Luokkajuhla (Återträffen) vuodelta 2013 on ruotsalaistaitelija Anna Odellin ohjaama ja pääosan tähdittämä elokuva luokkajuhlasta, joka ei mene aivan niin täydellisesti kuin osallistujat ovat illalta odottaneet. Tiedättekö; onnellisia jälleennäkemisiä, nauruja, viinin virtausta ja tanssia.
Tämä Suomenkin elokuvateattereissa pyörinyt elokuva ja Ruotsissa "Jussi"-palkittu elokuva sai tv-ensi-iltansa sunnuntaina ja on katsottavissa Yle Areenassa, josta suosittelen sen katsomaan. Mikäli haluat nähdä vain iloa ja naurua, sillä täytyyhän juhlien olla hauskat, katselukokemus voi järkyttää mieltäsi.
On kulunut 20 vuotta yläasteen päättymisestä, kun iso porukka kokoontuu yhteiseen tilaan juhlimaan. Vieraat tunnistavat toisiaan ja halailevat. Kilistellään laseja, pidetään puheita, yllätyspuheenvuoron ottaa Anna Odell (kuvan valkopaitainen nainen) ja kertoo ikävistä muistoistaan päin naamaa. Tässä vaiheessa kameran linssi käy läpi kuuntelijoiden ilmeitä ja eleitä, on näettävissä lievää kiusaantuneisuutta, ehkä häpeää tai sitten vain myötähäpeää. Puheen jälkeen yksi juhlien järjestäjistä pitää puheen korostaen mahtavaa yhteishenkeä... ja huomio on taas jossain ihan muualla. Anna ottaa uuden tomeramman puheenvuoron ja kertoo olevansa ihan eri mieltä yhteishengestä, kuinka luokkaretkellä häntä kiusattiin. Kuinka koulussa häntä pyydettiin tekemään itsemurha, mutta hän ei viitsinyt, koska luokkatoverit olisivat nauraneet entistä enemmän meikittömälle Annalle.
On kulunut 20 vuotta yläasteen päättymisestä, kun iso porukka kokoontuu yhteiseen tilaan juhlimaan. Vieraat tunnistavat toisiaan ja halailevat. Kilistellään laseja, pidetään puheita, yllätyspuheenvuoron ottaa Anna Odell (kuvan valkopaitainen nainen) ja kertoo ikävistä muistoistaan päin naamaa. Tässä vaiheessa kameran linssi käy läpi kuuntelijoiden ilmeitä ja eleitä, on näettävissä lievää kiusaantuneisuutta, ehkä häpeää tai sitten vain myötähäpeää. Puheen jälkeen yksi juhlien järjestäjistä pitää puheen korostaen mahtavaa yhteishenkeä... ja huomio on taas jossain ihan muualla. Anna ottaa uuden tomeramman puheenvuoron ja kertoo olevansa ihan eri mieltä yhteishengestä, kuinka luokkaretkellä häntä kiusattiin. Kuinka koulussa häntä pyydettiin tekemään itsemurha, mutta hän ei viitsinyt, koska luokkatoverit olisivat nauraneet entistä enemmän meikittömälle Annalle.
"Viiniä lisää!"
"Tämä ei ole oikea paikka puhua näistä asioista."
"Tarvitset terapiaa!"
Kamera käy myös yksityiskeskusteluissa, kaikissa on enemmän tai vähemmän Anna mukana. Kuinka muutenkaan, sillä Anna on vienyt juhlien suunnan ihan muualle. Juhlien tunnelmassa on enemmän tai vähemmän mukana klaustrofobiaa ja hämmentäviä tuntemuksia. On äärimmäisen mielenkiintoista seurata juhlien etenemistä, kun samalla ei myös enää tiedä kenen puolelta lopulta on, kun Annan puheet käy entistä syyttävimmiksi ja painostavammiksi. Turhautuneet katseidenvaihdot eivät toisaalta nekään saa ymmärrystä. Anna kuitenkin haluaa vain kertoa suoraan miltä hänestä tuntui silloin, kun ei saanut sitä aiemmin sanotuksi läpi kiusattujen kouluvuosien - joko silmätikkuna tai huomaamattomana. Tässä vaiheessa ihmisten pitäisi kaiketi tuntea olevansa pahoillaan ja pyytää anteeksi, mutta useampi tuntuu olevan vain lyötyjä koko tilanteesta: illanpilaaja ei mitään anteeksipyyntöjä kaiketi ansaitsekaan.
Tämä episodi on elokuvan ensimmäinen osa, jonka jälkeen selviää, että tässä ei ollutkaan kyse todellisesta luokkajuhlasta, vaan kuvitelma luokkajuhlasta, jossa hän sanoisi sen mitä näytellyssä episodissa sanoo. Todellinen luokkakokous on järjestetty, mutta hän ei saanut kutsua. Hän etsiikin käsiinsä yksitellen oikeat luokkatoverinsa ja haluaa näyttää elokuvan, sekä mitä ajatuksia se herättää. Toisia on vaikeampi tavoittaa ja tavoitellutkin ovat seurassa lähes yhtä vaikeita kuin näytellyssä episodissa. Ovatko aikuisetkin yhtä lapsellisia ja pahansuopaisia kuin yläasteaikoina? Elokuva pohjautuu Anna Odellin omiin kokemuksiin (hän ei tosiaan saanut kutsua luokkakokoukseen) ja vaikka molemmat osiot ovat fiktiota, niin ne ovat silti taiteellinen projekti ja kannanotto.
Pidän siitä miten elokuva yhdistää fiktion ja faktat. Pidän siitä käänteestäkin, että tässä olikin elokuva elokuvassa. Ensin kuitenkin petyinkin hieman, sillä se oli niin loistava. Toisaalta karuuden vuoksi pystyi vain huokaisemaan, että ehkä näin ei oikeasti olisi käynyt. Se pistää kuitenkin ajatukset liikkeelle, aivan kuten on sen tarkoitus. Se pistää myös toteamaan, että aivan varmasti näin voisi käydä aikuistenkin, nelikymppisten, luokkajuhlissa tai missä vain juhlissa, missä tarkoitus on pitää hauskaa ja jutella pinnalla liitävistä asioista. Siinä elokuva siis onnistui - olemaan realistinen, vakuuttava. Millasia kokemuksia teillä on luokkakokouksista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!