If I had a boat.

James Vincent McMorrowin (jo on miehellä nimi) If I had a boat kuulostaa Bon Iverin ja James Blaken rakkauslapselta. Niin, onhan heillä jo itse asiassa yhteistyön hedelmää... Mutta se siitä vertailusta, tässä on yksi hyvä tyyppi lisää!

If I had a boat on aivan ihastuttava biisi, jota kuunnella yön väsyneinä mutta onnellisina tunteina.  Viime vuonna julkaistu debyyttialbumi on pakko kuulla jossain vaiheessa kokonaisuudessaan, sillä tämän 28-vuotiaan irkku-muusikon pari muutakin kuultua kipaletta kuulostaa mukavalta. Kitaran lisäksi herra soittaa ainakin myös banjoa!

VETO / Klubi / 081211.

Maanantai on monen vihollinen. Voi tuota raukkapäivää, joka saa niskoilleen ihmisten kiukut. Itselleni maanantait ovat viime aikoina olleet kuitenkin ihan hyviä, mutta näin huonoa maanantaita en vain kertakaikkiaan muista...enhän nimittäin nukkunut viime yönä tuntiakaan. Ja vaikka parhaani yritin ja paahdoin, niin tämä päivä tarjosi kylmiä rukkasia, yhh!!

Mutta kyllä tämä maanantain loppu ansaitsee vielä paremman lopun kuin se alkoi, niin siinä auttakoon muutaman päivän takaisen keikan muistelu. VETO vei voiton kotiin torstain keikallaan, joka muistaakseni kesti ainakin 1,5 tuntia. Mitä en ollut levyiltä juuri hypettänyt, toimi livenä kuitenkin loistavasti ja niin uudet kuin vanhat biisit sulautuivat hyvin yhteen. Ja liputkin olivat onneksi käyneet kaupaksi!

Kokokohta taisi kuitenkin olla You are a knife, jota saatoin toivoa keikkaa edeltävässä postauksessanikin. Sain ikuistettua biisin videolle (ei töki, ei ainakaan mulle!), ja sen voit tarkastaa tästä:

Kiitos torstai, kiitos VETO.

The road was paved for you.

Keväällä 2007 tanskalainen VETO oli vielä melko pienisuuri bändi Suomen maalla. Ehkä on vieläkin, mutta epäilenpä että sen jälkeiset keikat mm. Provinssissa ovat nostattaneet vielä vähän enemmän mainetta.

Itse näen tuon kevään jälkeen VEDON nyt ensimmäistä kertaa...silloin Veto oli vähän enemmän kitarapainoitteinen, ja debyyttialbumi There´s a beat in all machines on yhä täyttä kultaa. Uudet levyt ovat jääneet vähälle kuuntelulle. Ei ne taida iskeä niin kovaa, mutta uskon, että keikassa on potkua bändin ollessa elektronisoituneempikin. Ja kyllähän tämä elektronisestakin tykkää (vaikkakin vähemmän). Kovin vain toivon, että debyytiltäkin on poimittu jotain illan keikalla, esimerkiksi You are a knife.

Regina, marraskuun 26.

YO-talon intiimissä tunnelmassa kauniin Jugend-talon puitteissa esiintyi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä bändi nimeltään Regina. Kuten aiemmin kerroin, en ole juuri Reginaa käynyt katsomassa missään. Nyt en voinut vastustaa kiusausta. Kiinnostavien keikkojen vähyys on nakertanut mieltä (ihmisellä pitää olla sentään jotain mitä odottaa, hei), Soita mulle on yksi vuoden kutkuttavimmista levyistä ja kun toveri yllytti, ei ollut vaihtoehtoa kuin ostaa lippu ja jäädä odottamaan lupaavaa lauantai-iltaa.

Jotain outoa oli kuitenkin tekeillä, sillä 10 vailla bändin aloittamisaikaa ihmisiä oli yhtä paljon kuin jonottajia jäätelökioskille sateisessa säässä, vaikka nyt oli tarjolla aurinkoa pimeyden keskelle. Jostain heitä kuitenkin yllättäen ilmaantui..backstagellako oli bileet? Mukaan olisi mahtunut kuitenkin muutama juhlija lisääkin, mutta toisaalta olosuhteet olivat oman keikkamukavuuden kannalta ihan hyvät. (Ja olipa tilaa pitää keikan jälkeisiä valokuvasessioita, sillä silloin sitä porukkaa vasta vähän olikin...)

Vaikka etäisyys lavalle ei ollut huima, niin tällä kertaa en pokkarillani vain yksinkertaisesti onnistunut ottamaan erityisen hyviä kuvia. Vaikkakin tekniikkaa enemmän painotan fiilistä, vaikka kuinka olisinkin saanut valokuvausalan koulutusta.  Utuiset ja rakeiset kuvat (ainakin klubeilta) ovat ne juttu mistä henkilökohtaisesti viehätyn. Siksipä myös uskallan julkaista pari kuvaa, jotka kuuluvat siihen kastiin.

Keikka alkoikin sitten omilla suosikeillani. Ui mun luo oli se joka nappasi eniten uudella levyllä ja Päivät valuvat on myös yksi kuunnelluimmista... sittemmin olen myös ilahtunut muistakin levyn biiseistä paremmin. Keikan lopussa soinut Lepään aalloilla onkin soinut päässä viime päivinä. Hauskaa oli, että myös Näinä mustina iltoina kuultiin, tuo joululauluksi tituulerattu. Olinhan vasta tutustunut biisiin (katso edeltävä postaus).

Jotkut biisit jättivät hieman etäisen fiiliksen, mutta sehän johtuukin siitä, että en ole Reginaa kuunnellut levyiltä paljon. Edelleenkään en voisi sanoa olevani fani, mutta kyllähän Iisan olemus ja tietyt biisit tekivät riemastuttavan olon tuossa ihanassa keikkapaikassa. Siksipä synkän marraskuun illan keikka oli kokemisen arvoinen.

P.S Keikan aikana Iisa toi takahuoneesta joulusuklaalevyn lavalle, josta sai käydä nappaisemassa itselleenkin palasen. Aika söpöä. Suklaata, siideriä ja Reginaa!

Bonuksena videonPÄTKÄ. Luulin kuvanneeni toisenkin, mutta enpä ollut. Tämän haluat nähdä, jos haluat kuulla Iisan pyytävän jäämistä yökylään. Useamman kerran.

Näinä mustina iltoina.

Maa ei ole vielä valkea,

mutta etelämmässä lunta tulee jo kunnolla

Ilma alkaa pakastua

Lyhdyt valaisevat tuttuja puita ja pensaita

Katson kelloa, sitten taivasta,

jolle tähdet piirtävät nauhoja

näinä vuoden mustimpina iltoina

Sisällä odotetaan loppuillan vierasta

He eivät huomaa, kun käyn ulkona

Ilma alkaa pakastua

Lyhdyt valaisevat tuttuja puita ja pensaita

Valot lähestyvät

Auto hidastaa

Kääntyy pihaan

Ovi aukeaa

Lunta sataa...

Katson kelloa, sitten taivasta,

jolle tähdet piirtävät nauhoja

näinä vuoden mustimpina iltoina

 Ajankohtainen biisi näihin pimeihin marraskuun iltoihin, kun lumi ei ole ihan vielä peittänyt maata.

Ja ajankohtainen bändi, sillä tänään livenä Reginaa! Ja pakko myöntää, että ihan ensimmäistä kertaa menen oikeasti katsomaan Reginaa, pelkkää Reginaa. Aikaisemmin on tullut nähtyä muiden bändien ohessa.

First Aid Kit.

First Aid Kit on länsinaapurimme siskoksista koostuva tyttöduo (hullun nuorta lahjakkuutta, kun ovat molemmat 90-luvulla syntyneitä, mutta kuulostavat silti soiton ja laulun suhteen niin kypsiltä).

Näin bändin pari vuotta sitten Valoa-festivaaleilla, jossa kovinkin tykkäsin kaikista illan bändeistä (tämän lisäksi inc. Taxi Taxi! ja The Tallest Man on The Earth, ruotsalaisia hekin...sekä Liekki, jonka ennestään jo tiesin, mutta kyllä nämä muut uudet tuttavuudet taisivat vetää pidemmän korren). Noh.. tämä bändi sitten hieman pääsi unohtumaan minulta, kunnes tänään Spotify muistutti näyttämällä etusivullaan The Lion´s Roarin. Siitä se sitten lähti, enkä tänään ole juuri muuta kuunnellut. Nyt tämä bändi keikkailee kovinkin Yhdysvalloissa, mutta soisin Suomessakin piipahtavan taas.

Sytytä kynttilä, ota mukava asento ja pistä First Aid Kit soimaan. Et voi pilata päivääsi tällä.




Oi miten pehmeästi soljuvaa folkpoppia First Aid Kit onkaan.

The city is my church.

Parasta tällä hetkellä. Ensin ihastuin biisin tunnelmaan. Sitten löysin sanoituksista myös parhaan lainin hetkeen: "The city is my church".

Videokin lopputeksteineen on kuin elokuva kerrassaan.

Agnes Obel.

Agnes Obel on melko tuore löytöni. 31-vuotias tanskalaisneitonen sulattaa sydämen siinä missä yhdysvaltalainen Emily Jane White. Mutta kitaran sijasta Agnes koskettelee pianoa.

Debyyttialbumi Philharmonics ilmestyi tänä vuonna, ja sen avaa 1:33 minuutin pituinen pianokappale. Ensimmäiset kuulemani kappaleet olivat Brother Sparrow ja Riverside, ja koska ne ovat niin hyviä, niin annoin enemmän huomiota ja näin sai postauksenikin syntymänsä. Lyhyt ja ytimekäs. Tutustuminen käy esimerkiksi tämän virallisen videon myötä:

Ja kuvat..julkaisin niitä taas roppakaupalla..mutta kun ne ovat niin kauniita!

Drive.

Huhhuh.

If I drive for you, you give me a time and a place. I give you a five-minute window, anything happens in that five minutes and I'm yours no matter what. I don't sit in while you're running it down; I don't carry a gun... I drive.

"Hey."

"Hi."

"Sorry about the noise."

"I was gonna call the cops."

 "I wish you would."

Olen hyvin, hyvin iloinen että päätin mennä katsomaan Driven elokuvateatteriin. Elokuvateatterissa moni surkeakin elokuva tosin voi vaikuttaa ihan kelvolta, mutta on sellaisia elokuvia jotka voivat melkein räjäyttää tajunnan juuri elokuvissa. Visuaalisuus, check. Äänitehosteet, check. Elokuvan koko hyvyys moninkertaistui valkokankaalla.

Alussa päästään seuraamaan Driven päähenkilöä "Driveria" (Ryan Gosling) myös rattinäkökulmasta suuren kaupungin yössä, musiikin pauhatessa taustalla. Automatkan idea hahmottuu vasta vähän myöhemmin, ensimmäiset sanatkin kuullaan vasta tovin kuluttua... Driver ei muutenkaan ole kovin puhelias tyyppi, ja enimmäkseen pureskelee hammastikkujaan. Tämä on kuitenkin yksi elokuvan rakastettavammista puolista. Hiljaisuus voi olla voimakasta.

Ei Nicolas Winding Refningin ohjaamassa elokuvassa ihan koko ajan auton kyydissä olla, mutta kun ollaan, niin ollaan kunnolla ja tyylikkkäästi - elokuvateatterin penkillä saattoi melkein puristella penkin reunasta huikeimmissa kohtauksissa. Elokuvan suurin toiminta iskee kuitenkin yllättäen arvaamattomissa kohdissa. Brutaaliutta ilmenee, mutta useimmiten spontaanisti ja itsepuolustuksesta kumpuavana. Älä ole tämän takia katsomatta elokuvaa, sulje vain silmäsi silloin. Elokuvan ydin ei nimittäin ole se. Ellei itse niin halua.

Drive todella kertoo yhden miehen yrityksestä päästä eroon menneiden haamuista. Haamuista, jotka eivät ole kovin ystävällisiä. Lempeyttä elokuvaan tuo suloinen Carey Mulligan, joka esittää naapurin Ireneä. Myös Irenen vankilassa lusinut mies Standard ja  poika Benicio voittavat sympatiat puolellensa. Irenen ja Driverin välille hiipivät tunteet ihastuttavat, mutta yksi elokuvan monista hyvistä puolista on myös se, että tunteiden osoitukset näytetään hienovaraisesti. Onhan action+lemmenleikki-elokuvia ihan riittävästi!

Kyllä elokuvan vahvuus on myös itse Ryan Gosling. Olisiko elokuva yhtä kiehtova esimerkiksi Ben Affleckilla, joka sekin ihan hyvä näyttelijä (mutta silti)? Ei, elokuva tarvitsi juuri Ryan Goslingin, jota en ole edes hehkuttanut aiemmin. Enkä edelleen välitä niin paljon ulkonäöstä, mutta karismaa on. Goslingin vahvuus on se, että hän pystyy roolissaan muuntautumaan kiltin rauhalliseksi "All-American Boyksi", mutta samalla myös näyttämään uskottavalta pahiksenakin. Se on paljon se. Ihana Driver....

Elokuvalla on myös suloisen katkera loppu, mutta toisaalta avoin. Koskaan en ole ollut yhtä tyytyväinen avoimeen loppuun.

Suosittelen. Osta kallis elokuvalippu. Ja lopuksi ainakin elokuvan nähneille fiilistelyä musiikkivideon muodossa. Elokuvassahan soi esimerkiksi tämä vanhahko Desiren biisi Under your spell. Elokuvaa varten sitä oli hieman muokattu (otettu ainakin dialogit pois!)

Cats On Fire sohvalla.

Olen rakastanut kotimaista yhtyettä Cats On Fire jo muutaman vuoden, mutta rakkauteni sai uudet ulottuvuudet nähtyäni nämä kaksi akustista videota puolikkaasta bändistä.

Ylipäätänsä rakastan hyvälaatuisia videoita, joissa tyypit soittaa kotoisasti sohvalla.




The Hague löytyy myös viime vuoden Dealing In Antiques-albumilta ja jälkimmäinen Our Temperance Movementilta. Kaikki kolme julkaistua albumia kannattaa kyllä kuunnella kokonaisuudessaan.

Levyraadissa: Wonderwall.

Käsi ylös; kuka ei ole kuullut Oasiksen Wonderwallia? Jos et, voit kuunnella sen tästä. Tai siltikin, sillä tässä on kevyen Levyraadin paikka taas.



Vaikka Oasista aina silloin tällöin olen kuunnellut, en ole koskaan kehittänyt intohimoista suhdetta musiikkiinsa. Olen lähinnä vain tiennyt muita Oasis-faneja. Kovin useinkin olen törmännyt häneen, joka näyttää juurikin siltä miltä todellinen Oasis-fani voi näyttää. Yritin myös etsiä valokuvaajaa, joka oli kuvannut näitä idoleiltaan näyttäviä faneja, mutta en muistanut hänen nimeä. Muistatko sinä? Jos, niin laitan linkin tähän _______________.

Vaan se ulkomusiikillista seikoista, vaikkakin jostain syystä juuri Oasista kuunnellessa ne seikat tulevat mieleen vahvemmin, en tiedä miksi. Mitä tulee musiikkiin, niin bändillä on hetkensä. Voisin suoda enemmänkin armoa tälle bändille - ehkä fania musta ei saa, mutta voisin tykätä enemmän kuin ajattelin.

Wonderwall... se on hyvä, se on vähän kulunut...



Kunnes törmäsin tähän Ryan Adamsin versiointiin. Miten samasta asiasta voidaan laulaa kahdella niin eri tavalla....  se herätti samalla tämän biisin eloon. Kuuntelen juuri kumpaakin versiota. Ensin ajattelin, että ehdottomasti Ryan, josta pidän enemmän muutenkin. Sitten palasin taas Oasikseen, vaikka hetki sitten pidin sitä pöyhkeämpänä. Loppujen lopuksi annan varmaan kunnian molemmille versioinneille.

Marissa Nadler.

Amerikkalainen Marissa Nadler saattaa olla Suomessakin monelle entuudestaan tuttu, neitokainen kun vieraili täällä Pohjolassa neljä vuotta sitten. Itsekin olin todistamassa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä syventyä vähän paremmin tuotantoon, uuttakin levyä on tänä vuonna pukannut 30-vuotiaalta muusikolta. Albumeja on nyt siis yhteensä jo viisi kappaletta. Vaikka yleensä ottaen pidän enemmän matalammasta lauluäänestä (vrt. Emily Jane White), niin poikkeuksiakin löytyy. Tosin lähestyminen on vähän hitaampaa, palkitsevaa se voi silti olla. Jos siis hieman tummanpuhuva folk-musiikki, jossa kuullaan myös kitaraa, banjoa, 12-kielistä kitaraa, pianoa ja kosketinsoittimia kiinnostaa, tiedät mitä tehdä.  Esimerkiksi tutustua näiden videoiden avulla, joista ei visuaalisuuttakaan puutu.

Emily Jane White.

Oletko sinä kuullut Emily Jane Whitesta? Ihastuttavan neitokaisen ääni ja laulu syöpyivät mieleeni erästä folk-kokoelmaa kuunnellessa kerta toisensa jälkeen. Vihdoin päätin tutustua neitoon paremmin. Etsin musiikkia ja saatoin myös vilkaista ulkomusiikillisia seikkoja. Neidosta löytyi kauniita kuvia, paljon.

Mutta se musiikki. Se on melankolista, synkähköä folk-poppia, jonka löytämisestä olen kiitollinen. Haluan nukahtaa näihin lauluihin, mutta samalla en raaskisi millään jotta en menettäisi tunnelmaa, josta olen saanut otteen.

(Tämän virallisen videon katsomista en välttäisi, jos kuvatkin vakuuttivat....)

Everybody's got a little hole in the middle....

Might as well fall in.

what the fuck is this garbage?

this shit is sooo sick...but i really dislike the crowd james blake brings, serious douchebag hispterssss...oh well james blake is beast

Throw Rick Astley at a hipster crowd and this is what you get...James Blake. And apparently it's a goddamn hit. ugh

Onko Youtuben videoiden kommenttien lukeminen sitten joko hauskaa tai tunnelman latistavaa, tiedän vain että sen voisi jättää vahingossakin tekemättä. Kehittävyys on niistä useimmiten kaukana.... tuo on mädillä omenilla heittämistä verbaalisesti.

I SEE NO BALD BLACK GUY (tai sitten mukahauskaa läppää...)

Valitse siis Youtubesta ihan mikä tahansa video ihan keneltä tahansa, niin vähintään 80 % kommenteista on negativiisia. Hienoa tää internet-aika. Parhaat kommentit jätetään tietenkin julkaisematta, en ikimaailmassa rekisteröityisi Youtubeen tai ainakaan kommentoisi. Siksipä kommentoin vain tänne, että video James Blaken pihakonsertista näyttää ihanalta, mutkattomalta. Blaken musiikkia kritisoidaan hissimusaksikin, mutta siinä tapauksessa mulle kelpaa kyllä hissimusakin. Varsinkin kesäänhän tämä on oivallista musiikkia. Ja Flow´n odotetuimpia kiinnityksiä tämä on. See you there, you no bald black guy.

Lauantaiyön soundtrack.

Eilen oli livenä Tv-Resistoria. Itselleni suhteellisen tuntematon bändi, mutta ihan hyvinhän se mukaansa otti. On iloa katsoa bändiä, jolla on hauskaa lavalla. Tv-Resistori oli yhdistelmä Noitalinna Huraata, Pariisin Kevättä ja ehkäpä Ristoakin. Pirteää suomalaista poppia vinkeillä sanoituksilla ja retro-fiiliksellä. Ei itselläni ehkä kestotykkäily-bändiksi, vaan vähän tälläiseksi yhden illan suhteeksi. Mikseipä joskus toistekin...



Ja sitten tanssittiin ja tanssiminen on kivaa, mutta tanssiminen on kivempaa kun on joku, joka tykkää tanssia samoja biisejä... ja voi kuinka paljon. Dj:kin soitti enimmäkseen hyvää, osin toki kuluneitakin biisejä, mutta pääasia että hyviä. Voisiko nyt vastustaa Franz Ferdinandin ikiklassikkoa Take me outia (ei se enää niin hyvä ole kuin joskus, mutta merkityksellinen biisi se tulee olemaan koko loppuelämän...), ja miten Peter, Björn & Johnin Young Folks ei kyllästytä vieläkään? Mutta kliimaksi tuli kyllä loppupuolella, kun Arcade Fire lähti soimaan...


Robyn - Dancing On My Own


Lykke Li - Youth Knows No Pain


Cut Copy - Lights & Music


Lykke Li - I Follow Rivers


The Cure - Boys don´t cry


Franz Ferdinand - Take Me Out


The Smiths - Panic


Chemical Brothers - Hey boy, hey girl


Arcade Fire - Ready To Start

Vaan tämä sunnuntai kaipaa jotain muuta, rauhallisempaa..kuten vaikkapa folkkia. Folkkia ja pikkuleipiä.

Hugh Laurie levytti.

Tiesitkö, että Hugh Laurie (se luonnetta omistava Tohtori House, ah) on tehnyt albumin koostuen suosikki-blues-kappaleistaan? Househan on osoittanut tv-sarjassaankin olevansa taipuvainen musisoimaan ja onpahan aikaisempakin bändikokemusta taustalla, joten tämä ei sydäntä pysäytä. Paitsi ehkä vähän, koska lupaavalta vaikuttaa.

Erityisesti aiemmin kuulemani You Don´t Know My Mind svengaa erityisen kivasti.  

No mutta tuntuuhan se silti vähän absurdilta, Tohtori House lavalla! Mutta piru vie, hyvä se on!

Nuori ja kaunis.

Vaikka en oikeastaan kuulu Olavi Uusivirran tai Anna Järvisen kuulijakuntaan (= harvemmalle on jäänyt kuuntelukerrat syystä tai toisesta), on myönnettävä että tämä kappale saattaa saada vähän useammankin kuuntelukerran ja kauniin haikea video katselukerran.

Musiikkivideolla Annan ja Olavin lisäksi tuoretta kotimaista elokuvaa Elokuu. Elokuva vaikuttaa viattoman kauniilta ja sympaattiselta. Olavikin kertoi, että siitä puuttuu sellainen angsti, jota on monissa kotimaisissa elokuvissa (arvaten viittaa esimerkiksi Levottomat-elokuviin), vaan se pureutuu nuoruuden viattomuuteen ja herkkyyteen. Tämä täytyy nähdä.

P.S Onneksi kesä on jo ovella, sillä tämä video nimittäin saa kaipailemaan sitä kovinkin.

Flow, miksipäs ei?

Monien muiden tavoin kävin Flow-festivaalin sivuilla katsomassa ensimmäisiä julkaistuja esiintyjiä. Saatoin hämmentyä ja todeta, että no jos sittenkin festareille tänä kesänä. Viime vuosina olen käynyt festareilla vain yhden bändin takia. Tänäkin vuonna se uhrautuminen saattaisi silti olla mahdollista The Nationalin takia. Mitään muuta en Ruisrokilta tarvitse.

Miksipä toisaalta festivaaleilla tarvitsee juosta bändien perässä, jotka (tai yleisö) mahdollisesti aiheuttavat myötähäpeää. Ja vaikka kuinka yhä pidän PMMP:stä, en halua nähdä yhtäkään Rusketusrajat-esitystä. Ohitetaan kaikki ihan ok-bändit ja se miten päin siellä festareilla ollaan ja valmistaudutaan vain siihen mitä oikeasti odottaa. Seppeleet jätetään muille.

Vaan silti... olisi se kerrankin hienoa matkustaa festareille ja saada useammaksi tunniksi mitä parhainta viihdykeettä ja odottamisen euforiaa suoniin.

Sillä... tänä kesänä Flow tarjoaisi nämä:


Iron & Wine ensimmäistä kertaa Suomessa! Bändin olen nähnyt kerran aiemminkin Milanossa pienellä klubikeikalla. Lippuja kirjaimellisesti metsästettiin pitkin Milanoa... ja odotus palkittiin. Tällä kertaa erona olisi se, että bändistä on tullut hieman tutumpi. (Ja bändi ei olisi niin vaikeasti tavoitettavissa.)


Myönnettäköön, että Midlake ei ole vielä kovin tuttu bändi...mutta kun jo tämäkin biisi on jo pidemmän aikaa hivellyt kuuloaistiani.


Oi, suloinen Lykke Li suloisilla ja tanssittavilla biiseillään!


Mogwai ja Helsingin ilta-aurinko...?


Olen kai vähän hulluna James Blakeen....

Tuo elokuinen kansanjuhla kyllä vetää puoleensa. Ehkä. Kyllä. Ehkä. Mielenkiinnolla ainakin odotan tulevia artistikiinnityksiä, kun jo näissäkin riittää pureskeltavaa :)

Kolme suositusta.

Blogin kirjoittaja suosittelee lämpimästi näitä Bandwidthsessions-videoita, jotka antavat vaikutelman pienestä hangover-sunnuntaista. Videoilla on vain akustinen kitara ja Matt Berningerin ääni...

Ja aivan ihana erityisesti on tuo You´ve done it again, Virginia..liian aliarvostettu biisi esimerkiksi keikoilla. 

Levyraadissa: Please, please, please, let me get what I want.

On tainnut jäädä Musen b-puolet jäädä kuuntelematta. Tein tämän biisi-löydön aivan hetki sitten:



Alkuperäinen puolestaan on hyvinkin tuttu. Please please... ei välttämättä ole itselleni The Smithsin paras biisi, mutta herkkikseksi sitä voi sanoa ja sen käyttäminen esimerkiksi (500) days of Summer-elokuvassa on hykerryttävää.. Etkö ollut vielä kuullut? Kuuntele tästä:



Mielestäni Muse taltioi biisin The Smithsien hengessä (brittiaksenttikin auttaa...). Matthew Bellamyn traagisuutta huokuva ääni on kuin omiaan tälläiseen kappaleeseen. Varjoon ei jää. Pidän tästä vähintään yhtä paljon kuin pidän The Smithsin esittämänä. Pidätkö sinä?