti aika syvissä vesissä..ehkä vähän abstraktisisissakin... En tiedä onko tämä silti festareiden kaikista kovin ja tyhjentävin näytös. Haluan nähdä muutakin, mutta tätä en ainakaan halunnut skipata. Hopper Stories on Filkkareilla kolmena eri ajankohtana.

Nämä ja paljon muuta nähtävissä vielä eli eikun festaroimaan!

Löysitkö sinä jotain kiinnostavaa ohjelmistosta?

kuvat  ja niihin liittyvät tekstit: Tampere Film Festival -kotisivut 

Tulossa: Inside Llewyn Davis

On hyytävä talvi vuoden 1961 New Yorkissa.

Kissa kainalossa ja kitara toisessa kädessä Llewyn Davis (Oscar Isaac, Drivesta tuttu) yrittää löytää paikkaansa Greenwich Villagen ankarissa musiikkipiireissä. Ystävät Jim (Justin Timberlake) ja Jean (Carey Mulligan) ovat hekin muusikkopari ja kolmikolle muodostuu ilmeisesti jännitteitäkin välilleen.
Elämä vie Chicagoon road trip-hengessä (kiitos kyllä) ja siellä Davisin Lewisin musiikkiura saattaa saada kipinää.

Coenin veljesten elokuvat, joita itse olen nähnyt ovat liikkuneet muissa sfääreissä ja luulen tämän olevan jotain aivan uutta veljeksiltä. Henkeäsalpaava toimintathrilleri Menetetty maa on yksi maailmankaikkeuden parhaimpia elokuvia,  Kova kuin kivi tarjosi westerniä ja Voi veljissäkin oli (hupaisan) rikollista meininkiä… Uudessa elokuvassa sydäntä taitaa painaa luodin sijaan maalliset murheet, mutta toivoa vaikuttaisi olevan toisin kuin vertailukelpoisessa A Serious Manissa.

Kun lähtökohtana ovat folk-musiikki, sympaattinen ja laulutaitoinen Oscar Isaac, näyttelijät Adam Drivesta Garrett Hedlundiin, Amerikan karunkauniit maisemat, itsensä etsiminen, kissa ja pienet komediallisetkin ainekset on tämän elokuvan maailma vain koettava. 

Suomen ensi-ilta on vuoden lyhyimmän kuukauden viimeinen päivä.

P.S Trailerin ihastuttava kappale on Fare Thee Well (Dink´s Song) Oscar Isaacin ja Marcus Mumfordin esittämänä. Löytyy kuunneltavaksi täällä.

Her

Alkuvuoden lupaavimpia elokuvia on ohjaaja Spike Jonzen elokuva Her. Her-elokuvan päätähtenä on Walk The Line-elokuvassa nappisuorituksen tehnyt Joaquin Phoenix. Tällä kertaa Phoenixin Jompe ei kuitenkaan kiertele kitaran kanssa Johnny Cashina vankiloita valloittamassa, vaan hän on yksinäinen sisäänpäinkääntynyt Theodore Twomply. Hipster-Hitlerin kaksoisolento ostaa eräänä päivänä uuden älykkään käyttöjärjestelmän ja päätyy suhteeseen sen kanssa. Järjestelmässä kun on äänenä ihastuttava Samantha (Scarlett Johansson) ja hänen ääni.

Leffaan kuuluu muita nimekkäitä näyttelijöitä kuten Rooney Mara, Amy Adams ja Housestakin tuttu Olivia Wilde.

Ohoh: Elokuva vaikuttaa melkoiselta indie-leffalta, mutta kuinkas ollakaan elokuva on myös Oscar-ehdokkaana parhaan elokuvan, alkuperäiskäsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin (Arcade Firen William Butler + Owen Pallett) ja parhaan kappaleen (The Moon Song) osalta.

Soundtrack pitää sisällään seuraavaa:

"Off You" The Breeders
"When You Know You're Gonna Die" Arcade Fire
"Cleopatra in New York (Zim Zam Mix)" Nickodemus
"Alien Child" Will Collins
"Super Symmetry" Arcade Fire
"Magnesium" N.A.S.A.
"I'm So Glad" Entrance
"The Moon Song" Scarlett Johansson and Joaquin Phoenix
"Racing Turtles" Barrie Gledden, Tim Reilly and Jason Pedder
"8 Bit Disco No. 3" Philip Guyler
"Need Your Love So Bad" Little Willie John
"Sure of Love" The Chantels
"Dimensions" Arcade Fire
"The Moon Song" Karen O.

Ensi-iltansa leffa saa Suomessa 4. helmikuuta. Jäädäänkö sitten vain odottelemaan helmikuuta...? Itseä ainakin kiinnostaa tälläinen lähitulevaisuustodellisuuteen pohjautuva juoni. Varsinkin kun voin jälleen todeta sitten ihan pienellä kyynisellä pilkkeellä silmäkulmassa, että mihin tämä maailma on menossa.... 

Chapter 27.

Joulukuun kahdeksantena päivänä vuonna 1980 John Lennon sai viisi luodin osumaa, jotka johtivat kuolemaan. 40-vuotias muusikko oli juuri julkaissut uuden albumin Double Fantasyn, johon myös eräs fanaatikko sai nimikirjoituksen.

Tällä fanaatikolla oli kaksi pakkomiellettä: J.D. Salingerin Catcher in the Rye (Sieppari ruispellossa) ja John Lennon. Elokuva Chapter 27 kertoo juuri näistä kolmesta: Mark Chapmanista pakkomielteinensä ja äänien riivaamana ja kirjasta johon sulautui niin, että kuvitteli olevansa kirjan päähenkilö sekä John Lennonista päämääränään - kohdata ja tappaa idolinsa John Lennon. Tämän soisi olevan fiktiota, mutta jos se olisi, niin Lennonilta, joka oli juuri päässyt uuteen vireeseen musiikin saralla, olisi mahdollisesti putkahtanut vielä uusiakin levyjä ja hän olisi eläessään 73-vuotias. 

On mahdollisesti hyvin väärin tehdä murhaajasta elokuvan päätähti, mutta silti ihmiset haluavat tietää MIKSI. Itse en varsinaisesti näe tässä Jared Leton esittämää Mark Chapmania päähenkilönä, vaan psykoottisen mielen sekä John Lennonin (jota tässä esittää -outona faktana- oikealta nimeltään Mark Chapman). Itse "Lennonia" elokuvassahan ei juuri näy, mutta tiedämme silti, että hän on se elokuvan tärkein hahmo. Hän, josta hänen tappajansakin piti.

Elokuvassa on rauhallisen thrillerin aineksia, koska kaikkihan tietävät miten lopulta käy. Elokuva on kuitenkin rakennettu niin hienosti, että se voisi tuntua enemmän dokumentilta kuin amerikkalaiselta fiktioelokuvalta.

Kaunis ja enemmänkin hoikkana miehenä nähty Jared Leto lihotti itsensä roolia varten saadakseen vähän enemmän oikean Chapmanin olemusta. Muodonmuutosprosessista täällä.

Pidän kyllä elokuvasta. Pidän New Yorkin 80-luvun hengen taltioimisesta vuoden 2007 elokuvaan. Pidän siitä, että elokuvaan on ympätty oikeitakin faktoja. Pidän Jared Leton roolityöstä reppanana ja uskottavana Chapmanina (perehtymättä aiemmin häneen). Pidän siitä, että elokuva muistuttaa Lennonista.

Tiedätte varmaan jo mistä en pidä.

P.S

Tämä on se oikea ja kuuluisa kuva Lennonista ja Chapmanista, jonka valokuvaaja Paul Goresh nappasi heistä Lennonin antaessa Chapmanille levyynsä nimikirjoitusta. Valokuvaussessio näytetään elokuvassakin. Chapman olisi voinut tappaa Lennonin juuri tässä kohdatessaan vihdoin hänet ja Lennon hoki "Onko tässä varmasti kaikki mitä haluat?", mutta hän tappoi myöhemmin uusien väijymisien myötä.

The Grand Budapest Hotel.

Wes Andersonilta pukkaa uutta elokuvaa nimellä The Grand Budapest Hotel. Saksassa (lähinnä Berliinissä) filmattua elokuvaa saa näillä näkymin odotella ensi vuoteen, mutta traileri antaa makupaloja elokuvasta. Elokuvassa on melko iso kaarti näyttelijöitä, joista esimerkiksi Edward Norton on suosikkini. Ralph Fiennes näyttää viiksissään oivalliselta ja uskottavalta päähenkilöltä vastaanottovirkailijana, jonka ystävyys aulapojan kanssa syvenee.

Sadunomainen 20-luvulle sijoittuva tarina, josta sympaattisia ja hauskoja kohtauksia ei taida puuttua.

Täytyy nähdä. 

Taking Woodstock tänään.

Jos sulta on jäänyt väliin Ang Leen (mm. loistavat Ice Storm, Brokeback Mountain) elokuva Taking Woodstock vuodelta 2009, niin Yle Teema tarjoaa tänään tämän.

Lämminhenkinen leffa kertoo siitä kun melko köyhän perheen takapihoille pystytetään nuo kuulut Woodstock-festarit. Tapahtumapaikkana siis Bethel 70 kilometrin päästä Woodstock-paikkakunnalta, jossa festarit alunperin piti pitää. Leffa perustuu Elliot Tiberin muistelmakirjaan A True Story Of A Riot, A Concert And A Life. Leffaa on toki jossain määrin väritetty. Kirjan lukijat ja Woodstockiin paremmin perehtyneet tietävät paremmin miltä osin, mutta suuri osa on oikeastikin tapahtunut.

Aiemmin olen kirjoittanut elokuvasta täällä. 

Mikä yhdistää rikossarjan ja tanskalaisen indie-bändin?

Vastaus: Hollow Talk.

Tämä kylmät väreet tuova laulu löytyy siis Silta-sarjan tunnarista, ja kun päädyin ottamaan selvää bändistä biisin takana yllätyin. Olin luullut, että biisi lauletaan tanskaksi sanoja sen tarkemmin kuuntelematta! Laulu on englanniksi, eikä epäselväksi tanskaksi. Miten olisi siis tanskalainen aksentti? 

Video on suosikkiradioasemani KEXP:n taltioima live-esitys ja erittäin hyvä sellainen, mutta albumi-versio ja koko albumi This Is For The White in Your Eyes (2008) löytyy esimerkiksi Spotifysta.
Viime vuonna on julkaistu myös bändin toinen albumi Rhine Gold. Tässä biisi siltä levyltä:

................................................................................................................................................

Entäpä sarja Silta?

Tämä tanskalais-ruotsalainen sarja tuli tv:stä tässä hiljattain. Ensimmäisen kauden jokainen kymmenen osa oli tapitettava, sillä sarja koukutti mukaansa! Jokainen jakso oli melko oleellinen tässä sarjassa juonen kannalta (osien yksittäiset tapaukset liittyvät saman jutun selvittelyyn - sarjan voisi siis nähdä yhtenä pitkänä elokuvana) ja loppua kohden sarjan tunnelma vain tiivistyi ja parani. Rikossarjoja on tv pullollaan, enkä niitä varsinaisesti seuraa (kenties se niiden runsaus ja kymmenet kaudet ja eri versiot) ja olenkin onnellinen, että huomasin tämän ja päätin hypätä kelkkaan. 

Skandinaavinen tunnelma, alakuloiset sävyt mutta silti kaupunkimainen syke ovat hyvä pohja sarjalle, jossa on hyvä juoni aina loppuun saakka. Ahaa-elämyksiä sarja tuottaa, eikä se ole vain kliseistä huttua. Tosin ehkä toiseksi viimeisen jakson lopussa ja viimeisen jakson alussa on jotain omasta mielestäni kliseistä. Ja se, että ensimmäisen kauden katsottuani kuulin, että toinenkin kausi on luvassa, yllätti. Toisaalta hyvä niin, sillä tätä todellakin haluan nähdä lisää.

Jos olet kuullut jenkki-sarjasta The Bridge, niin heillä on oma versio tästä sarjasta. Itseäni se ei kiinnosta, sillä eihän siinä ole pohjoismaalaista melankoliaa ja tunnelmaa! Toisekseen, ärsyttää että siellä pitää kopioida jokainen sarja ja elokuva sen sijaan, että katsottaisiin alkuperäiset tekstityksellä. Vai tehdäänkö mekin suomalais-venäläinen Silta? Suositten siis lämpimästi katsomaan tämän alkuperäisen. Ainakin ensimmäiseksi. Suunnitteilla on muuten myös brittiläis-ranskalainen versio, joka sijoittuisi eurotunneliin.

Silta alkaa sillä, että Tanskan ja Ruotsin yhdistävältä sillalta löytyy ruumis. Lähemmällä tarkastelulla ruumis koostuukin kahdesta uhrista. Silta yhdistää sekä Kööpenhaminan että Malmön poliisit. Martin ja Saga omilla persoonallisuuksissaan tulevat tutuiksi sarjan myötä, ja katsoja voi heihin kiintyä. Eräs kaverini kiintyikin Sagaan.

Raadollisuuksia sarjasta ei puutu, eikä thrillerimäistä sykettäkään, mutta katsojan annetaan myös hengähtää kun välillä näytetään Martinin perhe-elämää skandinaavista sisustusta pullollaan olevassa talossa metsän keskellä... tai baarielämää.

Silta löytyy kuulemma Netflixistä, jos sinulta jäi katsomatta ja saa sen jo dvd:llä. Sarjan 2. kausi alkaa jo tänä sunnuntaina. Sarja tulee siis sunnuntaisin TV1:ltä kello 22 - 23.

Kakkoskauden teaser:

Some girl(s).

Some girl(s) on Amerikan puolella viime kuussa ensi-iltaan tullut leffa, jota saanee odotella vielä Suomeen. En löytänyt sitä vielä Finnkinon tulevista (jonne se oletettavasti voisi tulla), mutta en myöskään löytänyt muualtakaan vihjeitä tulevasta. Mutta malttamaton voi katsoa elokuvan Vimeosta, jossa sen voi pienellä maksulla katsoa.

Pääosassa elokuvassa on Oc:stä ja Gilmoren tytöistä tuttu Adam Brody ja ilmeisesti näitä joitakin tyttöjä esittävät Jennifer Morrison, Kristen Bell, Emily Watson, Zoe Kazan ja Mía Maestro. Elokuva perustuu Neil LaButen teatterinäytöksen käsikirjoitukseen. Ainakin vuonna 2005 on näytetty kyseistä näytelmää Lontoossa, David Schwimmer pääroolissa.

Juoni on yksinkertaisesti kuvattuna näin: Mies lähtee hääpäivänsä aattona etsimään käsiinsä entiset tyttöystävänsä, joiden kanssa hän haluaa rupatella ja varmistua, että mitään ei ole jäänyt hampaankoloon. Tai jos, niin otetaan hammaslanka käyttöön. Adam Brody, sympaattinen näyttelijä, on roolityössään ilmeisesti jättänyt taakseen vihaisia tyttöystäviä ja muuntautuu toiseen hänelle sopivaan rooliin lähtiessään kuuntelemaan entisiä tyttöystäviä.  Hieman tulee mieleen suosikkielokuvani High Fidelity tästä tyttöystävien etsinnästä.

Itselläni on fiilis, että tässä olisi hyvä romcom-tyyppinen elokuva. Trailerin perusteella ei voisi olla sillätavalla superinnostunut. Oletettavastihan nyt mies saa vähän nenällensä, mutta toivottavasti ja mahdollisesti luvassa on myös antoisia ja hauskoja keskustelujakin eli traileri ei todennäköisesti anna elokuvalle oikeutta.

Joka tapauksessa ainakin varmasti aika harmiton elokuva, ja sellaisenkin mielelläni katsoisin.

Before Midnight (Rakkautta ennen keskiyötä).

Kuullessani tämän vuoden puolella, että Wieniin sijoittuva Before Sunrise (1995) ja Pariisiin sijoittuva Before Sunset (2004) saisivat jatkoa, olin hämmästynyt. En ollut koskaan ajatellut, että elokuvien jatkoa edes harkittaisiin. Ensireaktio oli myös enemmän kyyninen, kuin innostunut. Mutta niin innostunut kuitenkin olin, että tahdoin nähdä tämän ja kävinkin viikko sitten elokuvan näytöksessä. 

Elokuviin mennessäni jo suorastaan kihelmöi, koska kuitenkaan aiemmat eivät ole pettäneet. Dialogi ja tarinat ovat niissä kerrassaan loistavia, eikä kumpikaan päähahmo ärsytä. No, Before Midnightin suhteen kävi sitten niin, että kyllä vähän ärsytti. Välillä suorastaan pitkästytti. Siinä missä aiemmat etenevät aika soljuvasti, niin tässä elokuvassa pysähdytään yhden saman asian äärelle hyvin pitkäksi aikaa, eivätkä ne jutut ole yhtään niin hauskoja edes. Alapäähuumori tuntuu olevan hauskinta. 

Voi kyllä, kyllä Kreikan maisemat ja oleilu kiinnostavat, eikä elokuvan tarvitse aina olla juoneltaan erikoinen. Mutta kun halusin enemmän Jessen & Celinen keskinäistä dialogia. Sitä samaa vanhaa pohdiskelevaa, en välttämättä niin arkirealistista. Elokuvan loppupuolella tuleekin esiin aika voimakas dialogi, pitäkää hatustanne kiinni. Ja elokuva siinä mielessä täyttää odotukset, että juuri tätä oletinkin elokuvassa olevan. 

Siinä missä tämäkin elokuva kuitenkin onnistuu, on realistinen ja hyvinkin uskottava ote. Ethan Hawke ja Julie Delpy todellakin taitavat välittömät roolihahmonsa ja tulevat iholle - niin hyvässä kuin pahassa. Tämä elokuva näyttää vielä enemmän mitä päähahmojen päässä liikkuu. Esimerkiksi onhan Celine aina ollut hieman feministinen, itsetietoinen nainen ja Jesse rennompi hahmo. Mutta tämä elokuva suorastaan tekee Celinestä bitchin. Ethan Hawken Jesseen mieltyy helposti. 

Ei elokuva läpeensä huono ole, ei. Mutta kun vertailukohteina on luonnollisesti omat aiemmat lempparit (joihin itsessään olin jo hurmioitunut), ei tämä todellakaan viittä tähteä saa.  

Nyt sitten odotellaan kauhunsekaisella innolla mahdollista neljättä osaa. Vielä ehkä riittäisi vuorokaudenaikoja titteliin. Seuraava jatko-osa ilmestynee vuonna 2022.

Before midnightin virallinen ensi-ilta 2.8. Tampereella elokuvaa näytetään Finnkinon teattereissa sekä Niagarassa. 

The Motel Life.

Vlautin Willy:

The Motel Life

Sivuja: 206 (+22 About the author)

Mistä: Omalta hyllyltä (tilattu netistä)

Willy Vlautinin The Motel Life lähti reissukirjakseni (kuvasta voi tihrustaa missä ja kuinka kaukana sitä tulikaan reissattua....) ja hyväksi valinnaksi osoittautuikin. Tämä kirja huokuu matkantekoa, ja vaikka matkanteko ei varsinaisesti ole suurinta herkkua tässä kirjassa vaan lähinnä pakomatka, niin glamouria ja kipinää siitä löytyy enemmän kuin omasta matkastani Vikingin laivalla. Totisesti.

Willy Vlautinin tiesin alunperin muusikoksi, sillä hän on laulaja ja lauluntekijä bändissä Richmond Fontaine. Levyjä bändiltä löytyy vaikka kuinka ja romaaneja tämä multityyppi on kirjoittanut kolme kappaletta. Joista tämä The Motel life siis ensimmäinen kuin myös lukukokemuksena ensimmäinen minulle. Musiikkiin en ole kovin kattavasti vielä tutustunut, mutta kyseessä on kyllä maistuvaa alt-countrya Amerikasta. Suuria tarinoita matalalla lauluäänellä, hieman Wilcoa mutta ei ihan yhtä tarttuvia melodioita, vaan lähinnä tarinanomaista kerrontaa.

Tarinoiden kertojaksi Vlautin on varmasti luotu, sillä siinä missä hän luo tarinanomaisia lyriikoita, siinä hän kirjoittaa kirjan ja upottaa myös kirjaansa loistavia pieniä tarinoita. Tarinoita tarinoiden sisällä. Kirjan voi ahmaista hetkessä, sillä se saa välillä haukkomaan henkeä absurdiudessaan, traagisuudessaan ja herkkyydessään. Jo ensimmäisiä lauseita lukiessani tiesin, että tämän kirjan parissa tulisin nauttimaan.

The night it happened I was drunk, almost passed out, and I swear to God a bird came flying through my motel room window. It was maybe five degrees out and the bird, some sorta duck, was suddenly on my floor surrounded in glass. 

Kirja alkaa Nevadan Renosta, mutta siitä vasta matka alkaakin, sillä veli ilmestyy pian paikalle traagisten uutisten kera. Näin veljekset siis lähtevät ajelemaan, eikä matkalta puutu todellakaan 6-packeja tai 12-packeja, musiikkia, tarinoita ja kohelluksia. Kirja on elämänmakuinen ja päähenkilön näkökulmasta kirjoitettu kirja tekee päähenkilöstä ystävän, jonka tarinan haluaa kuulla loppuun.

It was like that, Frank, I swear it was. Just like that, out of the blue. Out of nowhere. Everything was fine, I knew what I was doing.

Kirjaan perustuen on viime vuonna tehty elokuva The Motel Life, mutta sitä ei käsittääkseni ole julkaistu vielä edes Amerikassa, vaan sitä näytetään ensin festareilla muilla mailla. En siis tiedä koska elokuva tulee siis näkymään Suomessa (vai tuleeko näkymään ollenkaan). Ihan tuntemattomia tähtiä se ei kuitenkaan pidällä sisällään, sillä päähenkilöiden joukossa on Emile Hirsch, Stephen Dorff ja Dakota Fanning - elokuvateatterinäytös mahdollinen. Uskon, että leffassa on mahdollisuuksia varsinkin sopivalla musiikilla höystettynä ja palan halusta nähdä maisemia ja motelleja. Silti epäilen pystyykö kirjan henkeä ja absurdiutta aivan samalla tavalla vangitsemaan. Kuten tuota alun kappaletta. Todennäköisesti toteutuksesta jää puuttumaan muutama kohtaus.

Rytmikäästi sujuvan kirjan jokainen kappale on kuvitettu graafisesti kuvittaja Nate Beatyn toimesta. Kuvitukset ovat olevinaan tämän tarinan veljen piirroksia ja liittyvät kappaleisiin.

Mielestäni tämä kirja on Steinbeck meets Kerouac meets Bukowski. Jos koet pitäväsi edes yhdestä näistä, niin uskoisin sinun pitävän tästä kirjasta. Suomennosta tästä ei taida löytyä, mutta älä harkitsekaan sitä, sillä niin hyvin tämä toimii alkuperäkielellään.

(Huh, tämä ei myöskään yhtään vähennä halua lähteä road tripille, vaikka ei yhtä koheltavalle seikkailulle kuitenkaan).

American Horror Story @ Sub.

No niin! Jo aikoja sitten Amerikassa pyörinyt American Horror Story näytetään vihdoin myös Suomen tv:ssä. Sarja alkaa tänään Subilla! Itse katsoin tämän viime syksynä netin välityksellä (poikkeuksellisesti), mutta voisin olla halukas katsomaan uudestaan.

Kirjoitin sarjasta pienen esittelyn hahmoineen täällä. Voit surutta sen katsastaa, sillä se ei sisällä suuria paljastuksia. Ja juontakin parempi on kuitenkin tunnelma, joka pitää itse todeta.

Toinen kausi, joka sijoittuu eri paikkaan ja eri tyypeillä (paria samaa näyttelijää lukuunottamatta) on ollut myös jo ulkona kauan. Ensimmäisen jakson nähtyäni voin todeta, että se on puistattavampi. Tämä on siihen nähden siis helposti katsottava, mutta hyytävä silti. Kolmos-kausi käynnistyy Amerikassa nettilähteen mukaan lokakuussa! Lisää hyytävyttä luvassa....

Tänään kello 23 -> tv:n ääreen tai tallennus päälle, jos vain mahdollista.

Tänään: (500) Days Of Summer.

This is a story of boy meets girl. The boy, Tom Hansen of Margate, New Jersey, grew up believing that he'd never truly be happy until the day he met the one. This belief stemmed from early exposure to sad British pop music and a total mis-reading of the movie 'The Graduate'. The girl, Summer Finn of Shinnecock, Michigan, did not share this belief. Since the disintegration of her parents' marriage she'd only loved two things. The first was her long dark hair. The second was how easily she could cut it off and feel nothing. Tom meets Summer on January 8th. He knows almost immediately she is who he has been searching for. This is a story of boy meets girl, but you should know upfront, this is not a love story.

Hei, oletko missannut tämän elokuvan? Voi hyvänen aika, nyt on tilaisuutesi nähdä (vaikkakin lyhyellä varoitusajalla), sillä SubTv näyttää tämän kello 21 alkaen.

(500) Days Of Summer on vähän erilainen rakkaustarina. Raastava, fiilistelevä, pop-kulttuuri-referenssinen (näissä kuvissa jo kolme bongausta), herkkä, kikkaileva, visuaalinen, hauska, älykäs, elämänmakuinen pienisuuri tarina.

Pääosia tähdittävät Zooey Deschanel ja Joseph Gordon-Levitt, jotka tekevät mainiot roolisuoritukset toisiaan tapailevana nuorina ihmisinä Los Angelesissa. Summer on palkattu assistentiksi firmaan, jossa Tom on töissä. Siitä se sitten niinku lähtee, työpaikkaihastumisena.

Kävin itse katsomassa elokuvan ensi-illassa, vuonna 2009, odotettuani ensin elokuvaa muutaman kuukauden trailerin bongattua. En pettynyt itse elokuvaankaan ja se on säilyttänyt tehonsa vielä muutamankin katselukerran jälkeen. Mutta on yksi asia, joka mietityttää (ja jotta ei menisi täysin elokuvan ylistykseksi): Kuka __ Summer oikein, mitä hän tekee?  Summer kannustaa esimerkiksi Tomia jättämään työpaikkansa ja aloittamaan keskenjääneen uran arkkitehtina, mutta se mitä Summer tekee jää kysymysmerkiksi (onko kukaan muu elokuvan nähnyt miettinyt tätä samaa) - se vähän kuin alleviivaa sen, että jostain tulee tyttö joka tekee ja sanoo mitä huvittaa, mutta todellinen olemus jää pintakoreaksi.

Mutta kuitenkin, Zooey on ihana ja surullisen näköinen J.G-L vähintään yhtä ihana. Ja (500) Days Of Summer on ehdottomasti tämän vuosisadan parhaimpia elokuvia.

Traileri: Mistaken For Strangers.

Hauskalta kyllä vaikuttaa tämä tuleva The National-dokumentti, ei voi muuta sanoa!

Mistaken For Strangers.

“I was happy to give my brother whatever access he needed,” Matt states. “I just didn’t expect this movie to include shower scenes.”

The Nationalin laulajan Matt Berningerin veli Tom Berninger on kuvannut vuoden The Nationalia High Violetin jälkimainingeissa maailmankiertueella vuodesta 2010. Dokumentti julkaistaan muutaman päivän päästä. Mistaken for strangers-dokkari avaa New Yorkin Tribeca-filmifestivaalit ja onpa avajaisissa The Nationalin esiintyminen. Tätä en haluaisi missata, mutta joudun valitettavasti kieltäytymään kunniasta olla paikan päällä.

Matt tosiaan pyysi pikkuveljeään roudariksi, ja velipä päätti ottaa videokameran (filkkaritaustaa) samalla mukaan. Hyvähän näin. Saapi nähdä miten Berningerin Tompan intressit kauhuleffojen ja hevin suhteen on saatu ujutettua dokkariin. Jospa ei kuitenkaan. Luulen, että dokkari on joka tapauksessa jossain määrin taiteellinen ja intiimi, velisuhdekin voi karistaa hienovaraisuutta. Siitähän me vain pidämme, koska kukapa ei haluaisi The Nationalia vähän enemmän iholle.

DVD-julkaisua odotellessa.

Tänään: Winter´s Bone.

Jos sinulta on jäänyt näkemättä loistava Jennifer Lawrencen tähdittämä elokuva Winter´s Bone, suosittelen katsomaan sen tänään tv:stä. TV2 klo 23.30 ->

Jos haluat tietää millaisesta elokuvasta on kyse (juonea liikaa avaamatta), niin lue aiemmin kirjoittamani arvostelu täältä.

Polkupyörävaras.

Polkupyörävaras voi olla positiivinenkin asia, ainakin tässä kontekstissa.

Polkupyörävaras on neorealismin (= Italiassa 2. maailmansodan aikainen taiteenlaji 40- ja 50-luvulla) aikainen elokuva ja varsinkin tämä elokuva on yksi tärkeimpiä neorealismin leffoja, mutta myös yksi tärkeimpiä elokuvahistorian elokuvia, joka on inspiroinut meidän Aki Kaurismäkeäkin.

Elokuva alkaa siitä kun sodanjälkeisessä Roomassa ihmiset kokoontuvat aukiolle työpaikkojen jakoon. Mutta töitä ei riitä kaikille. Elokuvan päähenkilö saa kuitenkin työn mainosten teippaajana, mutta työ edellyttää polkupyörää (joka sattuu olemaan kanissa). Käytetytkin liinavaatteet viedään kaniin ja kerätään rahat polkupyörän takaisin saamiseen. Tästä vasta riemu syntyykin ja enää ei teekään mieli hypätä jokeen.
Työpäivän aikana polkupyörä kuitenkin viedään melkein nenän edestä ja sen jälkeen alkaakin epätoivoinen metsästys ympäri Roomaa ystävien ja poikansa kanssa.  Miehen päättäväisyys mahdottoman asian suhteen ei horju - pyörä on saatava takaisin, riippuuhan siitä työpaikkakin. Tempo elokuvassa on sen verran mukaansatempaava, että tässä on vähän kuin trillerin ainekset kasassa, kun saa jännittää päähenkilön puolesta sellaisenkin asian kuin polkupyörän löytämistä. Pyörän etsimisen ohessa on myös mahtavaa seurata isän ja pojan suhdetta.

Elokuva on liikuttavan sympaattinen puolidokumentaarisella tavalla kuvattu. Realistinen klassikko voisi yhtä hyvin sijoittua tähänkin päivään kun töitä ei kaikille riitä ja viattomalta kansalaiselta viedään polkupyörä. Elokuvan ohjaaja Vittorio De Sica on käyttänyt elokuvissaan kaduilta poimittuja ihmisiä, luonnonvaloa ja sijoittanut tapahtumat aitoihin ympäristöihin kaiken tehostekikkailun sijaan. Visuaalisuudesta, näyttelytaidoista ja juonenkulusta ei kuitenkaan tingitä. Se vain todistaa, että joskus superklassikko voi syntyä näinkin. Aikanaan elokuva ei saanut suurta suosiota, mutta tämä on se viini, jolla on tapana parantua vanhetessaan.

Tiedän katsovani tämän varmasti vielä uudestaan ja Vittorio De Sican muutkin elokuvat, erityisesti Umberto D. yksinäisestä miehestä ja hänen koirastaan, on aivan pakko nähdä pian.

Tässä sinulle ohjenuora:
Jos et ole nähnyt Polkupyörävarasta, katso. Jos olet nähnyt, katso uudestaan.

Kavinsky - Outrun.

Ranskalaiselta Vincent ´Kavinsky´Bergeleyltä, ihan vaan siis Kavinskyltä on tullut esikoisalbumi Outrun tovi sitten.

Kavinskyn tarttuva Nightcall soi ensin Drivessa ja lopulta indie-discoissakin. Siinäpä vasta hyvä biisi, joka löytyy myös Outrunilta.

Outrunin ulkoasu on kuin suoraan 80-luvun leffasta ja mikseipä toisi mieleen hieman Drivenkin. Musiikki kuulostaakin sountrackimaiselta. Outrun ei valitettavasti kuitenkaan ole leffa, mutta toimisikin sellaisenaan vallan mainiosti jonkun elokuvan soundtrackiksi ja siinäpä idea - elokuva soundtrackin ympärille! Käsikirjoitusten kahina alkakoon.

Nuori Rick Armstrong (Jim Sturgess) elää elämänsä murrosvaihetta 80-luvun lopulla. Piinaava yksinäisyys, seuranaan vain punainen auto. Amerikan valtatiet vievät Rickin mukanaan ja takapenkille hyppää seikkailunhaluinen punahuulinen Joan Cassidy (Ginnifer Goodwin). Hylättyjä motelleja, arvaamattomia ihmisiä, cocktaileja kuuluisissa yökerhoissa,  huulipunatahroja. Oletko valmiina elämäsi matkalle? 

Outrunin yleistunnelma on thrillerimäinen. Ihan kelpo levy viikonlopun aloitukseen! Lopullinen arvosana jää vielä antamatta.



Kuvasta levyyn Spotifyssa.

Night call pomppaa kyllä ehdottomasti levyltä esiin. Videolla tunnelmapätkiä Drivesta, nam.

Taksikuski.

Jos Ryan Goslingin tähdittämä nykyelokuva Drive on tulevaisuuden klassikkoleffa eräänlaisesta kuskista, niin on myös olemassa toinen klassikkoelokuva kuskista, taksikuski Travis Bicklestä.

Taksikuski (Taxi driver) on Martin Scorsesen ohjaama elokuvalta vuodelta 1976 ja oikeasti näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa vasta muutama viikko sitten. Tämähän on yksi niistä elokuvista joihin törmää aina joissakin yhteyksissä ja miettii, että miksi sitä ei ole vielä nähnyt, kiinnostuksestakin huolimatta. Populaarikulttuuripeleissä on taas astetta viisaampi!

Travis Bickle (Robert De Niro) on yksinäinen yökyöpeli, entinen Vietnamin sodan veteraani,  joka haluaa yötöitä. Hän astuukin taksikuskin saappaisiin ja ajelee sateisia New Yorkin katuja. Elokuvan tunnelma on melankolinen ja tarjoilee hyviä sitaatteja. Yksi kuolemattomista sitaateista onkin Travis Bicklen vuoropuhelu itsensä kanssa. You talkin´to me?

Yksinäisyyttä poteva herkän oloinen Travis on kuitenkin sanavalmis ja itsetietoinenkin ja hurmaa naapurinpoikamaisella olemuksellaan kiinnostavan naisen treffeille. Myöhemmin hän kohtaa nuoren ilotytön Easyn (Jodie Foster), josta tulee hänelle pakkomielle. Vahva moraali ja pelastamisen halu ottaa Bicklestä vallan ja elokuva muuttuu loppua kohden astetta tiivistunnelmaiseksi ja jättää katsojalle kysymyksiä.

Suosittelen.