Topi Saha & Anna Puu - Pirun Ikävä

Hyvästi viima, mun mentävä on
Jonnekin vähän lämpimämpään
Me toisillemme sovitaan
Näkee sokeekin sen

Näin äkkiseltään tulee mieleen, että tältä vuodelta taidan eniten odottaa uutta Topi Sahan uutukaista. Lopunajan rakastavaiset julkaistaan maaliskuussa. Vasta maaliskuussa, mutta onhan se jo kuukausi ensi kuun jälkeen, mikä koittaa pian. Odotuksia siivittää se, että taannoisella upealla TTT-klubin keikalla kuulin yhden erittäin hyvän kappaleen. Entä mitenkäs sitten tämä keskiyöllä julkaistu kappale Pirun ikävä, johon tartuin melkein heti kiinni. Vähän kuin kappaleen rakastavaiset tarttuvat ikävään.

Topi Saha on ihan arvostettu muusikko musiikkirintamalla, mutta musiikkinsa ei niin maintreamia verrattuna esimerkiksi Anna Puun tuotantoon. Hyvinkin mahdollista, että moni Anna Puu-fani ei ole hänestä kuullutkaan. No nyt kuulee ja veikkaan, että moni kahlaakin hänen tuotantoaan nyt läpi ja ihmettelee miksei hänestä ole aiemmin kuullut. Toiset muusikot kun eivät vaan samalla tavalla ole esillä julkisuudessa. Eikä toki välttämättä tarvitse olla.

Hienoa, että Anna Puu ja Topi Saha lyöttäytyivät kappaleessa yhteen, sillä ihan tavattoman hyvin äänensä kolahtavat yhteen. Vastoin Sahan mietteitä olen toki mieltä sitä, että hän tulkitsijana olisi tulkinnnut kyllä yksinäänkin tämän hyvin, mutta Anna Puu täydentää silti erittäin kauniisti kappaletta ja tekee kappaleesta monitahoisemman.

Enkä voi kuin jälleen kerran ihailla Sahan sanoituksia, joista hänet kyllä tunnistaa kappaleen taakse. Mukavaa, että hän inspiroituu vanhoista kansanlauluista ja kirjallisuudesta. Esimerkiksi  alla oleva "Oli tähtiä alla ja yllä" on lainattu Lauri Viidalta.

Oli tähtiä alla ja yllä
Kun kysyit ja vastasin en
Jos oisin sanonut kyllä
Oisit uskonut sen

Minäpä en voi muuta suositella kuin kuuntelemaan tämän kaihoisan kulkijaromanttisen kappaleen, jota itse olen nyt kuunnellut vähintään kymmenen kertaa.

Löytyy Spotifysta ---> Pirun Ikävä.

Uuden alku

Vaikka siitä on viikkoja, kun kirjoitin, niin tämän sivuston lopettaminen ei ole käynyt mielessä. Sillä mitä se tarkoittaisi? Sitä, että olisin haudannut rakkauteni kirjoittamiseen, rakkauteni musiikkiin, kirjallisuuteen sekä elokuviin ja sarjoihin. Niin, ajatella...huh, huh. Voin kuitenkin myöntää, että elämällä on ollut taas näppinsä. Ja se elämä voi tarkoittaa sitä, että voi saada määräaikaisen syndrooman passiiviselle kulttuurin kuluttamiselle ja uutukaisten etsimiselle. Koska en ole pitänyt tätä työkseni, vaan tunnesidonnaisuudella, niin tauko on ollut juuri siksi. Toki olisin löytänyt vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa, jos se olisi tapahtunut toimeksiannosta. Ja vaikka olisikin, niin eiköhän siinäkin olisi oma näkemys pysynyt. Kirjoittamattomuudelle ei ole kuitenkaan muuta syytä kuin se, että mikään ei ole patistanut tuottamaan tekstiä... Eniten olen "kuluttanut" taidetta (varsinkin kesällä Helsingissä asuessa museokortti sai kovaa kyytiä), mutta sitä en vielä laittanut osaksi tämän blogin aihepiiriä. Nyt yritän kaiken keskellä löytää inspiraatiota lukea enemmän, katsoa enemmän (muuta kuin Idolsia tai...) ja kuunnella. Jos jostain voin olla ylpeä blogin aihepiiriin liittyen, niin Aki Kaurismäen työläistrilogia on pian katsottu ja yöpöydällä on runokirjojen ja yhden tieteellisen (...) opuksen lisäksi Anna Karenina.

Nyt kun alan hahmottamaan vähän kulunutta vuotta ja hyvää musaakin olen löytänyt, niin nivotaan ne yhteen. Ylva Haru on itselle eittämättä paras uusi kotimainen artisti viime aikoina. Ylva Haru julkaisi EP:nsä jo viime vuonna, mutta itse tutustuin noin kuukausi sitten. En pysy edes laskuissa kuinka monta kertaa olen kuunnellut erityisesti kappaletta Uuden alku. Kappale kulkee loistavasti folk-artisti Ylva Harun (Lotta Järvelä) tulkitsemana eikä kauniita sanoja voi välttyä kuuntelemasta. Olin ensi kuulemalta, että just näin, just näin. Suomenkielisiä folk-artisteja ei ole liikaa. Omat ykköset suomenkielistä musiikkia tekevät ja tulkitsevat ovat tällä hetkellä Topi Saha ja Ylva Haru. Kuinka iloinen olenkaan, että löytyi sellainen naisääni ja tulkinta omaan makuuni. Toki niitä muutama muu on myös, mutta tämä postaus on nyt omistettu Ylva Harulle sekä omalle elämälle. Sillä tämä postauksessa julkaistu kappale on merkittävä kun elämässä on ollut enemmän tai vähemmän uusia alkuja. Muutaman kerran on joutunut kokoamaan itseään, kun on ollut vastoinkäymisiä, on tullut yllättäviä käänteitä ihmissuhteissa, on muuttanut nopealla aikataululla uuteen asuntoon ja viimeisimpänä joutunut muutama viikko sitten osalliseksi kolariin, jossa olisi voinut käydä vaikka miten.... Voin muistaa sen oikeastaan hyvin surrealistisena tapahtumana, oli pimeä ja märkä ilta ja yhtäkkiä puolelleni törmäämä auto liukuu eteenpäin metrejä. Onneksi oli turvavyö, onneksi autossa oli turvatekniikka, onneksi ei liukunut päin bussia vilkkaassa risteyksessä vielä aika vireään aikaan. Jos auto menee hinaukseen, mutta ei ihminen, niin kai se on jotain.

Että tässä sitä nyt ollaan kliseisesti uusien alkujen äärellä. Uudet alut tarkoittavat sitä, että yks onnettomuus selvitty, yks muutto nippanappa suoritettu, yks vanha kaveruus palautumassa raiteilleen, yks uus orastava ystävyys ja yks uus kiva sisällöntuottamiseen (!) liittyvä yhteistyökuviokin ollut vireillä. Aika iloinenhan tässä voisi surunkatkunkin äärellä olla, sillä niin... luovutettavaakin vielä on, paljonkin. En ole ehkä kovin hyvä luopuja, mutta tässä se elämä menee kai painollaan... sen jo äkillinen onnettomuuskin todisti.

Kuunnelkaa kaunista Ylva Harua, joka pukee sanoiksi äänellään ja kitarallaan ihmiselämän hauraudet.

Luokkajuhla (Återträffen) - puolifiktiivinen elokuva karmaisevasta luokkakokouksesta

Tästä elokuvaan (linkki voimassa 12 päivää)

Luokkajuhla (Återträffen) vuodelta 2013 on ruotsalaistaitelija Anna Odellin ohjaama ja pääosan tähdittämä elokuva luokkajuhlasta, joka ei mene aivan niin täydellisesti kuin osallistujat ovat illalta odottaneet. Tiedättekö; onnellisia jälleennäkemisiä, nauruja, viinin virtausta ja tanssia.

Tämä Suomenkin elokuvateattereissa pyörinyt elokuva  ja Ruotsissa "Jussi"-palkittu elokuva sai tv-ensi-iltansa sunnuntaina ja on katsottavissa Yle Areenassa, josta suosittelen sen katsomaan. Mikäli haluat nähdä vain iloa ja naurua, sillä täytyyhän juhlien olla hauskat, katselukokemus voi järkyttää mieltäsi.

On kulunut 20 vuotta yläasteen päättymisestä, kun iso porukka kokoontuu yhteiseen tilaan juhlimaan. Vieraat tunnistavat toisiaan ja halailevat. Kilistellään laseja, pidetään puheita, yllätyspuheenvuoron ottaa Anna Odell (kuvan valkopaitainen nainen) ja kertoo ikävistä muistoistaan päin naamaa. Tässä vaiheessa kameran linssi käy läpi kuuntelijoiden ilmeitä ja eleitä, on näettävissä lievää kiusaantuneisuutta, ehkä häpeää tai sitten vain myötähäpeää. Puheen jälkeen yksi juhlien järjestäjistä pitää puheen korostaen mahtavaa yhteishenkeä...  ja huomio on taas jossain ihan muualla. Anna ottaa uuden tomeramman puheenvuoron ja kertoo olevansa ihan eri mieltä yhteishengestä, kuinka luokkaretkellä häntä kiusattiin. Kuinka koulussa häntä pyydettiin tekemään itsemurha, mutta hän ei viitsinyt, koska luokkatoverit olisivat nauraneet entistä enemmän meikittömälle Annalle.

"Viiniä lisää!"

"Tämä ei ole oikea paikka puhua näistä asioista."

"Tarvitset terapiaa!"

Kamera käy myös yksityiskeskusteluissa, kaikissa on enemmän tai vähemmän Anna mukana. Kuinka muutenkaan, sillä Anna on vienyt juhlien suunnan ihan muualle. Juhlien tunnelmassa on enemmän tai vähemmän mukana klaustrofobiaa ja hämmentäviä tuntemuksia. On äärimmäisen mielenkiintoista seurata juhlien etenemistä, kun samalla ei myös enää tiedä kenen puolelta lopulta on, kun Annan puheet käy entistä syyttävimmiksi ja painostavammiksi. Turhautuneet katseidenvaihdot eivät toisaalta nekään saa ymmärrystä. Anna kuitenkin haluaa vain kertoa suoraan miltä hänestä tuntui silloin, kun ei saanut sitä aiemmin sanotuksi läpi kiusattujen kouluvuosien - joko silmätikkuna tai huomaamattomana. Tässä vaiheessa ihmisten pitäisi kaiketi tuntea olevansa pahoillaan ja pyytää anteeksi, mutta useampi tuntuu olevan vain lyötyjä koko tilanteesta: illanpilaaja ei mitään anteeksipyyntöjä kaiketi ansaitsekaan.

Tämä episodi on elokuvan ensimmäinen osa, jonka jälkeen selviää, että tässä ei ollutkaan kyse todellisesta luokkajuhlasta, vaan kuvitelma luokkajuhlasta, jossa hän sanoisi sen mitä näytellyssä episodissa sanoo. Todellinen luokkakokous on järjestetty, mutta hän ei saanut kutsua. Hän etsiikin käsiinsä yksitellen oikeat luokkatoverinsa ja haluaa näyttää elokuvan, sekä mitä ajatuksia se herättää. Toisia on vaikeampi tavoittaa ja tavoitellutkin ovat seurassa lähes yhtä vaikeita kuin näytellyssä episodissa. Ovatko aikuisetkin yhtä lapsellisia ja pahansuopaisia kuin yläasteaikoina? Elokuva pohjautuu Anna Odellin omiin kokemuksiin (hän ei tosiaan saanut kutsua luokkakokoukseen) ja vaikka molemmat osiot ovat fiktiota, niin ne ovat silti taiteellinen projekti ja kannanotto.

Pidän siitä miten elokuva yhdistää fiktion ja faktat. Pidän siitä käänteestäkin, että tässä olikin elokuva elokuvassa. Ensin kuitenkin petyinkin hieman, sillä se oli niin loistava. Toisaalta karuuden vuoksi pystyi vain huokaisemaan, että ehkä näin ei oikeasti olisi käynyt. Se pistää kuitenkin ajatukset liikkeelle, aivan kuten on sen tarkoitus. Se pistää myös toteamaan, että aivan varmasti näin voisi käydä aikuistenkin, nelikymppisten, luokkajuhlissa tai missä vain juhlissa, missä tarkoitus on pitää hauskaa ja jutella pinnalla liitävistä asioista. Siinä elokuva siis onnistui - olemaan realistinen, vakuuttava. Millasia kokemuksia teillä on luokkakokouksista?

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir (s. 1980) on suomenruotsalainen kirjailija, jonka toinen romaani Tällä tavalla maailma loppuu (Så här upphör världen) julkaistiin hiljattain tämän vuoden puolella. Aiemmin Teiriltä on julkaistu kiitetty ja maailmallakin julkaistu romaani Talvisota - Avioliittoromaani, mikä täytyy ottaa myös luentaan.

Tällä tavalla maailma loppuu puhuttelee tietysti kauniilla kannellaan ja T.S. Eliotin runosta lainatulla nimellään. Itselle tulee mieleen, että onkohan tässä kyse jostain samankaltaisesta traagisesta tapahtumasta kuin Elina Hirvosen Kun aika loppuu -romaanissa, varsinkin kun kansiteksti lupailee: "Elokuussa kukaan ei ole entisellään." Lähden lukemaan kuitenkin aika ennakkoluulottomasti tätä romaania, jonka satunnaisesti valitsin kirjaston hyllyltä.

Teksti on soljuvaa ja helposti luettavaa, mutta toisaalta olen lukenut tämän vuoden puolella Thomas Mannin Taikavuorta. Ei kyseinen kirjakaan niin vaikea ole, mutta kappaleet ovat silti raskassoutuisempia, joihin rinnastettuna esimerkiksi tämä on viihdekirjallisuutta. Minun mittapuulla tämä onkin viihdekirjallisuutta, mutta en tarkoita sitä huonolla. Ei tämä silti mikään chic lit -teos tai erityisen hauska teos ole, tämä on melankolinen kertomus eräästä helsinkiläisestä perheestä, joka lähtee viettämään kesää mökille Maitolahdelle, Pietasaareen. Kesänmakuinen teos tämä onkin, tekee mieli lähteä samantien heidän perässään sinne.

Vaimo Julia on 36-vuotias kirjailija, joka päättää kirjoittaa kirjaansa mökillä. Puoliso Erik on saanut tietää juuri ennen lomamatkaa yt-neuvotteluista ja uransa lopusta helsinkiläisessä tavaratalossa. Hän ei kuitenkaan tohdi kertoa potkuistaan perheelleen, joka elää pitkälti hänen ansiostaan kantakaupungissa keskiluokkaista elämää. Perheeseen kuuluvat myös 13 vuotta täyttävä Alice ja hänen nuorempi veljensä Anton. Lapset eivät tietenkään ole erityisen innoissaan mökille eristäytymisestä, mutta tulevat löytämään mökiltä intressinsä, seikkailunsa. Nuoria kuvataan aika ajanhenkeen sopivasti; on instagram hashtageineen sekä hapuilu yhteenkuuluvuuden ja itsenäistymisen ristiaallokossa.

Kirja ei perehdy vain jokaisen perheenjäsenen mietteisiin, vaan kuvioihin astuvat myös lähipiirissä elelevä pessimistinen bioekoyhteisö, jonka jäsenet ovat sitä mieltä, että maailmanloppu on väistämätön asia. Asusteleepa eräässä mökissä myös yksin asustava Kati, johon mökille pelmahtava Erikin veli, Anders, tutustuu palattuaan Vietnamin matkaltaan.

Teirin romaanissa on hienoa se, että kukaan ei ole erityisen täydellinen, jokaisella on omat murheensa. Tämä seikka yhdistää niin ekoyhteisön jäseniä, Katia kuin keskiluokkaista perhettä. Tämä voi olla hyvin realistisen ja kauniisti kirjoitetun kirjan tarkoitus. Mietin vain, että jäinkö odottamaan jotain... jotain enemmän. Nyt kirja jättää enemmänkin vain haikean olon jälkeensä, ei tajunnan räjäyttävän, haikean... ehkä niin pitääkin olla. Olen ihan tyytyväinen, että kirjaan ei ympätty oikeasti kirjaimellista maailmanloppua (kuten romaanissa todettiinkin jo T.S.Eliotin runon mukaisesti, että maailma ei lopu pamahtaen), vaan nyt jää se jännite ja haikeus, mikä syntyy kun kesämökki laitetaan talviteloille...ja maailma loppuu, omalla tavallaan.

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

T.S.Eliot 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Mitä tulin juuri lukeneeksi?

Jukka Viikilän viime vuoden alussa julkaistu kaunokirjallinen teos jos mikä on kirjaimellisesti kaunokirjallinen teos. Se on runomaiseen asuun puettu puolifiktiivinen teos eräästä historian merkittävimmistä tyypeistä. No niin no, ehkä hän ei henkilönä ole monelle kovin tuttu, enemmänkin luomuksensa, joista moni kaiketi on huomannut ainakin yhden. Helsinkiin 1800-luvulla asettuneen Carl Ludvig Engelin luomuksia on erityisesti juuri Helsingissä, esimerkiksi juuri se näyttävin valkoisuuttaan hohtava kirkko Senaatintorilla. Hieman googlettelin lisätietoja, että mitä kaikkea hän suunnittelikaan pääkaupunkiimme, mutta myös muualle päin Suomea. Aika paljon ainakin maakuntakirkkoja. Tämä romaani nyt kuitenkin keskittyy Helsinkiin, johon hänet pestataan kaupunginarkkitehtiksi Venäjän vallan aikana. Engel käytännössä aloittaa kaupungin suunnittelun tyhjästä. Muutamia vanhoja rotiskoja hajotetaan, muutama ihminen ja eläinkin saattaa siinä hajoituspuuhan sivussa saada surmansa. Engeliä ei välillä voisi vähääkään kiinnostaa, vaimoa ainakaan, mutta hei, miten hän voisi kieltäytyä edes viheliäisen kaupungin suunnittelusta?

Akvarelleja Engelin kaupungista on (yö-)päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu romaani. Kappaleet ovat lyhyitä ja kauniisiin lauseisiin on helppo tarttua ja pureskella niitä. Hengähtää myös pikku hetki sen vuoksi, vaikka kirjan voisi lukea yhdelläkin istumalla loppuun. En voi olla myös miettimättä, että tähän tyyliin kirjoitettu ohuehko teos (215 sivua) voisi puhutella myös nykyajan somekansaa, joka ei jaksaisi lukea pitkiä kappaleita, pitkiä kirjoja. Sitten toisekseen kirja voi kiinnostaa heitä, jotka eivät halua lukea läpeensä kaunokirjallisia teoksia, vaan haluavat imeä tietoa sisäänsä. Siihenkin tämä on hyvä. Kaikista parhaiten tämä kuitenkin uppoaa heihin, jotka nauttivat myös edes vähän runoista ja huokaavat enemmänkin kauneuden kuin tylsistymisen vuoksi. Silloin saa parhaiten irti.

Koska Engelin aika sijoittuu sinne 1800-luvun puolelle, niin toisaalta voin ajatella, että monet hänen kuvittellisesta päiväkirjastaan voisivat olla oikeita huomioita ja tunteita. Sitä sopii ajatella, että siihen aikaan tunteet olivat väkevämpiä, runollisempia, mutta kuka tietää mitä mies nyt oikeasti ajatteli. Tarinaan on silti hauska uppoutua, yhteen aikakauteen ja siihen, mitä tuntemuksia ainakin joku silloin on voinut ajatella. Ja miten kaikki on saanut alkunsa, että sekin mitä nyt näemme ympärillämme vaikkapa Helsingissä tallustellessamme ei ole ollut itsestäänselvyys. Esimerkiksi juuri tuon tuomiokirkon rappuset eivät olleet alkuperäinen suunnitelma, vaan Engel oli suunnitellut aivan toisin. Kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka kiinnostavat varmasti vähintään arkkitehtuurista kiinnostuneita. Muistan myös lukeneeni, että Senaatintorilla on ollut hautausmaa, ja sielläpä niitä vanhoja kaivauksissakin löydettyjä luurankoja yhä on.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Jukka Viikilän (s. 1973) debyttiromaani, jolla hän voitti myös juuri Finlandia-palkinnon. Hieno juttu, ansaittua, vaikka en ole vielä lukenutkaan muita ehdolla olevia. En niin tiedä miten vertailla erilaisia kirjoja, mutta jotenkin tuli heti ensimmäisiä sivuja käännellessä, että tämä kirja on ansainnut mainetta ja huomiota. Romaani, jonka mielestäni oikeasti voisi lukea myös kuka tahansa eri sukupolvesta. Että Finlandia-palkinto voi olla myös kirjalla, joka on kirjoitettu selkeään mutta runolliseen asuun, eikä ole järkälemäinen.

Kirja viihdytti ja opetti, ehkä pari kyyneltäkin tirautin. Naurahdin myös, sillä kirjassa oli muutama tragikoominen kohtaus. Surullisia, mutta Engelin tyyli todeta asioita aina putoavista muurareista sai sen aikaan. Joskus liikautti vaan ajatus, kun hän päätti pelata noppaa vaimonsa kanssa. Kenelle nykyään nopan pelaaminen olisi päivän kohokohta?

Alla esimerkki yhdestä lempikappaleestani kirjassa.

Lainasin tämän kirjan äkkiä kirjaston vip-pöydältä, kun tulin sen ohitettuani huomanneeksi. Toivon saavani tämän jossain vaiheessa uudestaan käsiini, ehkä mieluiten omaksi.

Delay Trees - Let Go

Kotimainen ylpeytemme Delay Trees lahjoitti viime vuoden puolella alkupaloja neljänneltä pitkäsoitoltaan. Brightest Eyes ja It´s Not Who You Are lupailivat hyvää. Sittemmin julkaistiin myös Black Ice. Mutta sen pitkäsoiton aika... sen aika on käsillä. Huomenna olisi niinku joulu ja tämä on aatonaatto, ja tämä kirjoittaja niinku se lapsi, joka on käynyt kurkkimassa mitä lahjoihin kääritään. No okei, ihan luvan kanssa, sillä levy on ollut ennakkokuuntelussa Imagen sivustolla täällä.

Let Go on nimensä mukaisesti yrittämistä ja kehotusta irtautua vanhasta. Delay Trees kantaa melankolisuuden viittaa varmasti aina harteillaan, on musiikissa melodiaa ja raikkautta miten paljon tahansa. Se on hyvä niin. Delay Trees ei ole siis päästänyt irti, let go, omintakeisesta soundistaan. Laulaja Rami Vierulan tulkinta on tasaisen varma ja anteeksipyytelemätön lauletaan sitten toivosta tai toivosta epä-liitteellä.

Yksi kappale, joka levyltä erityisen hyvin erottuu on loppupuolelta löytyvä Pale July. Kappaleen meiningissä on jotain hyvin The Stone Rosesmaista. Tätä on täytynyt muutamaan otteeseen kuunnella, ai että miten raikas kappale. Mutta kokonaisuutena levy on muutenkin varsin hyvä, aukenee varmasti useammilla kuuntelukerroilla.


Ja jos Delay Treesin haluaa nähdä keikalla, niin ainakin nämä keikat ovat lähiaikoina luvassa:



28.3. Siltanen, Helsinki
7.4. Suistoklubi, Hämeenlinna
8.4. Telakka, Tampere
21.4. Korjaamo, Helsinki
28.4. Tukikohta, Oulu
13.5. Alakulttuuritalo, Helsinki
6.7. Henry’s Pub, Helsinki

Bone Moon - The Writer (EP)

Ochre Room oli on hieno bändi, mutta isommassa kokoonpanossa voi aina joskus käydä niin, että jäsen jos toinen haluaa lähteä eri teille, ehkä jatkaa kuitenkin musiikin parissa tavalla tai toisella. Vuoden 2015 lopussa kuusihenkinen Ochre Room esiintyi viimeisen kerran Helsingin Semifinalissa, siinä Tavastian kyljessä olevassa baarissa. Vaikka tamperelainen bändi tulikin nähtyä Tampereella ainakin yhden käden sormilla laskettuna, oli kunnia nähdä vielä sen viimeisenkin kerran kun siellä päin tuli liikuttua kyseisenä päivänä. Ja mukavaa näytti olevan haikeudesta huolimatta. Itse löysin Ochre Roomin verrattain myöhään, joskus tulee vain se hetki kun klikkaa, ei se tapahdu aina bändin alkutaipaleella. Mitäpä se nyt niin väliä, kun musiikki on silti kuunneltavissa levyiltä ja suoratoistopalveluista, ja tuli nähtyä siihen asti kunnes oli vielä kivaa.

Jos Ochre Roomin löysin hieman ennen hautajaisia, niin Bone Moonin (Lauri Myllymäki, Sebastian Krühn ja Samuli Pyykkönen) löysin sen sikiövaiheessa, aika kauan ennen tätä viime perjantaina julkaistua EP:tä. Ochre Roomin keikoilla sai muutaman kerran kuulla aivan lopuksi kitaristi-laulaja-lauluntekijä Lauri Myllymäen esittämänä kappaleen Thresher. Kyseinen kappale ei löytynyt Ochre Roomin levyiltä, mutta muutaman keikankin soittanut Bone Moon on ottanut sen nimiinsä. EP:ltä se ei kuitenkaan löydy, mutta Soundcloudista ja Youtubesta voi kappaleen kuunnella.

The Writer -EP on tyylikäs neljän kappaleen kokoelma, joka nojaa vanhaan brittifolk/americanaan. Kauniisti soivat kappaleet uhkuvat melankoliaa niin sanoituksien kuin soitannan puolesta, ja vaikka kyseessä on melko erilainen bändi kuin OR, niin OR-fanit löytänevät hippusia tunnelmaa entisiltä ajoilta. Ensimmäinen kappale The Writer varsinkin heristää korvia, mukana on myös Pekko Käppi jouhikkoineen! Oi voi mitä tunnelmaa. Ei Suomesta löydy paljon tämän kaltaisia artisteja ja bändejä, joten tämä pieni bändi Tampereelta saa kantaakseen melkoisen määrän kunniaa ja vaatimatonta ylpeyttä ollakseen yksi niistä ainoista.

Livenä: Tampereen Telakka perjantaina 10.3.2017, illan aikana esiintyy myös Laura Moisio. Itse en ole paikan päällä, mutta voisin lämpimästi suositella, enkä parempaa esiintymispaikkaa voisi kuvitella heille. Siis menkää ja nauttikaa. 

Antti Autio ja debyyttilevy Minä tuon mukanani sateet

Antti Autio on tervetullut folk-muusikko Suomen musiikkikartalle. 26-vuotiaan teatteritaiteen maisteriksikin valmistuneen herran debyyttilevy julkaistiin viime viikolla ystävänpäivänä, jolloin otin sen heti ensikuunteluun.

Helppo ja kepeä se ei ole, oi ei ole. Tietysti soljuvuudeltaan ja koukuttavuudeltaan se on, se nappaa minut mukaansa kuin poloisen ahvenen järvestä, koukkuna Aution ääni. Sitten huomaan melodian, lyriikat...ja lyriikat, koko albumin täydeltä näissä lauluissa riittääkin kuunneltavaa ja siinä tuleekin se, että sanoituksiltaan mahtuu elämä haaveineen, tarinoiden loppuineen. Koukussa on mukavaa olla, mutta tekee se vähän kipeääkin. Miten paljon mahtuukaan melankoliaa ja elämäntuskaa. Mutta samalla se tekee levystä vakavastiotettavan, omaan lempimusiikkiini pujahtavan. Eikä se ole vain ahdistusta täynnä;  soljuva soitanta esimerkiksi Sunnuntai-kappaleessa tuo vastapainoa päivien ahdistukselle.

Nämä päivät ovat valmiiksi elettyjä päiviä
Nämä ilmeet ovat eteen annettuja eleitä
Näinä päivinä kun en ole kenellekään kovin tärkeä
Vain minä tiedän että voisin olla niin paljon enemmän




Kaikista suurimpana lempikappaleena taidan pitää tätä huikeaa Merkit-kappaletta.

Miten viimeinen sana on aina hyvästi
Meidän tarinan päätti
kuin sade löi maahan kuin aplodit

Minun ympärilleni on laitettu tuolit
missä ihmiset vaihtuu
minä pysyn paikallani

Maailma loppui eilen
luin aamulla lehden
muttei siinä eikä kahviloissa puhuttu siitä sanaakaan
siinä maailmassa minä olin onnellinen
tätä taustaa vasten valottuvat sen piirteet


Mutta korvia heristävät muutkin levyn kappaleet aina viimeiseen haikeaan Haikara-kappaleeseen asti. Levy kuunneltavissa Spotifyssa. Kansikuvaa klikauttamalla pääset sen kuulemaan.

Levyn julkaisua juhlitaan Helsingin Korjaamolla lauantaina 4.3.  Tapahtuman jakaa myös toinen muusikko, Ylva Haru, jonka ensijulkaisu näki päivänvalon joulukuussa. Helsinkiläisenä minä ainakin menisin paikalle.

Seitsemän syytä nähdä La La Land

⭐ La La Land on yhdeltä genreltään musikaali. Musikaali, musikaali, musikaali. Saatat olla itseni kaltainen anti-musikaali-fanittaja. Siksi juuri voit kerrankin mennä boksisi ulkopuolelle, rikkoa (genre-)rajoja, olla ennakkoluuloton. Mennä jopa elokuvateatteriin asti katsomaan, jolloin kätesi eivät hapua kaukosäädintä tai kännykkää vaan olet silmät screeniä kohti. Elokuvateatterissa myös, jos jossain, musikaalimainen elokuva pääsee parhaiten oikeuksiin.

⭐ Huh. Kehutun alkukohtauksen jälkeen havahtuu ja toteaa, että tämähän ei olekaan läpeensä musikaali. Vuorosanoja ei käytetä laulaen kuin valikoiduissa kohtauksissa. Osa niistä yllättää, osan olisi voinut mielestäni jättää väliin ja sanoa ihan tylsästi puhuen. Osa toimii. Ryan Goslingin ja Emma Stonen laulutaitoja ei joku ylistänyt tähtiin asti, mutta minä pidän. Pidän niistä, sillä ne ovat jollain tavalla maanläheisiä, eivät yritä liikaa, eivät makeile. Ennen kaikkea eivät ole kirkuvia ääniä. Minun lempikohtaukseni on tämä:

Ryan Goslingin esittämä Sebastian käyskentelee purppuraisen taivaan alla ranta-alueella, tanssahtelee kepeästi ja laulaa City of Stars -kappaletta. Mun on vaikea uskoa, että kyseessä on juuri tähän elokuvaan tehty kappale, mutta näin vaan on. Täällä näet kyseisen kohtauksen, sekä toisen pätevän kohtauksen, jossa myös Emma Stonen ääni pääsee oikeuksiin.

⭐ En fanita Ryan Goslingia sillä tavalla kuin moni fanittaa, enkä liiemmin pitänyt Emma Stonesta. Molemmat näyttelijät näyttävät kuitenkin kyntensä. Ryan Gosling sympaattisena ja hieman kapinahenkisenä jazz-pianistina, Emma Stone koenäyttelyissä käyvää ja omaa näytelmäänsä kirjoittavaa kahvilatyöntekijää. Tässä taisin jopa tykästyä Emma Stoneen - paras näkemäni roolityö häneltä. Vakava, herkkätunteinen, uskalias.

⭐No kieltämättä... onhan tämä Gosling ja ratti hyvä vastapari Drive-elokuvalle. Naapurinpoika työmatkalla Losissa päivänvalossa vrt. ei-niin-naapurinpoika Losin yössä. Ratti joka tapauksessa pukee Goslingia nähtävästi.

⭐ Yhtä hyvin sopii pianokin. Elokuva onkin oodi varsinkin jazz-musiikille ja sen osittaiselle kuolemalle. Sebastianilla on kunnianhimoa soittaa muutakin kuin uudenlaista jazzia tai peruslallatuksia pianolla. Hän haaveilee myös omasta arvovaltaisesta jazz-klubista, joka ei lähde mihin tahansa hömpötyksiin mukaan. Tässä kohtaa hän repäisee potkujen uhalla.

 

⭐ Elokuva on juuri sopivalla tavalla arkinen. Kahvit läikkyy valkoiselle paidalle, menestys ei tule tuosta vaan, molemminpuolinen ihastus ei tapahdu yhdellä silmäyksellä, liikenneruuhkat, kirosanoja, selän takana puhumista, tylyjä haastatteluja, potkuja, parisuhderiitoja jne.

⭐ .... kuin myös vähän hömppä ja siirappinen. Kohtaukset kuin Disney-elokuvasta. Kuin vertauskuvana suurelle ihastumiselle, rakastumiselle... Observatoriossa kuvattu tanssi tähdissä saattaa olla ylisiirappinen, mutta menettelee. Alun "lemmentanssin" voi kokea myös epäluonnolliseksi musikaaleihin tottumaton, mutta hauskan kiusoitteleva lapset hiekkalaatikolla -henkeen toteutettu se on.... ja niin nostalgiaa täynnä oleva. Tuo ehdottomasti mieleen vanhat elokuvat, kun samalla viittaa kintailla perinteisille kliseisille miten tästä eteenpäin. Molemmat ovat itsenäisiä liikkeellä omilla autoillaan. Vaan kyllä mukaan tulee myös pari perinteistä ja romanttista mies noutaa naisen kotoaan autolla. Siksi tämä elokuva onkin hauska sekoitelma kliseitä ja ylläreitä. Aina ei tiedä millä vuosikymmenellä ollaan, eikä juonenkäänteet ja loppu ole itsestäänselvyyksiä.

No, joko olette käyneet katsomassa tämän kohutun uutukaisen? Itselleni ei tullut välitöntä pakko nähdä heti -fiilistä, vaan oikeastaan yllytin itseni lähteäkseni. Halusin tietää miksi tätä mainostetaan, miksi tästä puhutaan niin paljon, miksi tämä tulee varmasti kahmaisemaan muutaman Oscarin tässä lähiaikoina. Siispä viikko sitten Facebookiin kirjoitinkin puoliksi vitsilläni meneväni katsomaan La La Landia markkinoinnin uhrina.

Ei harmita. Kuten jo kerroin; elokuvateatterissa tämä pääsee varmasti parhaiten oikeuksiin, siispä lahjoita sinäkin itsellesi elokuvalippu, jollet jo niin tehnyt.

Phoebe Bridgersin Smoke Signals

 

Muistatteko kun vajaa kaksi vuotta sitten kirjoitin amerikkalaisesta singer-songwriter Phoebe Bridgersistä?

Tämä Ryan Adamsin yksisarvinen, jonka Killer-kappale yhä vaan kuulostaa hyvältä, on julkaissut uuden kappaleen Smoke Signals. Smoke Signals on vähintään yhtä hieno (ellei parempi) kuin Killer. Vuosi 2017 on vasta alussa ja uskallan jo sanoa, että tämä on vuoden TOP 5 -lauluissa. 

Kauniisti sanoitetussa laulussa yksi lempikohdistani on:

“I wanna live at a Holiday Inn where somebody else makes the bed/ We’ll watch TV while the lights on the street put all the stars to death.”

Alla olevassa kauniissa musiikkivideossa mukana lyriikat.

Olavi Uusivirta - Tahdonko Kuitenkin Sut Takaisin?

Katsooko porukka vielä musiikkivideoita?

Itse huomaan katsovani lähinnä live-esityksiä videoiden muodossa, mutta silloin tällöin ei tee pahitteeksi taiteellinen projekti kappaleen ympärille.

Tänään julkaistu Olavi Uusivirran kappale Tahdonko Kuitenkin Sut Takaisin on vuoden takaiselta huikealta Olavi-levyltä. Varsinkin tämän kappaleen musiikkivideointi innostutti sillä kyseessä on yksi lemppareistani tältä viimeisimmältä levyltä, joka muuten viime viikonlopun Emma-gaalassa palkittiin vuoden 2016 parhaimpana kotimaisena rock-levynä.

Tämän kappaleen lisäksi esimerkiksi Kultaa hiuksissa on ehkä eniten soittokertoja saanut kappale levyltä. Musiikkivideo löytyy siitäkin kappaleesta, mutta omassa mielessäni visualisoin kappaleen ihan eri tavalla. Lisäarvoa musiikkivideot eivät toki siis aina tuo kaikille kuuntelijoille, tätä voi verrata siihen jos on lukenut huikean kirjan ja siitä katsoo elokuvan, jossa on ihan erinäköiset tyypit mitä itse ajatellut. Uusivirran videoita on kuitenkin hauska katsoa, sillä niissä on jokin hauska taiteellinen twisti ja samalla Teatterikorkeakoulusta valmistunut Mr. Uusivirta pääsee ilmaisemaan itseään muutoinkin, kuten tässä naistanssijoiden kera. Keikoiltakaan ei puutu positiivista energiaa ja itse olenkin hankkinut lipun yhdelle tulevista keikoista, joita löytyy tulevana keväänä muutamakymmenen ympäri Suomea aina Keravalta Kuusamoon saakka. Keikkakalenteri löytyy tämän linkin takaa.

Mun pää on palava talo.

Milo Greene - Afraid of Everything

Perjantaina 20. tammikuuta 2017 Trump lausui käsi kahdella raamatulla virkavalansa...ja samalla viikolla amerikkalaisbändi Milo Greene julkaisi toisen kappaleen Afraid of Everything tulevalta Never Ender -EP:ltä.

Olen muutaman kerran putkeen kuunnellut tätä tulokasta, kun totesin sen varsin kelpo kappaleeksi aamuyön tunteina. Kappaleessa on sellaista dream pop -tunnelmaa ja lohdullisuutta raadolliseen maailmaan... mutta ennen kaikkea onhan se nyt pirun kauniisti sanottu, että "I´m afraid of everything I´m not afraid of you."

Ensi-illassa: Paterson

Tänään Suomen ensi-iltansa saava Jim Jarmuschin Paterson on elokuva, joka on vain nähtävä.

 Minut sen vakuutti ensin elokuvan kuvaus ja trailerin näkeminen sinetöi päätöksen.

Paterson on bussikuski Patersonin kaupungissa New Jerseyssä. Päivätyökseen hän ajaa samaa bussireittiä kaupungissaan ja tekee havaintoja, jotka hänen päässään muokkautuvat runoiksi muistikirjaansa. Hänellä on myös rakastava vaimo Laura (Golshifteh Farahani), joka leipoo nättejä leipomuksia ja jonka kanssa hän jakaa viehättävän kodin sekä koiran. No siis huhhuh, mitä ihmeelllistä tässä on, ajattelee joku ja hänen edestään vaan nyökäytän kahta kovemmin. No mene sinä vain katsomaan Armoton maa tai Rogue One: A Star Wars Story (mieluiten 3D:nä). 

Paterson on juuri sellainen elokuva, jonka taika vaikuttaisi olevan juuri hienovaraisesti rakennetussa tunnelmassa, pikkukaupungin elämän kaduilla ja kuppiloissa, arjen ja haaveiden yhteensovittamisessa. Elämässä ja arjen havainnoissa. Hiljaisessa huumorissa, joka on yksi lajityyppisuosikeistani. Olen aika varma, että Adam Driverin esittämän Patersonin silmien kautta tehdään aika arvokkaita havaintoja ja kieltämättä kiinnostaa päästä hänen runojensa pariin. Driver on näytellyt aika samankaltaisissa hipsteri-rooleissa ja tästä on tullut myös tunne, että hän on vain oma itsensä. Tämäkään elokuva ei taida olla poikkeus boheemiudessaan, mutta tässä roolityö vaikuttaisi olevan vakavin ja siksi paras.

 Ensi-ilta elokuvalla on tosiaan tänään ainakin Finnkinon elokuvateattereissa Helsingissä, Tampereella ja Turussa.  Tampereella myös Niagara näyttää tästä päivästä lähtien Patersonin.  

When you’re a child you learn there are three dimensions; height, width and depth, like a shoebox. Then later you hear there’s a fourth dimensions; time.

 

Sarjavinkki: Love yhdistää Girlsin ja Woody Allenin... ja tekee sen hyvin

Netflixistä löytyvä Love (2016) on 10-osainen sarja, joka on yhdistelmä sarjaa Girls ja Woody Allenin leffoja. Girls ei edes ole kaukaa haettu, sillä sarjan tuottajana tässäkin on Judd Apatow. No mutta mitä hyvää voi tulla sarjasta joka yhdistää Girlsit ja Woody Allenin? Eikö molemmissa olla kipuilevien ja hermostuneiden älykköjen maaperällä, jossa ei oikein osata olla vuorovaikutuksissa normaalilla tavalla ainakaan vastakkaisen sukupuolen kanssa? Sekoillaan...sanoissa ja muutenkin. Kyllä, sitä tarjoaa tämäkin sarja Love. Jo trailerin nähtyäni en ollut ihan varma tulenko pitämään tästä, mutta lopuksi huomasin kiintyväni ja katsottuani ensimmäisen kauden kymmenen jaksoa tuossa loppuvuodesta, jäin odottamaan jo kakkoskautta.

Pääosissa ovat näissä kuvissa näkyvä kaksikko: Mickeytä näyttelevä Gillian Jacobs ja Gusia esittävä Paul Rust. Ensimmäisessä jaksossa molemmat löytävät itsensä sinkkuina, vaikka kummankaan identiteetiksi se ei vielä ensimmäisessä jaksossa ole täysin muodostunut, joten exät valtaavat vielä tilaa päästä. Tutustuessaan toisiinsa tämä kaksikko ei ehkä vielä aavista, että tulevat tutustumaan toisiinsa kunnolla, ovathan he varsin erilaisia... vaan ovatko sittenkään? Kaudella näytetään tämän ihmissuhteen kehittymistä monin eri kääntein. Toisesta kaivetaan ne hyvät puolet esiin ja jotenkin tämä kaksikko täydentää toisiaan niin hyvässä..ja joskus vähän huonossakin. Siinä missä Mickey on suorasukainen ja impulsiivinen, siinä Gus herkkä ja harkitsevainen. Kerran Gus vie Mickeyn erääseen lempipaikkaan, mistä on seurauksena erkaantuminen eri teille. Vaan onneksi tässä sarjassa mikään ei ole itsestäänselvää. Juuri se tekee tästä mielenkiintoisen ja ihastuttavan sarjan. Löytävätkö he itsensä? Löytävätkö he toisensa? Girlsiin verrattuna on hyvä, että sarjassa ei ole aivan liikaa sekoilevia tyyppejä ainakaan pääosissa, mutta toki hyvä, että sarjassa ei näytetä vain näiden kahden keskinäisiä juttuja, vaan kuvaa on niin Gusin työpaikalta tutorina elokuvayhtiössä sekä Mickeyn työpaikalta radiokanavalta. Elinympäristönä on Los Angeles.

Toinen kausi 12 jaksollaan on odotettavissa tämän vuoden alkupuolella.

Gus pelastamassa Mickeytä ötököiden invaasiolta. 

White Jackets - kun haluat kuulla jotain uutta ja tarttuvaa

White Jackets on tuore kokoonpano, tarkemmin ottaen duo, Vaajakoskelta Keski-Suomesta. Duon toinen jäsen Jussi Petäjä otti yhteyttä bloggaajaan, joka otti uuden ja ensimmäisen kappaleen Circle kuunteluun ja onpahan se nyt nimensä mukaisesti saanut kierroksia. Oikeasti, tässäpä mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen duo, jolta jään odottamaan uusia kappaleita.

Jussi kertoi, että vaikutteita on esimerkiksi The War On Drugsilta ja The Black Keysiltä, mielestäni melodinen ja tarttuva kappale ja laulajan ääni sekä tulkinta tuovat erityisesti mieleen amerikkalaisyhtyeen Real Estaten. Tämä on kehu.

Mutta mikä on White Jacketsin tausta? Jussi Petäjä on Captain Cougar -yhtyeestä tuttu kitaristi, laulaja ja kielisoittaja. Captain Cougar on viettänyt hiljaiseloa julkisuudessa ainakin. Duon toinen jäsen Turo Myllykangas on puolestaan tuttu yhtyeestä Rödsögården.

Ja tiesittekös mitä?

Esikoisalbumi on tuloillaan tässä alkuvuoden aikana...sekä keikkoja. Lisäilen vaikka tähän keikkakalenteria, kun tulee julki. Tai sitten jompikumpi muusikoista lisää kommentin muodossa?


Menestystä!