Frances Ha

 

Frances Ha on jossain määrin puhetta niittänyt elokuva vuodelta 2012 (Suomessa ensi-illassa loppuvuodesta 2013), mutta minä näin sen nyt vasta hiljattain tallenteen muodossa. En ollut ladannut varsinaisesti mitään odotuksia, koska odotin tämän olevan jokseenkin haahuileva ja juoneton hipsteriyttä korostava elokuva, jonka vuoksi elokuva olikin odotuttanut katsomistaan. Oikeassa taisin ollakin. Oli se silti jossain määrin sympaattinen elokuva, jolla oli hetkensä.

Frances Halliday (Greta Gerwig) on noin kolmekymppinen new yorkilainen nainen, joka etsii itseään asunnon ja kaiken muun etsimisen ohessa. Mikäli etsiikään, sillä antaa elämän vaan mennä omalla painollaan.

Tärkein ihmissuhde hänellä on parhaaseen hipsteri-lasiseen ystäväänsä, jonka kanssa asustaa alussa. Poikaystävänsä kanssa oli puhetta yhteenmuutosta, mutta hän kieltäytyi parhaan ystävänsä vuoksi, jonka kanssa oli aikeissa mahdollisesti jatkaa asumista. Paras ystävä haluaa kuitenkin muuttaa suosikkialueelle toisen kämppiksen kanssa, joten vuokrasopimus jää uusimatta. Ja poikaystäväkin on jo entinen.

Hänen suurin intohimonsa on tanssiminen, joka kuuluu elämään myös ammattitanssiryhmän harjoittelijasuhteen muodossa. Kun eräänä päivänä hänelle tarjotaan sieltä säännöllistä päivätyötä toimiston puolelta, hän kieltäytyy tuosta vain, vaikka on aika broke-up. Sitten hän yrittää saada rahaa kasaan esimerkiksi tarjoilijan hommista, jotta saisi vuokrarahat kasaan. 

Jo heti alusta lähtien tämä New Yorkiin sijoittuva leffa toi mieleen myöskin New Yorkiin sijoittuvan tv-sarjan Girls. Onko Girlsien käsikirjoittaja ja päänäyttelijä Lena Dunham esikuva Frances Ha:n toiselle käsikirjoittajalle ja päänäyttelijälle Greta Gerwigille (toinen käsikirjoittaja sekä ohjaaja hänen puolisonsa Noah Baumbach)? En tiedä, mutta heissä on paljon samaa pienen homssuisuuden, eleiden ja lapsenmielisen spontaaniuden muodossa. Pasmat menee sekaisin viimeistään Adam Driverin astuessa elokuvaan.

Mustavalkoisuus jakaa varmasti mielipiteitä. Sillä on varmasti taiteellinen tarkoitus ja olla ikäänkuin moderni versio ranskalaisen uudenaallon elokuvista. Soihan soundtrackilla välillä ranskalaista filmisävelmää, vieraillaan Pariisiissa, tanssahdellaan jalkakäytävillä jne. Toivoin mustavalkoisuuden olevan vain pätkä alussa, joten kokopitkään mustavalkoisuuteen kesti tottua. Ei se suinkaan paha ollut, mutta kyllä nyt hieman harmitti, että kaikki ne mahdolliset värikkäät vaatteet ja sisustukset menivät ihan hukkaan. Esimerkiksi rakastan kaikkea sitä värikkyyttä Girlseissä. Kun elokuvassa puhuttiin jostain vihreästä kuusenkoristeesta, niin veistä siinä vaan käännettiin haavassa! Ei sillä, kyllä mustavalkoisuus voi toimiakin ja korostaa tiettyjä asioita, mutta enemmän se on omiaan Controlin kaltaisessa harmaassa Manchesterissa kuin tässä elokuvassa. Vaan ovathan nuo still-kuvat esteettisiä, mutta valokuvaus onkin jo toinen ilmaisumuoto.

Parhaita surullisenhilpeitä hetkiä oli se, kun Frances lensi New Yorkista Pariisiin pariksi yöksi. Ekana yönä ei saanut unta ja heräsi lauantaina myöhään iltapäivällä. Yritti tavoittaa vanhaa kaveria, ei saanut kiinni. Paras ystävä soitti ja pyysi samana iltana läksiäisiin (oli lähdössä Japaniin), mutta ei luonnollisesti päässyt... vietti yksin iltaa kahvilassa, meni hotelliin nukkumaan ja sitten takaisin New Yorkiin. Taksissa kotikaupungissaan tavoiteltu Pariisin kaveri ottaa yhteyttä ja pyytää saman päivän bileisiin, jossa olisi myös eräs häntä mahdollisesti kiinnostava mies. Hieman siinä on elämän ironiaa. 

Sitten toiseksi parasta on David Bowien Modern Love. Soundtrack löytyy täältä.