Kun Disco Ensemblen solisti lähti soolouralle

Disco Ensemblen Miikka Koivistolla on oma sooloprojektinsa Hisser, johon on kuljettu aina Disco Ensemblen Viper Ethicsiesiestä, First Aid Kitin ja Warriorsin kautta. Kun omassa tajunnassa ovat lähinnä puhkikuluneet ja vielä ajoittain toimivat kaksi ensimmäistä levyä ja niihin kuuluneet kymmenet keikat, olen väistämättä hieman pihalla. 

Sitten Disco Ensemblen viime keikan noin pari vuotta sitten en tunnistanut juuri mitään kappaleita (olin se vanha jäärä, joka ei jaksanut kiinnostua uusista virroista). Myös edellisin Warriors on jäänyt vähille kuunteluille ja se on sentään julkaistu jo parisen vuotta sitten. 

Jos olisin kuunnellut, niin ymmärtäisin että kontrasti Warriorsin ja Hisserin Park Fictionin välillä ei ole enää niin jyrkkä mitä se on verrattuna esimerkiksi räiskyvään Masqueradeen. Se hippunen mitä levyltä olen kuullut, on kuulostanut rauhalliselta. Ei jaksa enää huutaa. Samalla tietynlaiset koukut ovat jääneet puuttumaan. Joskus sitä vain kasvaa bändeistä yli, mutta miksi en vain jaksa kiinnostua uudesta tuotannosta ja yhä ajoittain kuunnella sitten vanhempia levyjä? En suotta vain nostalgian takia? 

Metallimusiikkia syleilevä In Neon tai moniosainen Mantra ovat minulle se Disco Ensemble jonka tunnen ja josta yhä pidän. Vaikka sooloprojekti on sooloprojekti ja odotan mielenkiinnolla miltä ensi vuonna julkaistava debyytti kuulostaa, niin silti en voi olla vertailematta loistaviin lähtökohtiin ja miettimättä, että lupaavasti alkava ensimmäinen kappale Park Fiction kuulostaa loppujen lopuksi vähän...shhh...nynnyltä. Kauniistihan sekä Miikka että Lady Escape-yhtyeestä vieraileva Seidi Guzejev kuulostavat, mutta laulu jää aika tasapaksuksi, ja videokin  on melko sekava makuuni.

Katsotaan tosiaan mitä fiiliksiä tuleva levy tuo tullessaan.  Monet muut ovat pitäneet itseäni enemmän, sillä kaikki löytämäni jutut olivat varsin ylistäviä. Hyvä niin. Minähän pidän joka tapauksessa peukkuja pystyssä, kun tyypit tekevät musiikkia, josta nauttivat.

Levyraadissa: We might fall apart.

Pitkästä aikaa levyraatia! Tällä kertaa nostan esille We might fall apart-biisin, joka on monelle Disco Ensembleä joskus kuunnelleelle hyvinkin tuttu biisi.



Onhan se edelleen toimiva biisi, vaikka nykyään Disco ensembleä harvakseltaan kuuntelen.  No, siksi olikin virkistävää kuulla kyseinen biisi aivan toisenlaisena versiona. Oikeastaan löysin hieman sattumalta kuunnellessani Rubikkia..ja miettiessäni, että jotain hyvin tuttua tässä biisissä on... sitten oivalsin. Sama vanha biisi, mutta liikkuu aivan eri sfääreissä. Esittäjänä on toinen kotimainen ylpeys, Rubik.


Toimii! Entäs teidän mielestä?

15 levyä.

... joka on liikkunut haasteena, että 15 levyä mitkä ensimmäisenä tulee mieleen 15 minuutissa. Noin 15 minuuttia taisikin kulua, vaikka en ihan kirjaimellisesti haastetta noudattanut, kun aloin viedä haastetta 2000-luku-painotteiseksi. Itse asiassa kaikki levyt Torin levyä lukuunottamatta on 2000-luvulta (ja sekin ihan 90-luvun lopulta). Jostain syystä se piti kuitenkin mainita, ehkäpä siksi että löysin sen kuitenkin tällä vuosikymmenellä.

2000-luku on siitä tärkeä kuitenkin, että silloin mun musiikkimaku muotoutui hedelmällisemmäksi. Toki alkuun mahtui vähän huonompaakin, mutta kyllä se siitä...  tässä on niitä levyjä, joita olen kuunnellut vuosia sitten ja uskon, että nämä levyt tulevat kulkemaan mukana enemmän tai vähemmän.

Useat näistä ovat porttilevjä bändin muihin levyihin ja siinäkin mielessä tärkeitä. Mutta silti juuri ehkä vain nämä porttilevyt joidenkin kohdilla ovat ainoita jotka merkitsevät enemmän. Niin ja nämä levyt ovat upeita kokonaisuuksia! Ja osaan näistä liittyy omat muistonsa, mikä kultaa niitä kenties ehkä vieläkin enemmän.

Tori Amosin From the choirgirl hotelin löysin pikkukaupungin kirjastosta joskus vuonna 2000. Levyn vihkonen oli kulunut ja tuoksui kenties marihuanalta. Tykästyin tähän levyyn kokonaisuudessaan huimasti ja vielä tänäkin päivänä tämä on se albumi Torilta, jota olen jaksanut kuunnella..kokonaisuudessaan. Ja joka on auennut vain parhaiten.

The soundtrack of our lives astui elämääni myös Behind the music -levyllä, melko samalla tavalla kuin Tori. Satunnaisesti otin sen vain kirjaston levyosastolta. Enää en kuuntele Tsoolia niin kovin, mutta on hienoa että löysin tämän. Samalla levy on ylistys musiikkiosastolle, joka ainakin siihen aikaan oli iso asia. Ja varsinkin se, että sai cd-levyjä (kasettejakin oli kyllä yhä kirjaston  hyllyissä paljon...) ;)

Liekin Korpin löysin 2002 tai 2003 ja tämä on edelleen mielestäni ainoaa oikeaa Liekkiä. Muistan, että en pitänyt niiden ensimmäisestä albumista ja jälkimmäisiäkään en ole niin kovasti kuunnellut, mutta Korppi on täydellinen kokonaisuus.

The White stripesin White blood cells on syksylevy ajoilta jolloin asuin vielä kotona, isän kanssa. Muistan, että haravointi pimeässä syysillassa sai uudenlaista taikaa kuunnellessa kannettavalla cd-soittimella tätä levyä. Ja tässä on edelleen melko hyvä kokonaisuus. Muuten en ole kyseistä bändiä kuunnellut maailman eniten.

Queens of the stoneagen Songs for the deaf innostutti heti, kokonaisuudessaan. Junamatka perjantai-iltana vuosia sitten sai uutta nostetta levyä kuunnellessa. Tätä en kuuntele enää kovin paljon, mutta hyvä paketti se on.

Scandinavian music groupin Onnelliset kohtaa oli tärkeä levy vuonna 2003. Levyn katkeransuloiset laulut kuuluivat soittimessa useasti.

Franz Ferdinandin s/t on edelleen aivan järkyttävän hyvä, mutta sitä se oli silloin kun löysinkin bändin. Samalla tämä bändi on ensimmäisiä bändejä tietyn genren saralla, johon musiikkimakuni alkoi kallistua yhä enemmän. Musen Absolution samoin.

Disco Ensemble astui kuvioihin joskus vuonna 2004..tai 2005 alussa. Ensimmäisellä keikalla en vielä syttynyt mutta levyjä kuunnellessa aloin tykätä enemmän ja enemmän. Kaksi ensimmäistä levyä taisivat iskeä samoihin aikoihin, mutta halusin valita vaan jomman kumman, niin valitsin First aid kitin.

Kentin Du & Jag Döden on yksi hienoimpia levyjä ja siksi tämä kaikista Kentin levyistä. Vaikka pidän kovasti muistakin levyistä. Tämä vain tuli niistä kaikista ensimmäisenä mieleen.

Kaikilla kaltaisillani tytöillä on ollut Mew-vaihe ja niin mullakin. Frengers sulatti sydämen, Jonas Bjerre sulatti sydämen. Ajomatka Provinssirockiin meinasi saada sydämen pamppailemaan, sillä alueelle tuli päästyä juuri ja juuri näkemään Mewin keikka, itselleni ensimmäinen. Se oli sen jälkeen menoa, vaikka Mewiä en ole nähnytkään sen kerran jälkeen kuin kerran. Myös toinen levy kuuluu suosikkeihini, mutta Frengers on kuitenkin se tärkeämpi. Jollain tavalla.

Veto-bändin löysin melko sattumalta. Kävin katsomassa keikkaa ja ostin divarista levyn. There´s a beat in all machines on mieletön levy, uudempi on huonoutta tähän levyyn verrattuna.

Damien Ricen 9..... huh.


The Killersien Sam´s town on mielestäni paras The Killersien levy. Tämä vaan toimii kokonaisuudessaan (ja huomatkaa Anton Corbijnin valokuvataide kannessa). Ja The Nationalin Boxeria ei voinut jättää mainitsematta, sillä sen myötä musta on tullut mitä suurempi The National-fani. Enkä vieläkään voi tajuta, miten johonkin levyyn kuten tähän ei voi kyllästyä millään.

Vähän itkettää jättää mainitsematta muutamia muita hyviä levyjä (ja paljonkin eri tyyppisiä). Silti tämä kollaasi havainnollistaa aika hyvin mistä musiikkimakuni on koostunut menneinä vuosina.



P.S Arvostan suuresti edelliseen postaukseen jätettyjä kommentteja ja arvostan edelleenkin. Olisi mukava että vastaisitte vaikka ihan vain pariin kysymykseen , (vaikka en järjestäkään mitään palkintoarvontaa.)