Douwe Bob & Frans

Euroviisut 2016 tulivat ja menivät. Mikäli sinäkin kuulut siihen porukkaan, joka ei ehkä ihan täysillä hypetä konseptia sen hienoudesta huolimatta, mutta joka sitten kuitenkin saattaa katsoa ne viisut läpi, niin sheikataanko käsiämme? Tai mikäli et katsonut, koska ennakkoluuloisena saatat ajatella, että kliseisiä kappaleita ja kliseisiä esityksiä noin 26 kappaleen verran, niin siinä tapauksessa anna mun ojentaa käteni tällä postauksella. Nyt kun viime vuosina olen jotakuinkin katsonut viisut, niin sieltä on löytynyt aina vähintään kaksi kelpo biisiä tai kokoonpanoa, joita voi huvittaa kuunnella muussakin kontekstissa.

Ehkäpä tämän vuoden viisuvoittajaa ei niin jaksa repeatilla kuunnella, mutta voitto on silti erinomainen asia toki, varsinkin kun otetaan huomioon ketkä olivat lopussa melkein ottamassa voittonsa kotin. No menestystä tai ei, niin tässäpä kaksi viisufinalistia, joista itse pidin. Alankomaat pääsi semeissä onnistuneesti jatkoon aivan, Ruotsi oli mukana luonnollisista syistä (viime vuoden voitto, jos olet ihan ummikolla mitä tulee euroviisuihin). Kaksi virallista videota, olkaapa hyvät (itse live-esitykset löytänet Youtubesta):

Douwe Bob on 23-vuotias alankomaalainen muusikko, joka on aloittanut esimerkiksi pianon soiton 6-vuotiaana ja soittaa kitaraa (kuten viisuissa). Kolme albumia julkaissut muusikko tekee ensisijaisesti country-/folk musiikkia popahtavalla meiningillä. Viisubiisi Slow Down uudelta albumilta siitä hyvänä esimerkkinä. Jos nyt etsit albumit Spotifysta ja löydätkin ne, niin älä anna hieman karmivan kansikuvan hämätä...En ole juuri albumia kuunnellut, mutta biisivalikoima on enemmän countrya menneiden vuosikymmenien viboilla kuin kansikuvan kaltaista kiiltokuvapoppia. Oli miten oli, niin joka tapauksessa Slow Down on kappaleena erinomainen ja tarttuva, videokin on ilo silmille. Finaalissa pääsi lopulta kymmenenelle sijalle.

Ruotsin Frans, Frans Jeppsson Wall, on puolestaan 17-vuotias ja jokseenkin vaikutukset brittimusiikista ja -soundista eivät ole tuulesta temmatut sillä Frans on asunut lapsesta asti Lontoossa ja oppinut puhumaan siis englantiakin. Tosin ruotsinkielisiltä englanti luonnistuu yleensä muutenkin yleensä aika mainiosti. Frans pääsi finaalissa viidennelle sijalle minimalistisella ja itsenäisellä esityksellään...Ensin ajattelin, että kuka ihmeessä on tämä ujon näköinen nuori mies, mutta esitys sulatti sydämen ja erottui tietysti edukseen.




Mutta siinäpä kaksi mainiota ja kipaletta, joihin tarttua näin Euroviisujenkin jälkeen. Ja jos tartut, niin ne kyllä myös tarttuvat sinuun.

Roan - Just For Tonight

Siitä on vähän yli vuosi kun kirjoitin yhden miehen bändistä Roan. Haastattelussaan tämä yksi mies, Joonas Jalonen, kertoi hakevansa bändijäseniä. Matkalla on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Juuri kun bändi oli kasassa ja he onnistuivat pääsemään äänestyksessä (täältäkin lähti ääni) demopaneeliin Lost in Music-tapahtumassa, bändi ei sellaisenaan enää ollutkaan kasassa. Demopaneelikin jäi sitten väliin.

Nyt on kuitenkin bändi: 

Ja sanotaan, että joskus kun jotain toivoo ja tavoittelee, niin sen on mahdollista onnistua. Haastattelussa toiveena oli että tämän vuoden keväällä olisi albumia ja näihän se kävikin, sillä EP Just For Tonight julkaistiin 25.4., aivan lupaavan kesän kynnyksellä. Kolmen kappaleen EP on kuunneltavissa esimeriksi Spotifyssa (siihen pääsee suoraan klikkaamalla albumin kansikuvaa).

Oli kyllä vallan sopiva ajankohta julkaisulle, sillä kesä oikein huokuu kappaleissa! Kansikuva on nappivalinta. Eli mikäli pirteä brittipop nappaa, niin tämä suomalainen bändi tarjoaa sen oivasti.

Check him out: Barna Howard

Auringon lisäksi lämmittää tämä tyyppi ja hänen esikoislevynsä, jonka löysin noin neljä vuotta julkaisun jälkeen. Kerta toisensa jälkeen huomaan pyörittäväni lauluja, joissa ei ole mitään ylimääräistä, vaan ovat modernia amerikkalaista kansanmusiikkia puhtaimmillaan, parhaimmillaan. Ehdottomasti tuo mieleen nuoren Bob Dylanin, mutta jotka eivät syty Dylanin nasaalille lauluäänelle syttyvät ehkä Howardiin enemmän. Näissä lauluissa on helppo upota tarinoihin, jotka sijoittuvat vuosien taakse ja arkisiin havaintoihin. 

Jotenkin jännä silti miten kuulostaa, että levy olisi monen vuosikymmenen takaa eikä noin neljän vuoden takaa. Jotain ajatonta tässä on. Portlandista löytynee siis Willy Vlautinin ja Fernandon lisäksi enemmänkin helmiä.

Barna Howard on tehnyt toisenkin levyn, Quite A Feeling, joka sekin löytyy Spotifysta. Se on toinen lukunsa se. Saattanee hyvä olla sekin, mutta nopean kuuntelun jälkeen olen palannut debyytin suloiseen äänimaailmaan.

"In the hills of ole Missouri,

A woman’s life is looking dim.

While grandma watches “Wheel of Fortune,”

Because she knows that her’s is already well spent.

Well, even though she’s gone, I can hear her laugh,

Yeah, it won’t be long, till I hear it coming back.

Well, I know that she’d be pleased,

To know that it will last."

"Up on the hill, there’s a tiny house, with a big old rocking swing,

Where two love birds, perched upon it,

Are kissing because they know it’s free,

While down below, the children run, faster everyday,

With grass and gravel on both their knees,

They grow with every bone they break."

"Well, that house was old, but so was she.

You’d ask for two, but she’d hand you three.

And when she died, she left trunks of memories,

Because she saved every damn thing,

From everyone she loved."

Mustat Lesket koukuttaa katsojansa

Sain muutamaksi kuukaudeksi Ruutu+:n käyttööni. Siinäpä sitten katselin, mitä sillä olisi tarjota. Silläpähän oli tarjota Mustat Lesket kokonaisuudessaan, eli kaudet 1 sekä tällä hetkellä tv:ssä pyörivä kausi 2 ennakkoon. Katsoin ensimmäisen jakson, katsoin toisen ja taisinpa katsoa parin viikon sisällä kaikki jaksot. Itsehän olin ollut tv:stä katselun suhteen pimennossa, kun Mustat Lesket starttasivat noin pari vuotta sitten… Nyt oli aika ottaa takaisin, ja sarja onkin syytä aloittaa aivan alusta, sillä kronologisesti se eteneekin ja kakkoskausi alkaa siitä mihin ykkönen päättyi.

Ensimmäinen jakso alkaa räjähdyksestä kesämökillä. Hyvin pian käy selväksi, että räjähdyksen takana olisivat räjähdyksessä kuolleiden vaimot, ystävykset. Poliisi tulee paikan päälle tutkimaan räjähdystä ja jututtamaan, mutta kaikki ei ole niin itsestäänselvää. Siitäpä syystä, neuvokkaiden ja päämäärätietoisten naisten ansiosta tästä on saatu kokonainen kahden kauden sarja. Kolmaskin kausi voisi olla potentiaalinen, mutta siitä en ole toistaiseksi kuullut huhuja.

Mustat Lesket onnistuu olemaan samaan aikaan tyylikäs, jännittävä ja viihdyttävä. Siinä on sitä pohjoismaista murhamysteeriä rikospoliisineineen, mutta toisaalta myös paljon huumoria. Kutsuisimme sitä mustaksi huumoriksi, mutta onneksi se on siinä rajoilla just, että se toimii. Mustaa huumoria pitää nimittäin käyttää harkiten. Taustalla ajoittain Mauri Suménin sävellysten siivittämänä saa pidellä sohvan selkänojasta kiinni.  Toisinaan on vaarassa pudota lattialle silkasta naurusta tai myötähäpeästä.  Ilman muuta sillä on myös kehuttua kansainvälistä arvoa ja oikeudet myyty useaan maahan. Sellaisenaan se ei siis lähtenyt ulkomaille, vaan esimerkiksi ruotsalaiset halusivat tehdä oman versionsa maansa näyttelijöillä. Huomattavaa kuitenkin on se, että ruotsalaisten versio kuvataan Suomessa. Suomalainen alkuperäinen sarja on jo kerrassaan niin hyvä, että suuria odotuksia en antaisi toisille versioille. Hienoa, että näyttelijöille piisaa duunia, mutta itse laittaisin tämän ajoittain Täydelliset Naiset (Desperate Housewives) mieleen tuovan sarjan sellaisenaan esimerkiksi Yhdysvaltoihin.

Vasemmalta: Wanda Dubiel (Johanna), Pihla Viitala (Veera) ja Malla Malmivaara (Kirsi)

Kolme ystävystä ja leskeä ovat keskenään erilaisia ja kiehtovia tai ajoittain ärsyttäviä persoonia. Johanna näyttää voimakkaimmilta, mutta todellisuudessa avioliitossa kovia kokenut ja herkkä persoona. Kirsin naiiviudella ei ole aina rajoja, ehdottomasti viihdyttävin persoona ja Veera tuntuu olevan se ankkuri, joka pitää homman jokseenkin kasassa ja suuren salaisuuden jakavat ystävykset keskenään ystävyksinä. Draamaa on silti luvassa. Ehdottomasti.

Lisäksi Mustissa Leskissä näyttelevät mm. Ville Tiihonen, Mikko Nousiainen ja Kari Heiskanen.

Sarjaan  on kytkettynä veneonnettomuuden lisäksi myös lääkeyritys Farmateca, jota aletaan epäillä ihmiskokeista ja petoksista.

Prince esittää Creepin (Radiohead cover)

Aika sanattomaksi pistää.

Tämä on loistava ja riipaiseva cover yhdestä Radioheadin suurimmista kappaleista. Kuuden ja seitsemän minuutin välillä ulvotaan herkästi. 

Prince Rogers Nelson 07.06.1958 - 21.04.2016 

Fernando: Leave The Radio On

Tutustuinpas tuossa Richmond Fontainen Suomen keikkakiertueella myös muusikkoon nimeltä Fernando.  Telakalla Fernando kera oli Willy Vlautininkin kera soittava lahjakas ja ansioitunut kitaristi Dan Eccles. Suorastaan sääli, että en ollut tutustunut 20 vuoden uralla olevaan Fernandoon aiemmin (totta puhuen en tajunnut kuka Fernando oikeastaan keikalla on, enkä uskonut löytäneeni netin kätköistä oikeaa Fernandoa), sillä silloin ja nyt uusimpaan levyyn tutustuessa puheet hänestä Portlandin helmestä, Fernando Vicicontesta, pitävät kutinsa.


“There’s a good chance that if you don’t live in Portland, Oregon you have never heard of Fernando Viciconte and that’s too bad, because he stands in his own class as a singer and songwriter. This new collection of songs, Leave the Radio On, just might be the best thing he has ever done. Expect Americana, expect Psychedelia, expect to be surprised.”
Peter Buck

Leave The Radio On tyylikäs kokoelma uusia lauluja, joihin kätkeytyy 60-luvun psykedeelistä rockia, folkia, americanaa. Bongaa esimerkiksi The Beatles-vibat. Ja muun muassa The Stone Roses-fanitkin saattavat antaa sydämen levylle. Saattoi olla hilkulla että tätä levyä ei olisi syntynyt muutaman vuoden levytystauon aikana, sillä Vicicontella oli kurkkuongelmia. Vaan onneksi omalaatuisella soundilla varustettu levy syntyi kera Elliot Smithin, M. Wardin, R.E.M:in ja Richmond Fontainen jäsenien.

Omat suosikkini ensi kuulemalta: Levyn melodisesti rokkaava aloitusraita Save Me ja nelosraita tunnelmallinen kaikuileva eksyksissä olemisesta kertova So Loud. Mutta sitten on esimerkiksi herkkä White Trees… Levy löytyy Spotifysta (klikauta kansilevyn kuvaa), mutta haaveilen myös vinyylilevystä.


“Leave The Radio On is as original an album since the concept of records themselves. Blazing a cacaphony of sound and following no blueprint, a bonafide breath of fresh air in a roots music scene that sees way too many impressionist and not enough artist. Viciconte leaves all the blood in the water, enticing the sharks with their constant need to bite on a new edge or sound. By the time the press is done with this record there will be more than a few biters, and rightfully so.”
No Depression

J.M. Coetzee : Michael K:n elämä

Vajaasta 200 sivustaan ja melko helppolukuisesta tekstistään huolimatta, Michael K:n elämästä lukeminen on aika raskasta. Kiinnostavaa, huikeaa, tympeää, raskasta.

Noin periaatteessa tämä vuonna 1983 julkaistu The Booker Prize-palkinnon niittänyt ja mm. 1001 kirjalistalle kuuluva kirja (ja siitäkin mielessä kolkuttanut kirja) on melko tavallinen nuoren kolmikymppisen miehen kasvutarina arjessa ja elämässä selvitymisestä töiden menettämisen ja rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen. Vaan sitten ei kuitenkaan, sillä taustalla on käynnissä oleva sota esteineen ja koettelemuksineen. Michaelia myös kuvaillaan tavallista poikkeavaksi, suorastaan rumaksi ristihuulineen, jopa äitiäkin puistatti millaista lasta oli kantanut sisällään. Solvaukset eivät ole helppoa luettavaa ja tuntuvat pinnalliselta kun ottaa huomioon sodan ja muuten vaikean elämän. Pinnallista paskaa suorastaan.

Eräänä päivänä Michael K joutuu muun muassa rakennustyöhön ja leirille, jossa kuulemma saisi olla vapaaehtoisesti ja jossa olisi hyvä olla, mutta pakenemisesta voisi seurata jotain pahaa. Ruoasta ei myöskään ole runsaudenpulaa. Yksi liikuttavampia ja puistattavampia kohtauksia on vuohen tappaminen ja nylkeminen käsin tappamaan tottumattomalle Michaelille. Loppujen lopuksi aiemmin puutarhurina toiminut Michael ryhtyykin viljelemään siemenistä vihanneksia, mutta yrittää piilottaa mahdollisimman hyvin puskevat versot pitääkseen olinpaikkansa ja elämänsä salassa.

Äiti kulkee matkassa mukana. Tuhkana rasiassa. Oikeastaan äiti on kuolleenakin suurin syy matkan taivaltamiseen kohti äidin entisiä parempia synnyinsijoja. 

Tarina sijoittuu Afrikkaan ja J.M.Coetzee on afrikkalainen kirjailija - seikat, jotka taitavat olla uusi aluevaltaus lukemalleni kirjallisuudelle. Oikein hyvä sellainen valtaus, mutta mikäli etsit mielihyväteosta, niin sitä tämä ei ole. 

Vesala: Tytöt ei soita kitaraa

Yhdysvalloissa nykyään asustava Vesala, Paula Vesala, julkaisi juuri uuden sinkkunsa kitaraa soittamattomista tytöistä. Kokopitkä julkaistaan kesällä.

Kas, nyt muutaman kerran kuunneltuani voin todeta, että tämä on jotain aika uutta Vesalaa, josta ei ole niin vain tunnistettavissa. Ihan ensimmäisenä tästä kansanlaulunomaisesta Suomeen sijoittuvasta kappaleesta tulee mieleen ihana Laura Moisio, hieman eri twistillä tosin. Tytöt eivät soita kitaraa on erilainen, mutta Tequilan kanssa yhteensopiva.




Mulle on luvattu kultaa jos maasta sen kaivan ja harjun lavalta kuulen kaukana siintävän maan Jossain on lepo jälkeen kaiken vaivan mut grillikeitaan takaa löysin taivaan Sä oot mun kohtalo kun ei oo muitakaan Nyt ei vaan viestit riitä Mä kaipaan toimintaa Mä synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa Missä ajatukset täytyy liittää jonkun agendaan Lähdetään saunan taakse käymään On Pohjantähti niin pieni kun kattelee jäältä ja vaikka rakensin aidan nään silti naapurin pään Vie minut jonnekin lähelle täältä Tuu kuorimaan kermat mun kakun päältä Sä oot mun ainoa kun ei oo toistakaan Nyt ei vaan haaveet riitä Mä kaipaan toimintaa Mä synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa Missä ajatukset täytyy liittää jonkun agendaan Lähdetään saunan taakse käymään Mä synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa Missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan Lähdetään saunan taakse käymään Mä synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa Missä ajatukset täytyy liittää jonkun agendaan Lähdetään saunan taakse käymään

Emeli Sandé : Clown

Maaliskuun ekalle päivälle kaunis pianoballadi Emeli Sandélta. Oikealta etunimeltään Adele tämä brittiläinen kaunisääninen soul-muusikko on hänkin heilauttanut suurta kuuntelijayleisöä listoineen Briteissä. Itse en ollut törmännyt tähän kappaleeseen kuin vasta Suomen Voicea katsellessa. Välillä siinäkin on esityksiä ja kappaleita, jotka todella iskevät. Heristin korvia, kun kaksi nuorta naista, Ilona Gill ja Vera Forsberg, esittivät tämän. Voice of Finlandissa on siinäkin kuitenkin muutama nykyajan kirous päällä. Se on sana "veto", joka tulee korvista ulos. Varsinkin niissä tapauksissa, joissa oikeasti esitetään, eikä hirveästi heiluta. Mihin katosi vanha hieno sana "esitys". Tämä kappale on esitetty hienosti, sekä alkuperäisesti että coverina nykyajan musiikkiviihdeohjelmassa.

Miki Liukkonen - Lapset auringon alla

Heilahtanut kasvuromaani isästä ja pojasta, keltaisesta väristä ja pyramidien purkamisesta. 

Näin lukee kirjan takakannessa tiivistäen hyvin kirjan sisällön. 

Yhä etenevissä määrin (siitä voin taputella olkaani) olen lukenut suomalaista kirjallisuutta, sattumoisin erityisesti 70-luvun miehiltä, mutta oululainen Miki Liukkonen on nuorempaa sukupuolvea (s. 1989). Runoistaan ja spontaanista suorapuheisuudestaan tuttu mies (joka on nähty myös hiljattain ihan parhaan Perjantai-ajankohtaisohjelman dokumentissa) osoittaa, että myös hänellä on sanat hallussa kirjoittaessaan. 

Onko se sitten runoilijatausta ja taiteilijaluonne, mutta se on todellakin nähtävissä tässä romaanissa jossa lauseet ja tarinat arkipäiväisistä tapahtumista on puettu runolliseen asuun. Vaan ei nyt ihan joka lausetta,  ja kaikki on ihan ymmärrettävässä muodossa, vaikka tarinan aiheet liikkuvat välillä melko utopistisissa aiheissa. Juuri tästä syystä olin varsinkin alussa huolissani, sillä onhan romaanissa sivujakin reilut 400. Onko tämä loppuun asti kirja pakkomielteestä keltaiseen väriin, ja mitä ihmettä mahtaa vielä tulla vastaan… Eipä huolta, loppuun lukeminen palkitsi. Kirjassa on varsinaisesti kaksi päähenkilöä, eli isä ja poika. Kun tarina hyppää poikaan, se alkaa jo muistuttaa juhaitkolaisempaa kirjaa pojasta ja äidistään Firskarsissa. Tämä on siis kunnianosoitus, koska Itkosen romaanit suomalaisissa ympyröissä suomalaisista henkilöistä ovat suomalaisen nykirjallisuuden aatelistoa. Ja kaiketi olen kasvuromaanien ystävä. Isän liittyessä tarinaan myös kirjan jälkipuoliskolla takaa, että pieni utopistisuus ei ole poissa. Lopulta olen kuitenkin tottunut jo aiheeseen, ja jos ihmisillä on viehtymystä tiettyyn väriin tai juuri sen värin tiettyyn sävyyn, niin löytyyhän maailmalta monia muitakin toisistä ihmisistä erikoisia pakkomielteitä (eikö näitä ole tehty tv-sarjaksi asti?). Tai entäpä se, että Egyptin pyramidit eli  yksi maailman suurimmista ihmeistä on päätetty hävittää turhuuden vuoksi? No, olisko sekään lopulta niin ihmeellistä aikana kun tapahtuu muitakin outoja asioita eikä mitään voi pitää itsestäänselvänä. Mistä sen tietää, vaikka Egyptin hallitus päättäisi esimerkiksi työllistämisen nimissä päättää jonain vähemmän kauniina päivänä purkaa pyramidit kivi kerrallaan. 

Huolimatta siitä, että en pitänyt eritysemmin Jonas Auerin viileästä hahmosta ja kirjan teemat liikkuivat välillä liiaksi tähtipölyissä, huomasin loppujen lopuksi lukeneeni aika hyvänkin romaanin. 

Frances Ha

 

Frances Ha on jossain määrin puhetta niittänyt elokuva vuodelta 2012 (Suomessa ensi-illassa loppuvuodesta 2013), mutta minä näin sen nyt vasta hiljattain tallenteen muodossa. En ollut ladannut varsinaisesti mitään odotuksia, koska odotin tämän olevan jokseenkin haahuileva ja juoneton hipsteriyttä korostava elokuva, jonka vuoksi elokuva olikin odotuttanut katsomistaan. Oikeassa taisin ollakin. Oli se silti jossain määrin sympaattinen elokuva, jolla oli hetkensä.

Frances Halliday (Greta Gerwig) on noin kolmekymppinen new yorkilainen nainen, joka etsii itseään asunnon ja kaiken muun etsimisen ohessa. Mikäli etsiikään, sillä antaa elämän vaan mennä omalla painollaan.

Tärkein ihmissuhde hänellä on parhaaseen hipsteri-lasiseen ystäväänsä, jonka kanssa asustaa alussa. Poikaystävänsä kanssa oli puhetta yhteenmuutosta, mutta hän kieltäytyi parhaan ystävänsä vuoksi, jonka kanssa oli aikeissa mahdollisesti jatkaa asumista. Paras ystävä haluaa kuitenkin muuttaa suosikkialueelle toisen kämppiksen kanssa, joten vuokrasopimus jää uusimatta. Ja poikaystäväkin on jo entinen.

Hänen suurin intohimonsa on tanssiminen, joka kuuluu elämään myös ammattitanssiryhmän harjoittelijasuhteen muodossa. Kun eräänä päivänä hänelle tarjotaan sieltä säännöllistä päivätyötä toimiston puolelta, hän kieltäytyy tuosta vain, vaikka on aika broke-up. Sitten hän yrittää saada rahaa kasaan esimerkiksi tarjoilijan hommista, jotta saisi vuokrarahat kasaan. 

Jo heti alusta lähtien tämä New Yorkiin sijoittuva leffa toi mieleen myöskin New Yorkiin sijoittuvan tv-sarjan Girls. Onko Girlsien käsikirjoittaja ja päänäyttelijä Lena Dunham esikuva Frances Ha:n toiselle käsikirjoittajalle ja päänäyttelijälle Greta Gerwigille (toinen käsikirjoittaja sekä ohjaaja hänen puolisonsa Noah Baumbach)? En tiedä, mutta heissä on paljon samaa pienen homssuisuuden, eleiden ja lapsenmielisen spontaaniuden muodossa. Pasmat menee sekaisin viimeistään Adam Driverin astuessa elokuvaan.

Mustavalkoisuus jakaa varmasti mielipiteitä. Sillä on varmasti taiteellinen tarkoitus ja olla ikäänkuin moderni versio ranskalaisen uudenaallon elokuvista. Soihan soundtrackilla välillä ranskalaista filmisävelmää, vieraillaan Pariisiissa, tanssahdellaan jalkakäytävillä jne. Toivoin mustavalkoisuuden olevan vain pätkä alussa, joten kokopitkään mustavalkoisuuteen kesti tottua. Ei se suinkaan paha ollut, mutta kyllä nyt hieman harmitti, että kaikki ne mahdolliset värikkäät vaatteet ja sisustukset menivät ihan hukkaan. Esimerkiksi rakastan kaikkea sitä värikkyyttä Girlseissä. Kun elokuvassa puhuttiin jostain vihreästä kuusenkoristeesta, niin veistä siinä vaan käännettiin haavassa! Ei sillä, kyllä mustavalkoisuus voi toimiakin ja korostaa tiettyjä asioita, mutta enemmän se on omiaan Controlin kaltaisessa harmaassa Manchesterissa kuin tässä elokuvassa. Vaan ovathan nuo still-kuvat esteettisiä, mutta valokuvaus onkin jo toinen ilmaisumuoto.

Parhaita surullisenhilpeitä hetkiä oli se, kun Frances lensi New Yorkista Pariisiin pariksi yöksi. Ekana yönä ei saanut unta ja heräsi lauantaina myöhään iltapäivällä. Yritti tavoittaa vanhaa kaveria, ei saanut kiinni. Paras ystävä soitti ja pyysi samana iltana läksiäisiin (oli lähdössä Japaniin), mutta ei luonnollisesti päässyt... vietti yksin iltaa kahvilassa, meni hotelliin nukkumaan ja sitten takaisin New Yorkiin. Taksissa kotikaupungissaan tavoiteltu Pariisin kaveri ottaa yhteyttä ja pyytää saman päivän bileisiin, jossa olisi myös eräs häntä mahdollisesti kiinnostava mies. Hieman siinä on elämän ironiaa. 

Sitten toiseksi parasta on David Bowien Modern Love. Soundtrack löytyy täältä.

Carol - Vuoden 2016 Elokuva?

Eilen ensi-iltansa Suomessa saanut Carol on yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvatapauksista. Ei, elokuva ei ole kiinnostava lesbouden vuoksi, vaikka eittämättä on omalla tavallaan tärkeä ja huomionarvoinen elokuva, vaan elokuvan visuaalisuus, lokaatio, 50-luvun tunnelma ja näyttelijät jo itsessään vakuuttavat. Elokuvan teema, naisen seksuualinen suhde naiseen, tuo vain lisäarvoa jo ennestään kiinnostavaan tapaukseen.  Koska ei näitä elokuvia niin ole ja homoseksuaalisuus on edelleen pitkälti vaiettu tabu ja jopa noin 80 maassa rikos. Suomessakin vasta nyt pitkän väännön jälkeen saatiin tasa-arvoinen aviolaki. Hienoa, että edes omana elinaikana! Silti länsimaissa saa vielä selitellä ja puolustella. Haastattelussa Blanchett naurahti kysymykselle mitä tulee lesbon näyttelemiseen. Jos näyttelet sarjamurhaajaa, niin sinulta ei kysytä ensimmäiseksi onko sinulla sarjamurhaaja-taustaa. 

Kenestä elokuva sitten kertookaan? Se kertoo pääosassa olevasta Carolista, Cate Blanchett, joka muodostaa suhteen tavaratalon myyjään Thereseen (Rooney Mara) New Yorkissa. Carol elää kulissiavioliitossa miehen kanssa ja heillä on myös yhteinen lapsi. Jos kulissit voivat saada säröjä, niin ainakin tässä tapauksessa asiat murtuvat. Seuraa tunteiden ja ihmisten välisten taistoja rakkauden tunteiden ohessa. Kliseistä ehkä, mutta tunnelma ja näyttelijäsuoritukset voittavat varmasti puolellensa.

Naiset ovat onnistuneet vakuuttamaan palkintotahotkin, sillä sekä Blanchett että Mara ovat ehdolla parhaan naispääosan ja -sivuosan palkinnon saajina. Aika monta muutakin ehdokkutta Oscar-gaalassa on, tuskin aiheetta. Elokuvan on ohjannut Todd Haynes (I´m Not There).

Tämä meni omalle must to check movie-listalle, entäpä kiinnostaako sinua?

Laura Gibsonin uusi kappale riemastuttaa (paljonkin)

Huhhei, nappaa itsellesi pala auringosta kuuntelemalla tämä uusin Laura Gibsonin sinkku. The Cause on lohkaisu tulevalta, huhtikuussa julkaistavalta albumilta Empire Builder. Edellisen albumin ja tämän uuden väliin on mahtunut vaikka mitä. Muutettuaan Portlandista New Yorkiin vuonna 2014 Gibson muun muassa mursi jalkansa ja muutaman kuukauden päästä tästä onnettomasta tapaturmasta hänen kotitalonsa East Villagessa paloi maan tasalle. Siinä Laura Gibson edelleen on, onneksi, toisin kuin kaikki mitä hän silloin omisti (esimerkiksi lyriikoita tuleviin kappaleisiin). 

Tuleva albumi tulee kertomaan uuden aloittamisesta uudessa paikassa, kaikesta tuskasta ja haikeudesta mitä siihen liittyy, vaikka uusi toisi kaikkea hyvää. Uusi kappale on äänitetty silti Oregonissa.

Jännää miten yksi biisi voi olla samalla niin aurinkoinen ja toivoa valava kuin dramaattinen. Vannon etten oo hetkeen kuullut kappaletta jossa jouset, perkussio, kitara ja basso sulautuisivat näin hyvin Lauran kirkkaalla ja pehmeällä laulamaan folkpop-kappaleeseen. Tekee pahaa ajatellakin, että jos mitään näistä elementeistä ei olisi. Toistaiseksi vuoden paras kipale. 

Jill Andrews & Josh Oliver

Minä aloitin aamuni kahvilla, Hesarilla ja Josh Oliverilla kera Jill Andrewsin. 

Suosittelen lämpimästi kaikkia. Jos ei kahvi nappaa tai Hesari tuu kotiin, niin voinet katsella ainakin tätä Tenneesissä kuvattua live-esitystä, jossa molempien muusikkojen loistavat äänet sulautuvat yhteen melankolisen kauniissa kappaleessa There Ain´t No Ash Will Burn.

Molemmasta folk/americana-muusikosta olisi varmaan aiheellista kirjoittaa enemmän, mutta sitä odotellessa check out the video.

I have seen snow that fell in May

And I have seen rain on cloudless days

Somethings are always bound to change

There ain't no ash will burn

Love is a precious thing I'm told

It burns just like West Virginia coal

But when the fire burns down it's cold

There ain't no ash will burn

You say this life is not your lot

Well I can't be something that I'm not

We can't stoke a fire that we ain't got

There ain't no ash will burn

In every life there comes a time

Where there are no more tears to cry

We must leave something dear behind

There ain't no ash will burn

There is one lesson I have learned

There ain't no ash will burn

(Walt Altridge)

Gilmoren tytöt saavat jatkoa!

Jokin aika sitten huhuiltiin, että Gilmoren tytöt saisivat jatkoa. Tätä ei uskaltanut hypettää ennen kuin asialle olisi virallinen vahvistus. Viime viikon lopulla se virallinen vahvistus tuli:

Gilmoren tytöt saavat jatkoa!!!

Olin vallan tyytyväinen jokaiseen kauteen ykkösestä seitsemään, sillä ne pitävät jo itsessään paljon herkkuhetkiä keskusteluineen. Seitsemän kautta vuosilta 2000 - 2007.  En tietenkään voi olla tässä vaiheessa ilahtumatta jatkosta. Useita jaksoja/mini-elokuvia ei kannata silti odottaa, sillä vahvistamattomien tietojen mukaan luvassa on 4 x 90 minuuttia. Mukana ovat  päätähdet Alexis Bledel (Rory Gilmore) ja Lauren Graham (Lorelai Gilmore) sekä useat muut tutut kasvot. Lorelain parhaana ystävänä tunnettu Sookie (Melissa McCarthy) ei tosin ilmeisesti saanut kutsua, mikä on erikoista. (Edit myöhemmin: Hän ON mukana!) Vielä ei ole tietoa koska tämä saa päivänvalonsa, koska kuvaukset ovat vasta käynnistyneet.

Olen Gilmoren tyttöjen fani. Olen katsonut jaksot useat kerrat. Kuvitteelliseen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, Stars Hollowiin, sijoittuva sarja on niin elämänmakuinen ja se pitää sisällään elämänviisauksia joita sanotaan Muumeistakin löytyvän. Pienellä sarkasmilla, huumorintajulla ja oikealla elämänasenteella selviää  elämän kiperissäkin tilanteissa ja jos sul onni on, niin kätes yhteen lyö ja näytä se. Ja toisekseen, kaikki aidot asiat kahvista ja kirjoihin (kirjoista ja muusta paljon viittauksia populaarikulttuurin ystävälle) ovat hyvästä, robotti-imuri ja nopea netti saattavat heikentää elämänlaatua.

Kirjoista on erittäin okei tykätä näinkin paljon. Vanhat klassikkokirjat otetaan kaikilla aisteilla.

Ja innostuminen pienistä asioista on aina kaunista.  Koskaan ei saa kasvaa liian aikuiseksi.

Asioista ja ihmisistä voi viehättyä ilman että niitä tarvitsee omistaa.

Ihmissuhteisiin kuuluvat vaikeudetkin. 

Jos pomo on joko todella tuttu tai todella kamala, voi käyttää yllä olevaa lainia.

Viisaimmatkin meistä tekevät virheitä.

Huumeita kannattaa käyttää harkiten. (Huonoja fontteja ei jaksa kukaan.)

Robotti-imurit ovat naurettavia ja saatanasta. (Paitsi tietysti kirjaimellisesti kädettömille oiva keksintö)

Jos puhelinmyyjä soittaa, niin vastaus on yllä. Ei soita enää takaisin.

Mielikuvituksella voi kirjoittaa asiat uusiksi. 

Mielikuvitus ei tunne rajoja.

Ja kahvi pelastaa elämän. Varsinkin kuudelta aamulla, mutta erityisesti aina.