Lukuinto, totaalinen heittäytyminen lukemiseen, on välillä ollut kadoksissa...sitä on ollut liian keskittynyt elämään sitä omaa elämäänsä sen huipuissaan ja pohjamudissaan. Asia on päätetty: Loppuvuoden vietän vähän enemmän kuin vähemmän kirjallisuuden parissa, fiktion ja faktan. Haluan myös muistaa kirjoittaa lukemastani tänne. Palataan viime aikoina luettuihin romaaneihin.
"Kun Sinikka tutustui Jokkeen, kesät olivat helteisiä, kalliot sileitä ja saaristohuvilaa hallitsi Joken villi ja tyylikäs äiti Leea. Vuonna 1966 koko elämä oli selkeänä edessä: avioliitto, pian syntyvät lapset, albumi täynnä onnellisia ja vähän hulluja kuvia...."
Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit vuodelta 2009 ansaitsee paikkansa suomalalaisen kirjallisuuden kentällä. Kirja on myös itselläni porttikirjana Honkasalon kirjalliseen tuotantoon (kyllä, esimerkiksi kehuttu Sinun lapsesi eivät ole sinun on vielä lukematta, vaikka se löytyy hyllyltä omanakin).
Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta, mutta enemmän kuin vanhempien näkökulmasta se kuvaa tapahtumaa lasten kannalta, erityisesti perheen 6-vuotiaan tytön. Toisaalta myös jätettyä vaimoa, lasten äitiä Sinikkaa, sympatiseeraa. Hänet on jätetty jotenkin hyväksi ihmiseksi, ja psykopaatin elkein käyttäytyvän Joken sanoihin ei tahdo uskoa. Honkasalo on kertonut kirjan perustuvan osittain omakohtaisiin kokemuksiin, vanhempiensa ero sai hänet kärsimään liiankin ja hän halusi osoittaa, että helppoja eroja ei ole. No, kirjassa oleva ero ei todellakaan ole helppo, suorastaan raadollinen. Toivottavasti sentään aivan niin pahasti ei ole Laura Honkasalolle tapahtunut.
Kirja on jakanut lukijoiden keskuudessa paljon mielipiteitä. Onko se liian yliampuva. Mustavalkoinen. Mahdoton. Liian raskas ja pitkä.
Aivan. Olen osittain samaa mieltä, sillä olin välillä hämilläni siitä lapsellisesta käytöksestä mikä astui kuvioihin. Että miten se jättävä osapuoli, alussa normaalilta vaikuttava, voi käyttäytyä yhtäkkiä sillä tavoin. Jätetylle vaimolleen ja pienille lapsilleen, kun jätetty ei vaikuta edes liiallisesti roikkuvan miehessään. Hän jatkaa elämistä parhaansa mukaan lasten äitinä. Nyt tuo äitiyskin yritetään riistää.
Niin, tarina etenee niin, että naimissa oleva kahden lapsen isä Jokke löytää työpaikaltaan uuden naisen, Raisan. Raisan kanssa vietetään boheemia luonnonmukaista taiteilijaelämää, Sinikka-vaimoa hän haukkuu rahan perään olevaksi. Jonkinlaisen vapauden siemenen hän näkee eksoottisessa Raisassa. Raisa haluaa myös olla äiti, joten hän tekee Joken kanssa parhaansa kääntääkseen lapset oikeaa äitiään vastaan. Huoltajuuskiistojen keskellä isän ja Raisan luona käydessään äidin luota tuodut lelut hävitetään. Raisa saa angstisia kiukkukohtauksia, jos 6-vuotias Sara-tyttö asettuu ollenkaan poikkiteloin pienessäkään asiassa. Isä asettuu tyttöystävänsä puolelle, Sara joutuu jäähylle. Raisaa pitää kutsua äidiksi, oikeaa äitiä Paskikseksi. Päälle räkätykset. Isä uhkailee myös sillä, että lapset eivät saisi viettää aikaansa hänen kanssaan jos eivät tottele annettuja ehtoja. Asetelma on kuin jostain lastensadusta. Näen uuden tyttöystävän manipuloijana, pahuuden siemenenä, vaikka kuvittelisi että kaiken sen huuman keskellä isä tajuaisi mikä on lapsille parasta. Saralle ja pikkuveli Tomille, jota hyljeksitään muuten paljon.
"Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."
"Mutta mä sanon äitiä -" Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla.
"Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?"
Raisa hihitti. "Sinikka on sille liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on täynnä paskaa."
"Paskis", isä sanoi. "Tästä lähtien sä sanot Sinikkaa Paskikseksi."
Mukana tarinassa omilla luvuillaan on myös sairaalassa makaava Joken äiti Leea, jota Sinikka käy tapaamassa usein. Sillä Joken ja Sinikan erosta huolimatta, välit anopin ja miniän välillä pysyivät lämpimänä, mikä omalta osaltaan kirvoittaa omaa poikaa pysymään erossa äidistään.
Koska olen lukijana välillä armollinen ja uskon että kaikki on mahdollista tässä valtakunnassa, jossa omia pieniä lapsia murhataankin, että ihminen voi olla yhdellä hetkellä hyvä ja toisella paha, niin osasin uppoutua kirjan tarinaan mukaan. Raskasta sitä kyllä oli lukea, kun ei näkynyt juuri valoakaan tunnelin päässä. Onneksi luin itse tämän edes valoisaan aikaan vuodesta. Honkasalon tapa käyttää kuitenkin sanoja saavat hehkua aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!