Mikä: elokuva nimeltään Lars And The Real Girl (Suomessa: Lars Ja Se Ainoa Oikea)
Koska tehty: 2007
Missä kuvattu: Kanadassa
Näyttelijät: pääosissa Ryan Gosling (Lars), Paul Schneider (Gus, Larsin veli), Emily Mortimer (Karin, Gusin vaimo), Patricia Clarkson (lääkäri Dagmar), Kelli Garner (Gusiin ihastunut työkaveri)
Lars And The Real Girl antoi odottaa katsomistaan hyvin pitkään. Tiesin lähtökohdista sen, että tässä elokuvassa Ryan Gosling, elokuvan Lars Lindström, rakastuu muoviseen naishenkilöön. Monillehan tästä voisi tulla perverssejä mielleyhtymiä, mutta itseäni pelotti, että tämä on enemmänkin niin reppana ja outo, että ei edes tavoita hauskuutta millään tasolla. Alussa vielä vähän mietitytti, että pitäisiköhän sitten kuitenkin jättää kesken... Onneksi jatkoin katsomista loppuun, sillä lopulta pääsin elokuvaan kiinni. Jäipähän hieman sydännurkkaakin lämmittämään.
Minä uskon, että paljon sydännnurkan lämmittämisessä on kiinni sympaattisesta talven tuiskimasta pikkukaupungista Kanadassa ja 90-lukulaisesta tunnelmasta. Luulin jo ihan, että Lars yhteisöineen on kuvattu 90-luvun loppupuolella. Kaikki ne villapuserot...oi, niitä villapuseroja. Mies ja elämä-blogin Ollikin kiteytti elokuvan villapuseroja esittelevässä postauksessaan sen, mikä elokuvassa kutkutti.
Totta puhuen, se mikä elokuvasta teki kaikessa outoudessaan lopulta jopa syvääluotavan oli tarkastelu tätä sosiaalipsykologian kannalta. Se, miten yhteisö -oma pieni lähipiiri, työkaverit, seurakunta ja muut pikkukaupungissa elelevät asukkaat ottavat vastaan tämän erikoisen asian. Miksi henkinen rakastuminen nukkeen olisi oudompaa kuin nuken fyysinen käyttäminen? Mikä on lopulta outoa, mikä normaalia? Miksi muovinuken kärrääminen pitkin kaupunkia vahingoittaisi ketään? Entä jos se on tapa käsitellä tunteita?
Mikäli on nähnyt alkuvuonna tulleen Spike Jonzen Her, ei tämäkään leffa lopulta tunnu aiheeltaan aivan niin oudolta. Molemmathan käsittelevät omalla tavallaan yksinäisyyttä ja rakastumista johonkin, joka on läsnä, mutta silti tavoittamattomissa joko henkisellä tai fyysisellä tasolla. Itsehän en lopulta hehkuttanut Heriä - ehkä sen kylmempi maailma ja tunnetaso jäivät tämän lämpimän pikkuelokuvan varjoihin. Tästä löytyi myös sentään pilkahdus komediaa, mutta onneksi vain pilkahdus....
Sen kokoinen pilkahdus, että elokuva osaa nauraa ihan vähän itselleen.
Minä uskon, että paljon sydännnurkan lämmittämisessä on kiinni sympaattisesta talven tuiskimasta pikkukaupungista Kanadassa ja 90-lukulaisesta tunnelmasta. Luulin jo ihan, että Lars yhteisöineen on kuvattu 90-luvun loppupuolella. Kaikki ne villapuserot...oi, niitä villapuseroja. Mies ja elämä-blogin Ollikin kiteytti elokuvan villapuseroja esittelevässä postauksessaan sen, mikä elokuvassa kutkutti.
Totta puhuen, se mikä elokuvasta teki kaikessa outoudessaan lopulta jopa syvääluotavan oli tarkastelu tätä sosiaalipsykologian kannalta. Se, miten yhteisö -oma pieni lähipiiri, työkaverit, seurakunta ja muut pikkukaupungissa elelevät asukkaat ottavat vastaan tämän erikoisen asian. Miksi henkinen rakastuminen nukkeen olisi oudompaa kuin nuken fyysinen käyttäminen? Mikä on lopulta outoa, mikä normaalia? Miksi muovinuken kärrääminen pitkin kaupunkia vahingoittaisi ketään? Entä jos se on tapa käsitellä tunteita?
Mikäli on nähnyt alkuvuonna tulleen Spike Jonzen Her, ei tämäkään leffa lopulta tunnu aiheeltaan aivan niin oudolta. Molemmathan käsittelevät omalla tavallaan yksinäisyyttä ja rakastumista johonkin, joka on läsnä, mutta silti tavoittamattomissa joko henkisellä tai fyysisellä tasolla. Itsehän en lopulta hehkuttanut Heriä - ehkä sen kylmempi maailma ja tunnetaso jäivät tämän lämpimän pikkuelokuvan varjoihin. Tästä löytyi myös sentään pilkahdus komediaa, mutta onneksi vain pilkahdus....
Sen kokoinen pilkahdus, että elokuva osaa nauraa ihan vähän itselleen.
Voi, rakastan tätä elokuvaa! :)
VastaaPoista