Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

Harper Leen viime vuonna julkaistu Kaikki taivaan linnut (Go set a watchman) on mielenkiintoinen lukukokemus. Se on sujuvasanainen, mutta samalla hauska, kaunis, tyly ja hämmentävä.

Vuonna 1960 julkaistu Kuin surmaisi satakielen oli pitkään ainoa Harper Leen kirja, mutta sitäkin rakastetumpi. Pankkiholvista löytynyt käsikirjoitus muutti kaiken ja näin innokkaat lukijat ja fanit saivat uutta lukemista. Vaikka uuden voi lukea hyvin ihan omana kirjanaan, niin on hyvä tietää, että se on jatkoa satakielelle. Se on joko rasite tai helmi ja on vain itsestä kiinni pystyykö ne eriyttämään toisistaan, jos ei pidä uuden kirjan käänteistä ja sävystä. Itse olen lukenut satakielen vuosia sitten, joten aivan tuoretta muistijälkeä kirjasta ei ollut. Päätin, että hyvä niin, en aseta sillä tavalla uudelle kirjalle liikaa ennakko-odotuksia. No nyt, kun aion jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa lukea uudelleen Kuin surmaisi satakielen, voi olla että en enää tiedä mistään mitään. Olkoon sitten niin. Täytyy pitää kirjat erillään toisistaan ja keskittyä enemmän Harper Leen tapaan veistellä lauseita, Alabaman pikkukaupungin tunnelmaan.

Tunnelmaa oli tässäkin kirjassa. Katsotaanpas... esimerkiksi tämä on yksi suosikkikohta:

Alabamassa syksy tulee myöhään. Vielä Halloweenin tienoilla voi joskus istua kuistilla ilman päällystakkia. Hämärän aika on pitkä, mutta pimeys laskeutuu aina äkkiä; taivas muuttuu himmeän oranssista sinisenmustaksi ennen kuin ehtii ottaa kahta askelta, ja valon mukana haipuu viimeinenkin henkäys päivän kuumuudesta ja jättää jälkeensä lauhkean lenseyden.
Syksy oli yleensä Jean Louisen suosikkiaikaa. Syksyn äänissä ja muodoissa oli odotuksen tuntua: kotitalon lähellä sijaitsevalta urheilukentältä kantautuvat pelaajien ja pallojen mäjähdykset toivat mieleen soittokunnat, kylmän Coca-Colan, paahdetut pähkinät ja ilmassa huuruavan hengityksen. Koulun alkaessa oli aina jotakin odotettavaa - sai solmia uudelleen vanhat ystävyys- ja vihamiessuhteet ja kerrata taas monta viikkoa asioita, jotka oli pitkän kesän jälkeen ehtinyt jo puoliksi unohtaa. Syksyllä syötiin lämmintä iltapalaa, ja tarjolla oli kaikkea sellaista, mitä ei aamulla väsyneenä jaksanut syödä. Jean Louisen maailma oli parhaimmillaan, kun tuli hänen aikansa lähteä sieltä. 

Ja kirjan alku, jossa kuvataan kun Jean Louise matkustaa junalla Alabamaan.

ja tämä synkkämielisyyden kuvaus tragikoomisessa kappaleessa, jossa 12-vuotias Jean Louise luulee olevansa raskaana suudeltuaan poikaa:

Kauan sitten oli ollut aika, jolloin hänen olemassaolonsa ainoat seesteiset tuokiot olivat kestäneet siitä hetkestä, jolloin hän avasi aamulla silmänsä, siihen hetkeen, jolloin hän oli täysin tajuissaan - sitä kesti vain muutaman sekunnin, kunnes hän heräsi kunnolla ja astui taas uuden päivän unettomaan painajaiseen


Kyseinen kappale oli niin.....tragikoominen. Harper Lee osasi kyllä kuvata liikuttavalla tavalla epävarmojen ihmisten mielenmaisemia. Osasi... Leehän menehtyi 89-vuotiaana tämän vuoden helmikuussa.

Mutta kirjahan ei ole vain kuvaus siitä kun new yorkilaistunut Jean Louise on käymässä lapsuudenkaupungissaan Maycombissa ja katkelmia hilpeästä lapsuudesta, se käsittelee paljon rasismia. Suurin traagisuus onkin siinä kun Jean Louisen poikaystävä sekä isä, edellisenkin kirjan johtohahmo, rakastettu Atticus Finch, jäävät kiinni osallisuudesta rasistiseen seuraan. Ja aika moni muukin ympärillä tuntuu olevan sitä mieltä, että mustille ei missään nimessä samoja oikeuksia. Mutta miten olla varsinkin kun ainoa ihminen johon on koskaan luottanut osoittautuukin olevansa ahdasmielinen? Ja mikä tätä kaupunkia vaivaa? Herättää paljon tunteita, varsinkin kun perheen keskuudessa oli taloudenhoitajana niin rakastettu tummaihoinen Calpurnia, eikä Jeanin lapsuuteen kuulunut rasismi. Jack-sedältään hän saa sen kaltaisia neuvoja, että on elänyt lähinnä omassa kuplassaan.

Jääkö Jean Louise Alabamaan rakkaidensa luokse (joita ei enää tunne) vai lähteekö takaisin kevytmielisempään New Yorkiin, jossa ihmisiä ei erotella ihonvärin mukaan.



Hauska tietää: Kaikki taivaan linnut kirjoitettiin ennen Kuin surmaisi satakielen -teosta. 

Hiss Golden Messenger

Hiss Golden Messenger on ollut elämässä mukana enemmän tai vähemmän ehkäpä about parin vuoden verran. Sellainen artisti/yhtye, josta olisi voinut suoda sanasen tai pari jo vähän aiemmin. Mutta tehdäänpä se viimeistään nyt tällä postauksella ja julkaisemalla mm. tämä mieltä nostattava suht tuore kappale ja sen virallinen musiikkivideo.

Tell Her I´m Just Dancing näyttää toisen puolen tästä lahjakkaasta amerikkalaisesta muusikosta. Yhtyehän rakentuu multi-instrumentalisti singer-songwriter Michael Taylorin ympärille. Tää on menevämpi ja jalkoja nostattavampi kappale kuin moni muu myös kuuntelemisen arvoinen kappale. Vaan ei huolta, HGM ei ole mitään huomattavaa muodonmuutosta tehnyt. Näkeehän näitä välillä kun joku folk-yhtye päättää että on aika irrotella ja ryhtyä kokeellisemmaksi, mikä tarkoittaa yleensä elektronisia sävyjä. Ei, tämä lokakuun alussa julkaistu tuorein albumi Heart Like A Levee pitää Hiss Golden Messengerin bändin musiikilliset jalat siellä country/folk popin alueella, josta ei puutu aimo hyppysellinen bluesiakin (esimerkiksi kappale Like a Mirror Loves a Hammer). M.C. Taylorina tunnetun laulajan ääni on mukavalla tavalla maanläheinen ja näenkin tyypin mielelläni jatkossakin enemmän country- ja bluesmusan puolella.

Uudella levyllä M.C. Taylorin kera soittavat esimerkiksi Matt McCaughan Bon Iveristä sekä Brad ja Phil Cook Megafaunista.

Tutustu tähän, jos pidät esimerkiksi: Wilco, Kurt Vile, Bonnie "Prince" Billy, Bon Iver (hmm)

Albumiin Spotifyssa alla olevaa hienoa kansikuvaa klikauttamalla:

You can't choose your blues but you might as well own them

Einar Lind - Jossain on valo, joka loistaa aina (The Smiths cover)

The Smithsien There is a light that never goes out on eittämättä yksi kauneimmista ja surullisimmista rakkauslallatuksista. Kyllä te nyt tiedätte.... jos ette, niin kuunnelkaapas tästä.

Vaan niin... vaikka laulussa ehtii tapahtua yhtä sun toista aina autoajelusta nuorien ja elävien ihmisten pariin mahdollisuuteen kuolemaan rakkaansa kanssa kaksikerroksisen bussin tai rekan törmätessä heihin, kuolla traagisella tavalla autuaasti... kuin Romeo ja Julia... "To die by your side... Well, the pleasure and privilege is mine....", niin siellä se kodittomana murehtii ja haaveilee yksinään alikulkutunnelissa, kun ei uskalla kysyä mielitiettyään. Huu-ooo-h. Mutta ehkäpä joku kerta...

Nyt suomalainen Einar Lind on astunut omalla tyylillään Morrisseyn saappaisiin, ja tekee sen suloisen vaatimattomasti ja rehellisesti. Mies ja kitara keittiönpöydän äärellä, ei mitään turhia kikkailuja tai muutoksia äänialan korkeudessa Morrisseyittain. Pehmeämmin.

Tosi nätti cover, jossa lyriikkaa ei ole aivan kirjaimellisesti käännetty ja kakskerrosbussi on Onnibus. Ainoa hämmentävä osuus on oikeastaan kun lauletaan "Jos Onnibussilla meidät musertaa.... ja rekka-autolastissa meidät liiskaa vaan...", tämä kohta jäi ymmärtämättä, missä tässä nyt ollaan, miksi taivutukset?

Mutta muuten .

                                               



Tässä vielä johdanto coveriin Einar Lindin sanoin:

"The Smiths on minulle ehkä se kaikkein rakkain bändi. Upea kitaramusiikki yhdistettynä laulaja Morrisseyn teksteihin teki teinipoikaan lähtemättömän vaikutuksen. Usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta - myös huumorin kautta - kuvaavat tekstit tarjosivat samaistumispintaa teiniangstissa rypevälle nuorukaiselle. Enkä ollut yksin musiikillisen rakkauteni kanssa. Miljoonat muut herkät sielut ympäri maailman kohottivat The Smithsin kaikkien aikojen kulttibändin statukseen. Bändin, johon suhtaudutaan keskimääräistä fanitusta intohimoisemmin. Niinpä mietin kaksi kertaa, kehtaanko tehdä oman, suomenkielisen version The Smithsin tykätyimmästä kappaleesta There is a light that never goes out. Toisaalta kappaletta ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan suomeksi tehty. Halusin myös kääntää sanat mahdollisimman tarkasti alkuperäistä mukaillen. En siis kertoa uutta tarinaa tutussa melodiassa. Ja ainakin omasta mielestä suoraviivainen käännös toimii hyvin - kaikessa "rujoudessaan" ja ehkäpä juuri siksi. Koen myös, että raaka toteutustapa - mies ja kitara livenä keittiön pöydän ääressa kännykällä äänitettynä - tuo lauluun uusia sävyjä. Että esitykseni olisi muuta kuin karaokeversio originaalista. Ja kun tulkitsija on keski-ikäinen suomalainen äijänköriläs, saa tarinakin mielestäni uusia ulottuuuksia. Jos jaksoit lukea tänne asti ja vieläpä kuunnella laulun, niin tutustu ihmeessä myös The Smithsin ja Morrissey Official:n musiikkiin. Kiitos ja kaikkea hyvää."

 (Facebook 29.7.2016)

Doris Lessing: Kesä ennen pimeää

Kun nelikymppinen kotirouva lähtee etsimään itseään.

Doris, Doris...  Kirjoitit 70-luvulla tuottoisasi urasi puolivälissä tämän kirjan, Kesä ennen pimeää. Minä en ollut lukenut sinulta aiemmin mitään, mutta nyt olen yhden lukukokemuksen rikkaampi. Ainakin olen hieman hämmentynyt rikas. Minulla ei nimittäin ole varmaa mielipidettä mitä minä tästä teoksestasi ja tyylistäsi pidin.

Toisaalta Doris Lessingin (1919-2013) romaani on helppolukuinen, mutta raskas tarjotessaan paljon ajatuksenjuoksua ja olemattoman kappalejaon. Kirjassa tempautuu heti alussa päähenkilön, nelikymppisen kotirouva Kate Brownin mielenmaisemiin, ja sepä on siis jutun juoni. Hengästyttäviä juonenkäänteitä ei kannata odottaa, vaan tahto lukea osin kauniisti kuvailtuja mielenliikkeitä ja tekoja.

Keskiluokkainen brittiläinen Kate Brown on elänyt neljännesvuosisadan verran aviomiehensä kera ja lapsiakin heillä on muutama. Eräänä kesänä uralla menestyvä mies lähtee pidemmäksi aikaa Yhdysvaltoihin työmatkalle, ja lapsetkin lähtevät kaikki eri suunnille matkoille. Kotitalo laitetaan vuokralle kesän ajaksi. Kate on ensimmäistä kertaa aivan yksin, vailla vastuuta muista. Hän saa työpestin tulkkina, jonka myötä hän ajautuu myös suhteeseen nuoremman miehen kanssa. He lähtevät matkalle, mutta Espanjan matkalla mies sairastuu vakavasti ja huolehtivainen Kate huomaa olevansa enemmän äiti kuin rakastajatar.  Jotain muuta mitä hän halusi. Kesää on vielä jäljellä ja työpestikin on loppunut, ja Katen kunto myös huonontunut; kaunis nainen on ulkonäöllisesti hapertunut.  Eräänä päivänä hän huomaa kun mies liimaa ilmoitusta vapaasta väliaikaisesta vuokrahuoneesta, ja Kate ryhtyy hänen kanssaan juttusille. Pian hän huomaa asustavansa nuoren naisen kanssa ja kirjan loppupuoli kuvaakin hänen ystävyyttään ja pohdiskelujaan vuoroin yksin vuoroin uuden ystävättärensä kanssa erityisesti suhdeasioista. Ystävä saa kuulla myös hänen hyljeunestaan, joka on suuressa roolissa tässä kirjassa.

Kesä ennen piemää on luonteeltaan vahvasti itsetutkiskeleva ja matka lähinnä yhden naisen tunne-elämään. Kate pohtii ja analysoi lähes jokaista tekoaan. Eräänä päivänä hän esimerkiksi testaa ulkonäköänsä ja viehätysvoimaansa pukeutumisen voimalla. Hän ravaa vuoron perään rakennusmiesten ohi vuoroin löysissä vaatteissa, vuoroin vartaloa myötäilevässä mekossa. Jälkimmäisen aikaan hän saa vihellyksiä, kun rönttövaatteissaan hän ei tule huomatuksikaan. Kate pohtii siis paljon sekä ulkonäköään ja naiseuttaan, mutta myös rooliaan vaimona ja äitinä... sekä suhdettaan ystävään Maryyn, joka on avioliitossaan häntä epäsovinnaisempi... Kuka hän on, mitä hän haluaa. Ja lopussa sitten selviää mitä kesä on tarjonnut ja mitä hän tämän itsenäisen kesän jälkeen haluaa.

Kesä ennen pimeää ei ole huono, mutta ei se ole tajunnanräjäyttäväkään.  Mietin, että olisikohan kirja tuntunut vähemmän etäiseltä ja vähemmän kolkolta, jos kolmannen persoonan sijaan Kate olisi puhunut omalla äänellään. Kuitenkin kun koko romaani käsittelee yksinomaan Katen mielemaisemaa.
Ja jos puhutaan depressiivisistä naishahmoista, niin Kate Brownin hahmo ei oikein ole mitään ääripäätä. Hän ei ole välttämättä täysin onnellinen,  mutta ei mitenkään surkuttelekaan elämäänsä. Hän vaan pyörii kaiken keskenkertaisuuden pyörteissä ja kuinka moni tavallaan onnellinen päätyy aina jossain vaiheessa miettimään, että riittääkö tämä kaikki.

Miettimisen arvoista on toki myös se, että pitääkö olla matkoilla ja yksin löytääkseen itsensä.

Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautalan (s. 1981) esikoisromaani Salo vuodelta 2012 vakuutti. Vakuuttaa. 

Luin hiljattain tämän verrattoman kirjailijan esikoisteoksen Salo. Kirjaa lukiessa ei kertaakaan tehnyt mieli huokaista muusta kuin hienoista tarinoista ja kerrontataidosta.

Salo kertoo nimensä mukaisesti noin 50 000 asukkaan paikkakunnasta Lounais-Suomessa (Turusta noin 50 kilsaa) ja useimmat ehkä muistavat siellä olleen Nokian tehtaan. Tätä myös romaani sivuaa; paikkakuntaa, joka on melko tavallinen suomalainen pikkukaupunki ja sitä asuttavat ihmiset ovat laaja kattaus erilaisia ihmisiä ja suomalaista nostalgiaa, kaihoa, hilpeyttä, raakuutta. He ovat ihmisiä, joita on oikeasti olemassa, jokaisessa kaupungissa näkyy näitä hahmoja, persoonia.

Varsinkin pikkukaupungista tulleelle nostalgikolle, joka tykkää aidoista tarinoista ja havainnoinnista, tämä kirja sopii käteen paremmin kuin hyvin. Vaikka Salo onkin kerrottu kauniisti, niin kerrontatapa on silti mutkaton ja rehti. Ei se selittele liikaa, mutta ei myöskään piilottelekaan liikaa. 

Kirjassa esimerkiksi 90-luvulla maahanmuuttanut pizzeria-työntekijän kollega pyytää, että pizzaa viedessä puhuisi huonoa suomea (vaikka todellisuudessa puhuu loistavaa suomea ja tietää Suomen itsenäisyydestä ja kulttuurista), koska ihmiset haluavat kuitenkin palan eksotiikkaa. Siitäkin huolimatta, että rasismi on suuri kirosana. Väkivallaltakaan ei vältytä.

On vanha elokuvateatteri ja jonka pitäjä harmittelee nykyajan meininkiä. Kun on deeveedeet jne. Pieni kävijäjoukko käy kuitenkin elokuvien jälkeen lähellä olevassa perinteisessä nakkikioskissa. Nakkikioskillakin toki sattuu ja tapahtuu, mutta oikeastaan meininki on aika tavanomaista ja rauhallista, sekoitellaan euron irtsaripusseja, pilkotaan sipulia ja makkaranpaloja...

On lehdenjakaja-tyttö, jonka poikaystävä on välillä mukana öisillä tapahtuvilla kierroksilla. Autossa istuessa käydään keskusteluja paikkakunnalla asumisen hyvistä puolista: "Ihmiset odottavat että joku kaupunki pelastaa niiden elämän. Mutta ei se niin mene. Onneton voi olla missä vaan. Ja onnellinen." On kerrostalon poika, joka tiirailee tyttöä ja fantasioi tästä. Toivoo saavansa tästä ehkä tyttöystävän, ja eräänä yönä onkin valppaana kohtaamaan hänet. 

Sitten on hattuleidi. Nainen, joka seisoo aina jossain kulmassa ja huutelee murteellaan kaikkea ohimeneville. Vähän kuin joku erikoinen Twin Peaksista tuttu "Log Lady", joka voi olla ehkä vähän pimahtanut, mutta tietää asioista enemmän kuin moni muu. Lukujen välissä olevat pohdinnat ovatkin Hattuleidin mietteitä.

Tiäktee kenelt pitäs kyssy yksinäisist? Pikaruakan myyjilt. Baarimikoilt. Vireopelie kauppiailt. Nee niikattele kaikeppäivä. 
 Niikkenel ei ol kettä ketä niil kokkais tai kettä kene vuaks kokka. 
  Niikkene täytyy käyrä tua kuppasis kapakeis kumisä muualkka ihmissi enä näkis.
    Niikkenel ol aikka hakat kuus tunttii päväs jotta murhapelei ja ei kettä ketä pyytäs vähentämä.
      Anttila top tenis ja mäkkidonalkis ja tua kuppilois mää ole käyny niit kattomas. Anttilast ja mäkkist nee kyl aja mut nun nykysi ain poies, ku määny oele tämmöne. Kapakoist niire ei tartte. Ku ei mää ol vuassi enä sissäänkä päässy. 
  Vireovuakraamos nee antta mu ol, tai see ainaki ko siä yleens ol töis. Mää kattele niik kanssi ja arvuuttele et mitä siinki filmis tapahtu. Joskus mää piilota sin kansie sissä paperilappui josso mur runoi. 
  Simmää osta kahel eurol pähkinöi ja painu helvetti siält. 

On mies, joka miettii, että kun jatkuvasti haudetaan, niin voisiko arkussakin istua. L-muotoinen arkku, miksi ei, kun nykyaikana kaikki on mahdollista. 

On murhaa, irtisanomisia, suukko joka johtaa autokolariin. Monet tarinat ja henkilöt nivoutuvat yhteen. Kyllähän pikkukaupungissa niin monesti käykin. Salo todistaa, että jokin kirja voi olla samaan aikaan sekä melankolinen että hilpeä. Aito.

Salo-romaani palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla ja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Ansaittua.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Joistakin kirjoista pitäisi kirjoittaa heti luettuaan. Tua Harnon (s. 1984) esikoisteoksen Ne jotka jäävät (2013, Otava) lukemisesta on tovi aikaa, nyt yritän painaa mieleeni kirjaa, sillä yrityksenä ja haluna on saada kirjoitettua kaikesta jotain.

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun."

Tua Harnon esikoisromaani on kaunis ja viisas kertomus sukupolvelta toiselle periytyvästä orpouden tunteesta.

Fridan isä oli Leonard Cohenin näköinen mies. Lapsuudenkodissa isä soitti Fridalle levyjä ja kehotti kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Sitten isä katosi, ensin oman mielensä pimentoihin ja lopulta kokonaan. Kolmikymppiselle Fridalle Cohenin laulut ovat kuin pyhiä arvoituksia: "I´m Your Man", "Take This Waltz", "The Partisan". Näistäkö hän voisi selvittää, mitä isälle tapahtui? Vai onko vastaus kauempana, isänisä Pojun elämässä? Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä Poju kiersi maailmaa, otti vaimon toisensa jälkeen ja jätti polkunsa varrelle perheiden raunioita. Seuraukset kantautuvat kauas 2000-luvulle. 

Ne jotka jäävät on tarina helsinkiläisestä Fridasta ja ihmisistä hänen elämässään. Frida opiskelee Teatterikorkeakoulussa opiskeltuaan ensin lakia, ja luettuani myös Harnon tehneen näin, mietin ajoittain kuinka paljon itseään Harno on siirtänyt kirjan sivuille. Oli miten oli, niin Frida ja kirjan muut henkilöt ovat hienoja herkkyydessään ja levottomuudessaan. Myös Frida on perinyt sukunsa miesten levottomuutta, vaikka toisaalta Frida haluaisi jotain muuta. Eli lähteäkö vai jäädä?

Kirjan lainasin intuitiivisesti, aivan kuten teen usean kirjan kohdalla. Sehän olisi vallan tylsää, jos lukisi vain listojen perusteella. Sattumalle pitää jättää tilaa. Jokin sai minut tarttumaan tähän kirjaan, ehkä kiihtyvämpi kiinnostus suomalaista kirjallisuutta kohtaan ja sitten ehkä myös kansiteksti. Kuvauksen perusteellahan monesti se valinta tulee tehtyä, ei välttämättä niin kansikuvan perusteella. Jos niin olisin tehnyt, olisin voinut ajatella tätä vähän harlekiinimaisena teoksena. Nättihän kansi toki on, mutta niinpäniinpä, se tekstipuoli ja sisältö painavat vaakakupissa hieman enemmän. Tekstin kieli oli kaunista, soljuvaa, pohdiskelevaa. Takana oli tosin aiheeltaan raskaahko ja osin samanhenkinen Eropaperit, joten se vaikutti varmasti lukukokemukseen. Kun tässäkin kirjassa henkilöt ja vuosikymmenet vaihtuvat, miehet käyttäytyy miten sattuu ja ihmisiin sattuu. Siksi tämä oli ehkä vain väärään aikaan luettu, ehkä kaipasin lukukokemusta, jossa ei olisi niin paljon haarautuvia oksia ja levottomuutta. Ja se on vain minun vikani, sillä voisin yrittää lukea tätä uudestaan myöhemmin.

Ehdottomasti kirja heille, jotka pitävät esimerkiksi Riikka Pulkkisen tavasta maalailla lauseita. Bongasin kirjastossa myös Harnon uusimman teoksen Oranssi maa, kirjailijan toisen, aion vielä lainata sen.

Väinö Linnan Musta rakkaus

Käsi pystyyn jos sulla tulee ensimmäisenä mieleen Väinö Linnasta järkäleet Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.

Täällä oli yksi käsi pystyssä, kunnes intuitiivisesti kirjaston hyllyltä nappasin tämän kirjan, kevyt kuin mikä kun on vielä pokkarikansissa. Tässä WSOY:n kustantamassa pokkarissa sivuja on vähän päälle 200 ja ovatpa ne sivut aika kepeästi luettu. Kepeys kuulostaa kyllä sinänsä väärältä sanalta tässä yhteydessä, kun aihe ei ole mikään maailman iloisin: mustasukkaisuus ja siitä aiheutuvat viiltävät katkeruuden tunteet. Paatoksellinen, kyllä hieman...Palataan siihen kohta.

Mielenkiintoista lukea kyllä Linnaa sivistyksen lisäksi sen vuoksi, että hän asui ja kuoli Tampereella (hauta Kalevankankaalla). Linna työskenteli tehtaalla Finlaysonilla, ja onpa siellä Finlaysonilla aukiokin nimetty hänen mukaan, hieno aukio onkin. Tänä kesänä oli erityisen hieno Finlaysonin Art Area, jossa kävin muutamaankin otteeseen etsimässä taidetta esimerkiksi parkkihallien rappukäytävistä ja muista paikoista, joissa taidetta ei tavallisesti ole, kyseinen aukiokin oli somistautunut taiteella. No joo, kirjahan saattaa sijoittua niille seuduille. Mielikuvissani ainakin kirjan toinen päähenkilö, Marjatta, asuu jossain siellä Amurin työläisasuntokorttelissa lähellä Finlaysonia ja isänsä käy Finlaysonilla töissä. Oikeastaan ainoat nimetyt paikat ovat Tehtaankatu (mikä, missä? kuvitteellinen?) ja Pyynikki. Sitten puhutaan myös Teknillisestä koulusta, jossa Pauli lukee insinööriksi.


"Täällä reunustivat katua vanhat kellahtavat puutalot, jotka olivat aina puolinukuksissa eivätkä välittäneet suuriakaan siitä, mitä niiden seinien sisä- tai ulkopuolella tapahtui. Talojen pihoilla näkyi leikkiviä lapsia sekä naruilla riippumassa pyykkivaatteita, joiden laadusta oli helppo päätellä talon asukkaiden varallisuutta, sukupuolta ja ikää. Enimmäkseen täällä asui työläisperheitä, ja he hankkivat toimeentulonsa niissä suurissa tehtaissa, joiden mukaan katu oli saanut nimensä."


Aloitan kirjan melko innostuneena. Kuvataan terävänäköisesti ja kauniisti Paulin taustoista ja nykyhetkestä, lähiympäristöstä. Jossain vaiheessa ajattelen vähän Dickensiä.... hahmot ovat jotenkin niin karikatyyrimaisia, Pauli opiskelee setänsä lainaamilla rahoilla, vanhahkoja sanoja, isän käyttämä murre, arkipäiväisyyden ja henkilöiden kuvaustyyli... ja sitten ne vahvat tunteet.

Tosiaan, melko alussa Paulin ollessa joutilaana kun koulu ja tehdas on kiinni, hän astelee näihin puutalokortteleihin. Siellä hän tutustuu isänsä kanssa asuvaan Marjattaan. He käyvät Pyynikillä treffeillä, hän käy Marjatan luona, jossa pöydälle asetetaan kahvikupit...ja kuvataan vaivaannuttavan hassusti tätä yhteistä kahvihetkeä.

Marjatta ja isä ovat ylpeitä kun Marjatta tapailee tulevaa insinööriä. Pauli sen sijaan on ahdistunut, sillä hän kuitenkin opiskelee lainarahoin turvin, ei hän voi edes maksaa tulevia häitä (sillä tyypillisesti, häistä puhutaan jo alkuvaiheessa) ja Pauli on myös ylpeä, sekä niin epäluuloinen. Hän ajattelee jatkuvasti, että kaikilla on taka-ajatuksia häntä vastaan. Kun Pauli saa kuulla Marjatan tapailleen kerran tai pari jotain resupekkaa ennen Paulia, hän saa järjettömät häpeällä sävytetyt mustasukkaisuuskohtaukset. Tästä se sitten lähtee, paatoksellisuus astuu kunnolla kuvioihin ja jatkuu aina kirjan loppupuolelle asti. Tätä epäluuloa ja ahdistusta kuvataan mm. vääntyneinä kasvoina, joista ei tunnisteta toista, eikä väkivallaltakaan vältytä. Marjatta puolestaan kuvataan todella heikkona tyttönä, joka ei halua tulla toimeen ilman Paulia. Itkee ja nyyhkyttää vaan, sairastuu jopa ikävästä. Hölmö musta rakkaus.

Näen tämän kirjan hyvin vahvasti teatterilavalle sopivana aina alusta loppuun. Elokuva siitä on ainakin tehty, ja ilmeisesti myös teatterissa esitetty 80-luvulla. Kirjana nautin siitä jotenkuten, ehkä meni tosiaan välillä vähän överiksi ja ei sinänsä mikään ihmeellinen teos, mutta luettava se on. Tämä vuonna 1948 julkaistu Musta rakkaus herätti paljon huomiota. Linna ei ollut täysin tyytyväinen teokseensa ja vuonna 1957 julkaistiinkin Linnan muokkama versio, joka on siis tämä lukemani kirja. Musta rakkaus nappasi palkintoja ja vahvisti Linnan asemaa kirjailijana. Merkittävä kirja sillä tavalla.

Sanni feat. Paperi T - Oo Se Kun Oot

Sä kysyt mitä mä pelkään, ja samalla mä piirrän kysymysmerkkii sun selkään. Enkä pysty mitää takaa. Pitää eka olla solmus, ennenku joku voi avaa. Sä voit tehä mulle ihan mitä haluut. Ota mut nii, et koko Helsinki tajuu.



Kolmisen päivää sitten julkaistu Sannin ja suosikkiräppärini Paperi T:n  fiittaama sinkku on saanut tässä päässä muutamia kuuntelukertoja. Ja vähän muuallakin, koska biisi on Spotifyn listaykkösenä. Ilmeisesti meikäkin kuuntelee joskus listaykkösiä! Mikäs siinä, sillä kappale on varsin toimiva niin kerronnaltaan kuin tunnelmaltaan. Itse näen tämän eräänlaisena elokuvana, joka alkaa siitä kun nainen tulee yöllä töistä kotiin, toinen odottaa sängyn laidalla ja sit valvotaan.

Kappale kertoo dialogin kautta tuoreen parin haparoivista askelista kohti ymmärtäväistä ja kokonaisempaa parisuhdetta. Toinen on rikottu ja mukana on perheautollinen paskaa. Mutta...

O-o-oo se kun oot. Mä haluun oppii sut. Ei kukaan täällä kai oo kokonainen.

Vaikka kappaleessa on enemmän Sanni äänessä, niin mies (Paperi T) tuntuu olevan se laulun ydin, se miksi tässä ylipäätänsä pohditaan, miksi laulu on... Kaikessa herkkyydessään vahva kappale, jossa on järki ja tasapaino mukana. Kas, kun ei kai kukaan täällä tosiaan oo kokonainen. Toisen voi ottaa heikkouksineen.

Sinkku on Sannin tulevalta kolmannelta albumilta...ja viime vuonna kehutun ja loistavan Malarian Pelko -debyyttialbumin julkaissut Paperi T julkaisee muuten tässä kuussa runokirjan nimeltään Post-alfa. Ovathan Paperi T:n lyriikat jo itsessään runoutta, joten eiköhän uudelta kirjalta ole luettavissa tuttu ääni: postmodernia noin kolmekymppisen kulturellin kaupunkilaisen ahdistusta. Faneja ja muita uteliaita kiinnostanee runoteoksen julkaisukeikka, jossa yhdistyy niin Malarian Pelko kuin uudet runot. Tapahtuma on perjantaina 21.10. Tampere-Talolla. Lisätietoa ja liput täällä. Sannin tulevasta levystä mietin vaan, että voikohan mikään kappale kolahtaa yhtä paljon kuin tämä. Mielenkiinnolla odottelen silti, vaikka myönnän että parin ekan albumin suhteen on vielä syvempi tutustuminen tekemättä.

Nousuvesi - uusi rikossarja länsinaapurista

 

Vuonna 1990 nuori raskaana oleva nainen hukkui nousuveteen Ruotsin länsirannikolla, Nordkosterissa. 

Tapaukseen liittyi murha.

On vuosi 2015, 25 vuotta tapahtuneesta. Selvittämättömän rikoksen statuksen saanut tapahtuma nostetaan nyt esille kun poliisikorkeakoulussa opiskeleva Olivia Rönning (Julia Ragnarsson) saa rikoksen harjoitustehtäväkseen kesäloman ajaksi. Motivoitunut nainen tarttuu tehtävään aikailematta, ja saa todeta heti alkuun, että hänen isänsäkin on ollut vastuussa tehtävästään ja löytää kotoaan aihetta käsitteleviä dokumentteja.

Jo heti alkuun on aavistettavissa, että tämä vahva nainen pääsee kyllä vihille asiasta ja mahdollisesti ratkaisee rikoksen. Sitäpä en tiedä kuinka käy, vaikka Cilla ja Rolf Börjlindin dekkarin lukeneille juoni ei välttämättä liene yllätys. Mikäli juonenkäänteet ovatkin ennalta aavistettavissa, niin pohjoismaisen rikossarjan tunnelma on se asia mihin tarttua. Näin dekkareita lukemattomana nautinkin siitä kombosta mitä tuo meille suomalaisillekin tuttu pohjoismainen hämy, kaupungin valot, laitakaupungin valot ja se yleinen melankolisuus. Tässä sarja tulee vielä lähemmäs sijoittuessaan Tukholmaan.

Vanhan rikoksen selvittelyn ohessa seurataan kodittomien elämää ja heihin kohdistuvaa väkivaltaa, tympeät väkivaltakohtaukset kuvataan ja ladataan nettiin. Linkittyyköhän tämä lopulta juoneen muutoinkin kuin sen osalta että asunnottomien joukossa on entinen poliisi, joka ratkoi vanhaa murhaa.

Sarja tuo epäilemättä hieman mieleen pohjoismaisen sarjan Sillan (t. kaikki kolme kautta innostuneena seurannut), ja toki tämä vertaus houkutti katsomaan ensimmäisen jakson, jonka perusteella tulen katsomaan todennäköisesti loppuun asti.

Nousuvesi alkoi viime sunnuntai-iltana TV1:llä ja seuraavat kauden yhdeksän jaksoa näytetään myös sunnuntaisin, torstaisin uusintana. Jaksot tulevat myös Yle Areenaan, joten jos missasit ensimmäisen jakson, niin se löytyy tämän linkin takaa.

Lake Jons - Didn´t Know

Ahh.


Täällä on menty Lake Jonsin musiikin tunnelmissa. Kun satuin vielä eilen illalla tarkastamaan viime vuoden lopulla julkaistun virallisen musiikkivideon vanhalle suosikkikappaleelle olin ns. myyty sille. Tyylikkään synkkämielinen musiikkivideo (Markus Kontiaisen ohjauksena) on kuvattu marraskuisena päivänä Sipoon metsissä, ja sehän sopii kokonaisuudessaan erittäin hyvin mulle. Syksyinen karunkaunis luonto on mun mielenmaisema, ja käy yksyhteen kappaleen melankolisuuden kanssa.

Kyllä tästä kotimaisesta bändistä sietää olla ylpeä. Ja mikäli kolmikko ei ole ennestään tuttu, niin esimerkiksi Spotifyssa voi tutustua enempi tuotantoon kahden tänä vuonna julkaistun EP:n kautta, Explore (jolla tämäkin Didn´t Know) ja Explode. Jälkimmäinen julkaistiin tuossa ihan Juhannuksen alla. Lake Jonsin sanojen mukaan: "Explode EP on jatkoa tammikuussa ilmestyneelle Explore EP:lle. Biisit on tehty ja äänitetty Lake Jonsin syntyvaiheessa ja Exploden julkaisu saattaa Lake Jonsin alkuvaiheen päätökseen."

Ian McEwan: Makeannälkä

 Keskivertoromaani, jossa on lupaava alku ja hieno loppu.

Olen tässä vuoden sisään kahlannut vähitellen Ian McEwanin tuotantoa, joista viimeisimpänä Makeannälkä (Sweet Tooth, 2012), kirjastosta bongattuna.

McEwan on kyllä ihan uskomaton tyyppi. En voisi sanoa olevani fani, koska kirjat ovat välillä todella puuduttavia, mutta tässä onkin se juttu: Jossain vaiheessa sitä innostuu kääntelemään sivuja tiheämpään tahtiin osin päästäkseen vihdoin loppuun ja PADAM!, juuri kun luulet lukevasi ehkä pisintä ja tylsintä kirjaa, niin sieltä löytyykin se koukku! Lopussa. Jälleen kerran lopussa. PerusEwania.

Vaan on se kirja alussa ja keskelläkin luettava, ei mitenkään mahdoton, mutta muutama tapahtuma ei jättänyt juurikaan muistikuvaa ja osin sivuutin, kirjaan kun oli vähän tungettu kaikkea genreä, outoja tyyppejä, historiaa kylmästä sodasta, kirjaviitteitä, rakkausromaania, dekkaria... En sitä aivan jännärinä osaa nähdä kuitenkaan, enkä sen suurempana rakkausromaanina. Hieman chic litiltä se osin tuntui sillä vaikka Serena Frome oli jossain määrin älykäs (itse vähätteli tosin itseään), niin välillä ajatukset ja teot menivät siirappisiksi. Vaan olihan ihan makeaa lukeaa tarinaa naisen näkökulmasta taitavasti miehen kertomana. (Tähän myös liittyy se yllätys)

Parasta kirjassa onkin nuoren Serena Fromen tarina, joka aloittaa Cambridgessä ensin matematiikan opinnot, sitten kirjallisuuden.... Varsinkin alussa on paljon kirja- ja kirjailijaviitteitä, myös myöhemmin Serenan toisenkin rakastetun astuessa kuvioon. Tykkään. Cambridgestä Serena astuu mukaan tiedustelupalvelutyöhön MI5:een, joten kirjan kuviot liikkuvat pitkälti niin tiedustelupalvelun kuin rakkauselämän parissa. Tiedustelupalvelussa hän saa osakseen paljon tytöttelyä eikä etene samalla tavalla kuin miehet, joten feminismi on pinnalla, pieni raivohärkä voi pukata.... 

Koukusta huolimatta aika keskivertoromaani, jota en jaksaisi lukea toiste. 385 sivua on jälleen kerran aivan liikaa, kun ainakin puolet on odottelua. Hyvä alku ja loppu ei aina riitä.

* * 1/2

Laura Honkasalo: Eropaperit

Lukuinto, totaalinen heittäytyminen lukemiseen, on välillä ollut kadoksissa...sitä on ollut liian keskittynyt elämään sitä omaa elämäänsä sen huipuissaan ja pohjamudissaan.  Asia on päätetty: Loppuvuoden vietän vähän enemmän kuin vähemmän kirjallisuuden parissa, fiktion ja faktan. Haluan myös muistaa kirjoittaa lukemastani tänne. Palataan viime aikoina luettuihin romaaneihin.

"Kun Sinikka tutustui Jokkeen, kesät olivat helteisiä, kalliot sileitä ja saaristohuvilaa hallitsi Joken villi ja tyylikäs äiti Leea. Vuonna 1966 koko elämä oli selkeänä edessä: avioliitto, pian syntyvät lapset, albumi täynnä onnellisia ja vähän hulluja kuvia...."


Laura Honkasalon (s. 1970) Eropaperit vuodelta 2009 ansaitsee paikkansa suomalalaisen kirjallisuuden kentällä. Kirja on myös itselläni porttikirjana Honkasalon kirjalliseen tuotantoon (kyllä, esimerkiksi kehuttu Sinun lapsesi eivät ole sinun on vielä lukematta, vaikka se löytyy hyllyltä omanakin).

Eropaperit kertoo nimensä mukaisesti avioerosta, mutta enemmän kuin vanhempien näkökulmasta se kuvaa tapahtumaa lasten kannalta, erityisesti perheen 6-vuotiaan tytön. Toisaalta myös jätettyä vaimoa, lasten äitiä Sinikkaa, sympatiseeraa. Hänet on jätetty jotenkin hyväksi ihmiseksi, ja psykopaatin elkein käyttäytyvän Joken sanoihin ei tahdo uskoa. Honkasalo on kertonut kirjan perustuvan osittain omakohtaisiin kokemuksiin, vanhempiensa ero sai hänet kärsimään liiankin ja hän halusi osoittaa, että helppoja eroja ei ole. No, kirjassa oleva ero ei todellakaan ole helppo, suorastaan raadollinen. Toivottavasti sentään aivan niin pahasti ei ole Laura Honkasalolle tapahtunut.

Kirja on jakanut lukijoiden keskuudessa paljon mielipiteitä. Onko se liian yliampuva. Mustavalkoinen. Mahdoton. Liian raskas ja pitkä.

Aivan. Olen osittain samaa mieltä, sillä olin välillä hämilläni siitä lapsellisesta käytöksestä mikä astui kuvioihin. Että miten se jättävä osapuoli, alussa normaalilta vaikuttava, voi käyttäytyä yhtäkkiä sillä tavoin. Jätetylle vaimolleen ja pienille lapsilleen, kun jätetty ei vaikuta edes liiallisesti roikkuvan miehessään. Hän jatkaa elämistä parhaansa mukaan lasten äitinä. Nyt tuo äitiyskin yritetään riistää.

Niin, tarina etenee niin, että naimissa oleva kahden lapsen isä Jokke löytää työpaikaltaan uuden naisen, Raisan. Raisan kanssa vietetään boheemia luonnonmukaista taiteilijaelämää, Sinikka-vaimoa hän haukkuu rahan perään olevaksi. Jonkinlaisen vapauden siemenen hän näkee eksoottisessa Raisassa. Raisa haluaa myös olla äiti, joten hän tekee Joken kanssa parhaansa kääntääkseen lapset oikeaa äitiään vastaan. Huoltajuuskiistojen keskellä isän ja Raisan luona käydessään äidin luota tuodut lelut hävitetään. Raisa saa angstisia kiukkukohtauksia, jos 6-vuotias Sara-tyttö asettuu ollenkaan poikkiteloin pienessäkään asiassa. Isä asettuu tyttöystävänsä puolelle, Sara joutuu jäähylle. Raisaa pitää kutsua äidiksi, oikeaa äitiä Paskikseksi. Päälle räkätykset. Isä uhkailee myös sillä, että lapset eivät saisi viettää aikaansa hänen kanssaan jos eivät tottele annettuja ehtoja. Asetelma on kuin jostain lastensadusta. Näen uuden tyttöystävän manipuloijana, pahuuden siemenenä, vaikka kuvittelisi että kaiken sen huuman keskellä isä tajuaisi mikä on lapsille parasta. Saralle ja pikkuveli Tomille, jota hyljeksitään muuten paljon.


"Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."

"Mutta mä sanon äitiä -" Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla. 

"Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?" 

Raisa hihitti. "Sinikka on sille liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on täynnä paskaa."

"Paskis", isä sanoi. "Tästä lähtien sä sanot Sinikkaa Paskikseksi."



Mukana tarinassa omilla luvuillaan on myös sairaalassa makaava Joken äiti Leea, jota Sinikka käy tapaamassa usein. Sillä Joken ja Sinikan erosta huolimatta, välit anopin ja miniän välillä pysyivät lämpimänä, mikä omalta osaltaan kirvoittaa omaa poikaa pysymään erossa äidistään.

Koska olen lukijana välillä armollinen ja uskon että kaikki on mahdollista tässä valtakunnassa, jossa omia pieniä lapsia murhataankin, että ihminen voi olla yhdellä hetkellä hyvä ja toisella paha, niin osasin uppoutua kirjan tarinaan mukaan. Raskasta sitä kyllä oli lukea, kun ei näkynyt juuri valoakaan tunnelin päässä. Onneksi luin itse tämän edes valoisaan aikaan vuodesta. Honkasalon tapa käyttää kuitenkin sanoja saavat hehkua aikaan.

Something old, something new, something borrowed, something blue.

On aika tehdä paluuta blogin kesälomalta, joka venähti hieman aiottua pidemmäksi. Elämä se joskus osaa hämmentää episodeineen eri tyyppisistä elokuvista. Fiktio ei täysillä nappaa kun elää tosielämän elokuvissa.... Nipistin itseäni nyt kyljistä ja päätin tarttua näppäimistöön mitä tulee niin fiktioon kuin musiikkiin. Kaikkea hyvää on tapahtunut ja tapahtuu sillä rintamalla aina tulevista keikoista, nähdyistä sarjoista ja luettuihin kirjoihin, tuleviin levyjulkaisuihin. Vaihdan tutkani niihin! Aloitetaan kevyesti muutamalla kesän suosikilla, jotka saavat pitävät paikkansa näinä päivinä kun syksy koskettelee ihonkin alta. Melankoliaa, nostalgiaa, varovaisesti hymyn suupieleen nostattavaa.... elämää sen eri sävyissä.

Jotain vanhaa (esimerkiksi Sonnet), jotain uutta (kuten Cold Little Heart),  jotain lainattua (Against All Odds), jotain sinistä (kuten Time of The Blue).

Kaunis Marjaana hurmaa laulullaan ja hurmaavan leikkisällä videolla.

Ikisuosikki Nuori ja Kaunis toimi taas tänäkin kesänä. 

Kun kaihotuttaa.

Upean monitasoinen ja herkkä yli 10 minuuttia kestävä Cold Little Heart palkitsee kuuntelijansa.

Maapallon pisimmän miehen tänä kesänä julkaistu kappale lupaa hyvää.

Koska brittipoppia (ja varsinkin vanhaa sellaista ) tarvitaan aika ajoin!!

Irkkubändin Villagersin Hot Scary Summer, koska.

Kings Of Leon, parhaimmillaan tässä kappaleessa.

Muistin hiljattain tämän vanhan Phil Collins-coverin, joka vieläkin välillä sykähdyttää.... 

Palaillaan!

Laura Närhi - Supersankari

Laura Närhi, tuo suomalaisen iskelmätaivaan nuori ja kirkas tähti on aina miellyttänyt mua äänellään aina Kemopetrol-ajoista saakka. Nyt Laura Närhin uusin, Spotifyssa pelkästään noin 3 000 000 kuuntelukertaa saanut popin ja biitin sävyinen Supersankari on varmasti kuuntelukertansa ansainnut.

Musiikkivideo ei sen sijaan täysin iskenyt. Minimalistisempikin, vähemmän euroviisumainen, toteutus olisi kelvannut vallan mainiosti. Vaan kappalehan löytyy myös täältäkin.

Julien Baker & Sideways

Olen tässä harmitellut, että ei oo lippua viikonlopun kemuihin Helsingissä. Nämä kemut tunnetaan nimellä Sideways-festivaalit ja lokaatio on Teurastamo.

Sideways on ikäänkuin Flow-festareiden pikkusisko ja kynnys näille festareille voi olla helpompi ylittää, vaikka tässäkin kemuihin voi osallistua parina päivänä.

No tällä hetkellä kynnys on joka tapauksessa aika pirullisen korkea heille, jotka eivät lippua ole ajoissa hankkineet esimerkiksi perjantaille, joka on tosiaan loppuunmyyty. Molempien päivien lippua kyllä vielä saa, kuten myös pelkän lauantain. Ja eipähän se lauantainkaan ohjelma huonolta näytä mm. Black Twigeineen.

Olen sitä valtaväestöä, joka haluaa osallistua lähinnä perjantaina. Koska Julien Baker. Koska PJ Harvey. Koska Kiki Pau. Mutta koska varsinkin Julien Baker, jonka tulevaan keikkaan en ollut edes havahtunut. Julien Baker on nimittäin 20-vuotias tenneeseläinen singer-songwriter ja kitaristi, jonka lauluääni ja laulut sulattavat sydämen.

Pistäkää siis tämä ihana neitonen mieleenne mennessänne perjantaina ehkä enemmän huomiota niittänyttä PJ.:tä katsomaan.

Kansikuvaa klikkaamalla viime vuoden lopulla julkaistuun esikoisalbumin.