Vuoden vaihtumisen aikoihin luin nämä kahden 70-luvulla syntyneen suomalaisen miehen teokset. (70-luvun alkupuolella on muuten syntynyt montakin kovaa kirjailijamiestä… Aki, Jussi, Juha, Tuomas jne.)
Ollikainen on kirjoittanut menestysteoksen, Nälkävuosi (2012), lisäksi viime vuonna julkaistun Musta satu-romaanin. Jussi Valtonen lienee enimmäkseen tunnettu vuonna 2014 julkaistustaan He eivät tiedä mitä tekevät -romaanistaan, joka sai sinä vuonna kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Minulle joka tapauksessa nämä kirjat olivat porttiromaanit heidän kirjoituksiinsa. Vakuuttivat, aion lukea lisää.
Kaksi erilaista pientä romaania, mutta molemmat pitävät sisällään melankoliset tai jopa traagiset maailmat.
Nälkä on se kissanpentu jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.
Aloitetaan Nälkävuodesta. Nälkävuosi on sinänsä helppolukuinen 139-sivuinen teos, mutta tarjoaa sen verran pureksittavaa, että sitä ei kannata ehkä ajatella kevyeksi lounaaksi. Raskas kirja, raskaista aiheista, aiheuttaisi raskaan lounaan jälkeisen uupumuksen. Ironista tosin verrata raskaaseen lounaaseen tässä yhteydessä. Nälkävuosi paneutuu nimensä mukaisesti teemaan Suomen suuret nälkävuodet. Kirjassa seurataan tarinaa sekä pienen köyhän perheen näkökulmasta että parempiosaisten Helsingissä asuvien ihmisten näkökulmasta. Luonnollisesti köyhän perheen taivalta on surullista seurata, ja jo alussa kuoleekin yksi perheenjäsen. Kuvailu on traagisen kaunista, runollista. Kuvataan sitten huoraamista, Katajanokan maisemia, ahdinkoa, onnentunteita, kuolemaa. Ei kirja silti teennäinen ole, vaan soljuu vaivattomasti eteenpäin.
Siipien kantamat sen sijaan on nykypäivää ja traagisuus ei ole nälässä, vaan sydämessä ja päässä.
Arki ei kulu ruokaa metsästäessä, vaan päivätöissä, rakastuessa, murehtiessa. Eroa, kuolemaa ja sairauttakin kirja pitää sisällään. Omalla tavallaan surullisen kaunis Helsinkiin sijoittuva kirja.
Kirja soljui eteenpäin myös vaivattomasti ja hienoja kuvailuja oli siellä täällä. Olin tietysti viehättynyt myös intertekstuaalisuudesta. Lolita, Seitsemän veljekset, Steinbeck, Dostojevski jne. Kirjat ja sitaatit sitovat yhteen kirjan keski-ikäistä opettajamiestä ja tyttöä, hänen oppilaansa. En tiedä piittasinko niin paljon siitä mitä tapahtui heidän välilllään, moraalisista seikoista ja sen sellaisista, kuin miehen tunteellisuudesta, kirjaviittauksista ja siitä kun rakas koira teki kuolemaa, sen lopettamistoimenpiteistä ja sitä käsittelevästä surusta. Kaikki tämä oli kuvattu niin hienosti. Koiranomistajana puhkesin lähes kyyneliin.
Hienoja kirjoja molemmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!