The War On Drugs Tukholmassa

25. lokakuuta tukholmalainen vanha panimo ja nykyinen konferenssi-/tapahtumarakennus Södermalmilla täyttyi ihmisistä (pääosin Weekday-asuisista), jotka olivat tulleet katsomaan Kurt Vilen kokoonpanoa The War On Drugs. Minä olin yksi heistä. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin,  en lentänyt Tampereelta Tukholmaan tämän kokoonpanon vuoksi. Satuin vain huomaamaan yhtyeen olevan kaupungissa ajat sitten, mutta lopullisesti lippu tuli ostettua päivän aikana turistikeskuksesta. Päätöksen sinetöi eräässä urheilukaupassa soinut kappale. Sää oli myös melko alakuloinen ja miten paremmin voisikaan illan viettää kuin menemällä yhdessä ihmisten kanssa tilaan, jossa esiintyy miellyttäväsoundinen bändi, jota oli ajoittain kuunnellut.

Münchenbryggeriet oli paikkana aika huikea. Kaiken kruunasi pitkä terassi, josta näkymät kaupunkiin aina merelle asti. Paikkahan oli siis hieno, vanhan rakennuksen tunnelmaa, mutta jokseenkin esiintymissalin puoleinen paikka toi mieleen myös koulun liikuntasalin (lattiatiloissa ei ollut tuoleja ja pöytiä). Äänentoisto ei myöskään ollut paras mahdollinen siellä missä aluksi lepuuttelin jalkoja (koska päivä oli kulunut kävelyn merkeissä ja parisen tuntia sai vierähtämään inspiroivassa Fotografiskassa - aika meni niin nopeasti, että jouduin syömään vain nopeat take away-sushit).  Eikä bändi saanut minua ihan eturiviinkään juoksemaan ja harva laulu saa ihan tanssimaankaan. 

Tänä vuonna ilmestynyt unenomainen Lost In The Dream sai sijaa luonnollisesti settilistalta. Tietysti myös se hittisinkkubiisi Red Eyes (Springsteen meets Rubik) kuultiin keikan loppupuolella. Lost In The Dream on kokonaisuutena oikein kelpo levy, vuoden parhaita varmasti ja siltä levyltä nostaisin esiin esimerkiksi kappaleet An Ocean In Between The Waves, Suffering ja Under The Pressure.  

Keikan loppupuolella kipusin yläkertaan, minkä luulin olevan varattu vain istumapaikkalippulaisille. Virhe. Siellä olisi pitänyt alunperinkin olla. Sieltä pääsin myös todistamaan nuorta Bob Dylania. Kurt Vile coveroi nimittäin Tangled Up In Bluen, ja ennen kuin tajusin kenen laulusta on kyse, luulin itse Dylanin astuneen lavalle. Soundi oli niin Dylania kuin voi olla. Dylanin laulu vuodelta 1975 laulu kuulunee vakiosettilistaan keikoilla... Youtube tarjoaa livevideoita. Mutta mikäli haluatte nähdä yhtyeen livetaltioinnin, niin suosittelen Youtubesta KEXP:n keikkaa. Ylipäätänsä kaikki chicagolaisen radiokanavan keikat ovat tunnelmaa ja hyvää laatua huokuvia.

Vaikka keikka jäi omalla henkilökohtaisella tasollani etäiseksi johtuen varmasti paikan valinnoista ja siitä, että en ollut keikalle mennessäni fani isolla f:llä, ei tarkoita etteikö keikka olisi ollut hyvä, ettenkö menisi toiste ja ettenkö suosittelisi amerikkalaisen kitararockin ystäville tätä levyä.

Jos siis tuumaatte juuri nyt, tänä lehdettömänä marraskuun päivänä tai iltana mitä tekisitte, niin laittakaa soimaan tämä tunnelmallinen levy (klikkaa levyn kantta mikäli omistat Spotifyn). Levy on myös omiaan niinä hetkinä kun laskette lampaita.