Yle Areenassa: Olipa kerran... Lost in Translation

Olipa kerran... Lost in Translation (Il etait une fois... Lost in Translation), siinäpä dokumentti sinulle, joka tuumaat, että kyseinen elokuva (vuodelta 2003) on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista elokuvista. Ja myös sinulle, joka et ole elokuvaa nähnyt.

Dokumentti näyttää tuokiokuvia elokuvasta ja niiden ns. rakentamisesta. Elokuvan, joka oli jo ennen sen tekoa, jotain jota ei oltu vielä tehty; Japaniin sijoittuva jenkkielokuva, joka ei kuitenkaan ole aivan perusjenkkielokuva. Elokuva jopa jollain tavalla "markkinoi" Tokiota ja Kiotoa edullisessa valossa, mutta näyttää myös kulttuurierot. Miltä tuntuu olla aikaerorasituksessa aivan uudessa paikassa, jonka kieltä ei osaa. Hiljainen huumori on myös elokuvan yksi tärkeimmistä tehokeinoista visuaalisuuden ja melankolisen tunnemaailman lisäksi.

On ilmiselvää, että elokuvassa pitää olla juuri Bill Murray ja Scarlett Johansson. Mutta tiesittekö, että varsinkin Murrayn saaminen elokuvaan ei ollut mikään ´piece of cake´. Ohjaaja Sofia Coppola oli visoioinut juuri sen, minkä katsoja näkee, että Murray olisi sopiva rooliin, mutta ensin oli vain saatava Murray kiinni. Murray ei ole helposti tavoitettava ihminen, sillä hän ei käytä esimerkiksi agentteja. Lopputulos on kuitenkin onnellinen. Coppola antoi Murraylle yleensä näyttelemisen vapauden elokuvassaan, joten monet elokuvassa näytellyistä absurdin ja surullisen hulvattomista kohtauksista ovat improvisoinnin lopputulos. Kyllähän sen huomaakin, että kyseessä on jotain tavattoman aitoa meininkiä.

Entä tiesittekö, että osa kohtauksista on kuvattu ilman lupaa viranomaisilta? Tai että Scarlett Johansson oli kuvausten aikaan vasta 17-vuotias? Nuorihan hän oli tietysti muutenkin, jota korosti suhde Bill Murrayn kanssa, mutta elokuvassa hän on paljon kypsemmän oloinen.

Kannattaa katsoa..dokkari, sekä elokuva. Molemmat löytyvät Yle Areenasta. Dokkari tämän linkin takana vielä muutaman viikon verran ja elokuva puolestaan pysyy Areenassa vielä kaksi päivää.

Blue Jay

Blue Jay on tuore Netflixistä löytyvä elokuva, jota tahdon lämpimästi suositella.

Elokuva on sinulle, jolle riittää kahden ihmisen välinen dialogi ja keskinäinen kemia. Tässä elokuvassa ei tosiaan ole kahden päänäyttelijän, Amandan ja Jimin (Sarah Paulson & Mark Duplass), lisäksi muita kuin alkupuolella hyvin ohimennen. Tunnelma on siksikin hieman pysähtynyt ja intiimi, mutta osaa se olla myös rento ja hersyvä. Joissain kohdissa sitä saattaa jännittää hieman enemmän, mutta mukaansa se silti ottaa.

Alkuasetelmana on se, että entiset heilat tapaavat toisensa kahdenkymmenen vuoden jälkeen kaupassa, joka sijaitsee pienessä Kaliforniassa sijaitsevassa kaupungissa. Siellä entisessä yhteisessä kotikaupungissa, jossa Amanda on käymässä siskonsa luona. Pienen vaivaantuneen hetken jälkeen he päätyvät lopulta kahville... ja vähän kiertelemään vanhoja tuttuja paikkoja nostalgiamielessä. Amandan siskolleen ostama jäätelö jää sulamaan autoon... Yhdessä vietetään päivä ja yö. Nauretaan ja itketään. Tuntuu kuin vuosia ei olisi ollutkaan välissä.

Elokuvan on kirjoittanut tuo toinen päänäyttelijä Mark Duplass, ja hyvin kyllä herra onnistui siinä sekä roolissaan hieman surumielisenä ihanana Jiminä. Samoin Sarah Paulson hurmaa Amandana. Hyvyyttä lisää se seikka, että elokuvaan ei ollut virallista käsikirjoitusta (yhteenveto lähinnä), vaan näytteleminen on tehty pitkälti improvisoiden.

Mitä tulee mustavalkoisuuteen, niin se aluksi mietitytti, mutta eipä se haitannut kuitenkaan. On elokuvia, joissa se tuntuu alleviivaavan eräänlaista cooliutta, mutta sitten on elokuvia, joissa itse elokuva ottaa mukaansa niin, että koko väriskaalan puuttuminen ei edes pyöri ajatuksissa.
 

Topi Saha ja Uudenvuodenyö

Minä menin kärppänä kuuntelemaan uuden kappaleen, kun julkaisun bongasin noin puoltuntia jäljestä myöhään eilisiltana.

Topi Sahalta on tosiaan tulossa uutta levyä mahdollisesti tuossa ensi vuoden puolella, sitä odotellessa oli kiva saada uutta kuunneltavaa tältä lahjakkaalta folk-muusikolta, jota varsinkin viime kuukausina olen kuunnellut enemmän tai vähemmän. Tontut myös kuiskivat, että Topi Saha keikkailisi soolona ainakin Tampereen Olympia-korttelissa tammikuun seitsemäntenä.

Mutta...Uudenvuodenyöhön... hyväntuulinen kappale löytyy Spotifysta! 

Kolme jouluherkkua korville

Ho-ho-holy * it´s Christmas time! Ollaanko siellä joulufiiliksillä vaikka nurmi vihertäisi ja taivas vaihtaisi sävyjä harmaan välillä, toinen jalka liukastelee kun toinen kenkä uppoaa kirjavaan loskaan? Sää nyt on mikä on, mutta jouluvibat on ollut silti kadoksissa ja keskittyminen on ollut enemmän arjessa. Viime viikonloppuna tosin oli maagisia hetkiä huurteisten puiden alla linnassa hyvin syöden  kivojen tyyppien kanssa... ja lahjoja vaihdellen - se viikonloppu saattoi olla parempi kuin itse joulu.

Joululta ei kuitenkaan tarvitse odottaa mitään. Keskittyy vain olemiseen ja omaan tunnelmaan, sisältäisi se sitten vaikka melankolian hippusia. Sen ei tarvitse esittää, se voi olla vaatimattomampi ja silti ihan hyvä. Hieman on tunnelmaa tullut luotua kuusella (vaikka onhan se hassua, että sisällä jököttää asuntoon nähden suhteellisen iso puu) ja muutamalla kivalla joulukipaleella. Itse tykkään esimerkiksi näistä yllä olevista. Riverhän nyt on klassikko, Blue Ruin sivuaa joulua eikä ole niin tyypillinen joulubiisi (mistä tykkään) ja Walking in the air on toki aina loistava kappale, mutta oletko kuullut sen tämän indie-poppoon esittämänä? Tunnelma pysyy siinä yhtä hyvänä kuin alkuperäisessä, mutta tuoden vähän raikkaita sävyjä.

Hyvää joulua armaat lukijat!

Delay Trees ja uus kappale!

Delay Trees julkaisi ihan muutama päivä sitten uuden kappaleen, se on alkusoittoa tulevalta albumilta (-> kevät 2017). Kappale on jollain tavalla menevä ja pirskahteleva, mutta ihan Delay Treesin kuuloinen silti, tuttua melankoliaa löytyy enemmänkin lyriikoista ja tuleepa melkein tippa silmään, kun tulee mieleen eräs herkkä mutta silti vahvan puoleinen ystävä, joka on käynyt vuoden aikana karikoilla. Hänelle voisin lainata esimerkiksi juuri tämän pätkän:

"There are demons you gotta get rid off

Boy you´re not a hopeless case in any way
You´ve been so distant and so quiet
It´s good
to hear your voice after silence
after the dark times"




 

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Nykyajan hetkinen elämänmeno tarvitsee tämän kaltaisia romaaneja.


Japanilainen Haruki Murakami on maailmalla huippusuosittu kirjailija, joka erityisesti Norwegian Wood -romaanillaan on tehnyt vaikutuksen monen ikäisiin, mutta tavoittanut varsinkin nuoren popkulttuuri-kansan. Murakamilla on omintakeinen kirjoitustyyli, joka voi olla realistinen kuten mainittu kirja tai utopistisempi kuten Suuri lammasseikkailu. Yhteistä kuitenkin molemmille kirjoille on unenomaisuus, herkkyys, kaunopuheisuus. Molemmat kirjat lukeneena voin sanoa, että sytyn enemmän romaanille, jossa on enemmän realistisuutta kuin lammastyyppejä. Realistinenkaan kirja ei ole välttämättä paras, jos sitä ei ole kirjoitettu koukuttavasti ja kauniisti. Tässä viimeisimmässä romaanissa (vuodelta 2013, suomennettu suoraan japanin kielestä vuonna 2014) Murakami onnistuu siinä. Kuten onnistui Norwegian Woodissa. Muita kirjoja en ole vielä lukenut, mutta tarkoitus on nekin vielä lukea.

Kirjan päähenkilö asemasuunnittelija Tsuku Tazaki kohtaa menneisyytensä uuden tyttöystävänsä Saran patistamana. Nuoruudessaan hän eli tiiviisti viiden hengen ystäväporukassa. Yhtäkkiä aivan mitään syytä ystäväporukka hylkää hänet. Tavoitteluistaan huolimatta he ovat jäätyneet hänelle täysin. Kuluu vuosia, vuosia, vuosia...  Sara kaivaa Tazakin entisten ystävien yhteystiedot ja vähitellen hän kohtaa ihminen kerrallaan menneisyytensä. Hän olisi voinut jättää sen tekemättä, mutta Saran mielestä menneisyys kulkee joka tapauksessa mukana arpena. On mahdollisuus päästä arvesta eroon tai ainakin häivyttää sitä. Torjumisen sijaan kohdata ja selvittää mitä ihmettä tapahtui, mikä oli syy hylkäämiselle.

En lähde avaamaan kohdattuja henkilöitä ja syitä hylkäämiselle, vaikka suomalaisia lukijoita tietysti kiinnostanee se, että yksi näistä entisistä ystävistä on muuttanut Suomeen ja Tsukuru matkustaakin Hämeenlinnaan ja siitä kesämökille tapaamaan häntä. Hän kuvaa jonkin verran tapahtumia niin Helsingissä, Hämeenlinnassa kuin mökillä. Se ei ole kuitenkaan kirjan ydin, vaan nauttiaakseen kirjasta on nautittava sen rauhallisesta etenemisestä ja jonkun mielestä näennäisestä juonettomuudesta. Itse nautin valtavasti juuri näistä seikoista mielestäni oli jännittävää selvittää Tsukurun seurassa se, että miksi hänet hylättiin. Kirja ei kuitenkaan ryve vain ikävissä asioissa, vaan se antaa arvoa joillekin arkipäivän arkisille asioille. Siitäkin huolimatta, että niihin kätkeytyy melankoliaa, pysähtyneisyyttä. Ja juuri siksi. Nykyajan hetkinen elämänmeno tarvitsee tämän kaltaisia romaaneja.

"Tsukuru vieraili asemilla samoissa tunnelmissa kuin muut menivät konsertteihin tai elokuviin, kävivät klubilla tanssimassa, katsomassa urheiluotteluita tai kuluttivat aikaansa ikkunaostoksilla. Kun oli aikaa eikä keksinyt mitä tekisi, hän meni usein yksin asemalle. Silloin kun tunteet eivät rauhoittuneet tai oli jotakin ajateltavaa, hänen jalkansa suuntasivat luonnostaan asemaa kohti. Siellä hän istahti laiturin penkille, joi kioskista ostamaansa kahvia, tarkasti lähtevien junien aikataulut pienestä aikatauluvihkosesta (se hänellä oli aina laukussaan) ja vain istui siinä paikallaan liikahtamatta."



Helppolukuinen teos kipeistä aiheista.  Suosittelen lämpimästi.

Miika Nousiainen: Juurihoito

Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko?


Miika Nousiainen. Olit ollut tuttu minulle lähinnä Hyvät ja huonot uutiset- sekä Pitääkö olla huolissaan? -tv-paneelikeskusteluista. Olit toki ollut tuttu minulle muutamien kirjojen kirjailijana. Minä vaan en ollut lukenut niitä. Nyt kun sinun neljäs romaani Juurihoito tuli julkisuuteen ja näin kirjaasi koskevan haastattelun, päätin että olisi aika tarrautua painettuihin sanoihisi. Olet jotenkin niin huikea tyyppi.

Ja voi pojat, ei ollut pettymys tämä lukukokemus. Romaani on yhtä nautinnollinen kuin esimerkiksi Pandan suklaacrisp. Tälle vertaukselle kirjan toinen päähenkilö Esko ei tietenkään olisi imarreltu.
Toivoin saavani Miika Nousiaisen persoonaa kirjassa ja sitä sain. Tosin toivoin samalla, että kirja ei olisi aivan yliammuttu mustaa huumoria tehden kirjasta farssin. Nyt homma pysyi kuitenkin kasassa, vaikka tiettyä rönsyilevyyttä tapahtuikin juonen suhteen. En kuitenkaan halua tehdä juonipaljastuksia.

Kerrottakoon nyt kuitenkin se, että kirjassa vuorottelee siis kahden päähenkilön äänet; Eskon ja Pekan. Esko on lähemmäs kuuskymppinen hammaslääkäri ja Pekka noin kymmenen vuotta nuorempi mainostoimistossa työskentelevä eronnut isä. Kirja etenee lineaarisesti molempien omilla äänillään tehden lukukokemuksesta miellyttävän selkeän. Kirjaan ilmestyvät uudet henkilöt saavat äänen näiden kautta, joten rönsyilevyys taittuu tällä.

Muita kunnioittava elämä on lopulta aika helppoa. Kaikki pitäisi tajuta maalaisjärjellä. Pidä huolta lähimmäisistä, ymmärrä erilaisia, älä syö keltaista lunta ja jos olet muusikko, älä tee perinteiset joululaulut jännällä tavalla uudistavaa levyä. Ja älä saatana salaa oleellisia tietoja lapsiltasi.

Homman nimi on se, että Pekka menee hammaslääkärille ja huomaa yhteisestä erikoisemmasta sukunimestä, että Esko voisi olla hänelle sukua. Esko on pidättyväinen, mutta huomaa puuttuvista vitosista, että tuo rasittavan puhelias äijä todellakin saattaa olla sukua hänelle. Vähitellen he tutustuvat yhteisenä päämääränään löytää heidät jättänyt isä, josta he eivät tiedä paljon mitään. Isää etsiessään he löytävät muita sukulaisia, joiden olemassaolosta eivät tienneetkään. Siitä se sitten lähtee. Jokainen sukulainen on johtolanka matkalla etsiessään isää ympäri maailmaa. Eskokin pääsee matkustelemaan viimein ja tajuaa elämässä olevan muutakin kuin hampaat (vaikka matkoilla mukana onkin hammaslääkärikamaa) ja Pekkakin löytää itsensä ja mikä tärkeintä saa tehdä etätöinä huoltoasemaketju ABC:lle uutta markkinointimateriaalia. Entä mitä tapahtuu Eskon kyynisyydelle rakkauden suhteen? Löytääkö vahva alaleuka kauniin yläleuan, jotka yhdistyvät täydelliseksi purennaksi?

Ei kannata mennä asioiden edelle. Ei hammasta voi paikata ennen kuin se on porattu. Voi helvetti. Ylläni on kaikkien aikojen tähtitaivas. Ajattelen ihastustani Thaimaassa. Ja ainoa keksimäni vertauskuva rakkaudelle liittyy hampaisiin.

Miika Nousiaisen tapa kirjoittaa on maanläheinen, lämmin ja täynnä arkipäiväistä tilannehuumoria ja viisautta. Se on kuitenkin juuri sopivalla tavalla vakava, sillä sen henkilöt eivät ole täydellisiä vaan ihmisiä omituisuuksineen ja puutteineen. Ihmisiä, jotka etsivät vastauksia, mielenrauhaa ja onnea.

Just hyvä.

Tätä näkyy nyt joissain kadunvarren mainoksissa ja ihan oikeutetusti. Tää voisi olla oikeasti hyvä lahjaidea jollekulle, joka tykkää lukea.


P.S Yksi kirjasta mieleenjäänyt Nousiaiselle tyypillinen puujalkavitsi:

Mikä on hammaslääkärin ja Pentti Saarikosken risteytys?
- Dentti Saarikoski.

Gregory Alan Isakov (with The Colorado Symphony)

Yhdysvaltalainen Gregory Alan Isakov on vanha folkkari-suosikkini, joka muistutti olemassaolostaan tällä tänä vuonna julkaistulla levyllään kera coloradolaisen sinfoniaorkesterin. Levyn ykstoista kappaletta ovat vanhoilta albumeilta, joten tuttuja biisejä mutta mitä nyt uusilla mahtipontisimmilla sovituksilla. Jotenkin kuitenkin se sympaattisuus, herkkyys ja pieni kotikutoisuus ei ole kadonnut minnekään.

Lähdetään vaikka levyn aloituskappaleesta Liars. Herkkä ja voimakas kappale, joka lähtee hiljalleen lentoon mies ja kitara -alkuasetelmasta, orkesterin soittaessa hiljaa taustalla. On siis sanomatta selvää, että tässä ei ole orkesteri pääosassa, vaikka saakin hienon osan. Homma on vaan sopivassa tasapainossa. Helposti Gregory Alan Isakovin hieman tasapaksuinen ja sisäänpäinkääntynyt tulkinta voisi jäädä taka-alalle, mutta kun ei jää. Tää on sitä hiljaista voimaa.

Levyyn Spotifyssa pääset albumin kuvaa klikkaamalla. Alla myös Liarsin virallinen video!

GAI on nyt myös muuten kiertueella. Suomi ei ole toistaiseksi kiertuelistalla, mutta esimerkiksi Tukholman Debaserilla hänet voi nähdä maaliskuun alussa. 

Saattaa sisältää giffejä ja elämänviisauksia (Gilmoren tyttöjen paluun kunniaksi)

Throwback -postauksia ei ole blogissa aiemmin tehty. Nyt kuitenkin palataan tähän vuoden alussa tehtyyn postaukseen, jolloin oli vasta tullut tieto sarjan paluusta neljän 90-minuuttisen jakson/elokuvan muodossa. Tänään on juuri se päivä, jolloin nämä ovat nähtävissä Netflixissä. Historialliseksi tämän päivän tekee myös se, että hankin Netflixin. Voi kyllä. Jokaisella suomalaisella on S-etukortti, alkoholiin taipuvainen sukulainen JA Netflix. Tai ollut ainakin kerran. Ei sillä, etteikö kiusauksia olisi ollut hankkia Netflixiä, sillä olenhan sarjojen fani...mutta elokuvia ja sarjoja on ollut nähtävissä monella muullakin tapaa. Sellainen tuntuma, että katson nämä Gilmoren tytöt vähintään kaksi kertaa.

Traileri näyttää niin lupaavalta. Näyttää... aivan Gilmoren tytöiltä. Hyvä myös, että Where Do You Lead on edelleen tunnarina.

 ----

Olen Gilmoren tyttöjen fani. Olen katsonut jaksot useat kerrat. Kuvitteelliseen amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, Stars Hollowiin, sijoittuva sarja on niin elämänmakuinen ja se pitää sisällään elämänviisauksia joita sanotaan Muumeistakin löytyvän. Pienellä sarkasmilla, huumorintajulla ja oikealla elämänasenteella selviää  elämän kiperissäkin tilanteissa ja jos sul onni on, niin kätes yhteen lyö ja näytä se. Ja toisekseen, kaikki aidot asiat kahvista ja kirjoihin (kirjoista ja muusta paljon viittauksia populaarikulttuurin ystävälle) ovat hyvästä, robotti-imuri ja nopea netti saattavat heikentää elämänlaatua.

Kirjoista on erittäin okei tykätä näinkin paljon. Vanhat klassikkokirjat otetaan kaikilla aisteilla.

Ja innostuminen pienistä asioista on aina kaunista.  Koskaan ei saa kasvaa liian aikuiseksi.

Asioista ja ihmisistä voi viehättyä ilman että niitä tarvitsee omistaa.

Ihmissuhteisiin kuuluvat vaikeudetkin. 

Jos pomo on joko todella tuttu tai todella kamala, voi käyttää yllä olevaa lainia.

Viisaimmatkin meistä tekevät virheitä.

Huumeita kannattaa käyttää harkiten. (Huonoja fontteja ei jaksa kukaan.)

Robotti-imurit ovat naurettavia ja saatanasta. (Paitsi tietysti kirjaimellisesti kädettömille oiva keksintö)

Jos puhelinmyyjä soittaa, niin vastaus on yllä. Ei soita enää takaisin.

Mielikuvituksella voi kirjoittaa asiat uusiksi. 

Mielikuvitus ei tunne rajoja.

Ja kahvi pelastaa elämän. Varsinkin kuudelta aamulla, mutta erityisesti aina.

Melankolisen torstain kappale: Darlingside - Whippoorwill

Tällä viikolla törmäsin soittolistalla kappaleeseen, joka pisti heristämään korvia hieman tarkemmin. Laulua merkitsevämmäksi itselle tuli kappaletta eteenpäin vievä taitava soitanta ja melodia, joita on höystetty mm. banjolla ja mandoliinilla! Ne ovat soittimia, joka joko vihastuttaa tai ihastuttaa. Tässä banjo ja mandoliini sulautuvat sulavasti kokonaisuuteen ja ilman kappaleesta jäisi puuttumaan se positiivinen vire tehden kappaleesta enemmänkin perusmelankolisen. Nyt nousee väkisinkin hymy suupieliin ja oikea jalka alkaa väpättämään. Eikä kappale olisi mitään ilman tätä toimivaa lauluharmoniaa!

Mitäs sanotte, eikö oo vähän kuin Simon & Garfunkel meets Mumford & Sons. Bändiä on kyllä verrattu myös Crosby, Stills & Nashiin.

Tässä vielä esitys livenä:

Whippoorwill on ainakin kaksi vuotta vanha kappale, mutta painettuna se on nyt ensimmäistä kertaa vasta julkaistulla EP:llä Whippoorwill. Viisi kappaletta sisältävä EP pitää sisällään muitakin hyviä, aivan viimeisenä löytyy myös Smashing Pumpkins -cover 1979. Siitäkin löytyy livejä, jotka pistävät hymyilyttämään. Nuo miehet kun todella näyttävät nauttivan soittamisesta ja nostattavat fiiliksen kattoon, tekemättä itsestään sen suurempaa numeroa.

EP:n julkaisun yhteydessä julkaistiin myös video Blow the House Down -kappaleesta. Video on aika hypnoottinen ja sen taustalla on Harrisin 2500 valokuvaa tuikkukynttilöistä, joita oli kuulemma 700.  Tämä kappale puolestaan on enemmänkin indie rock jytkyttelyn suuntaan menevä! Tykkään kyllä!

 

Vaan mikäs bändi tämä Darlingside on bändejään? 

Darlingside on siis nelikko Massachusettsistä, Yhdysvalloista. Toisensa he tapasivat taiteisiin, tanssiin ja musiikkiin suuntautuvassa Williams Collegessa. Alkujaan bändi oli viisikko, se viides jäsen oli rumpali. Aika hyvin he kuitenkin onnistuivat luomaan rytmin ilman rumpujakin. Tämä nelikko on ollut kasassa noin seitsemän vuotta, bändi jonka jäsenet ovat toisilleen kuin hyvät perheenjäsenet...kyllä se lämpö onkin aistittavissa. Mikäli taustat ja musiikki kiinnostavat enemmän, niin koko tarina on luettavissa täällä. Suosittelen. Uutta albumia on kuulemma luvassa ensi vuonna!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia, mikä hämmentävä lukukokemus. Vuonna 2014 julkaistu Pajtim Statovcin (s. 1990) esikoinen on paljon ylistetty ja palkittu romaani. Itselläni jäi kuitenkin jotain hampaankoloon, enkä varauksetta voi sanoa pitäneeni siitä. En ainakaan ylistyssanoihin asti. Kirjassa on kuitenkin paljon mistä pidän: on perheenjäsenet, jotka yrittävät sopeutua uuteen kulttuuriin Suomessa, on tarinaa elämästä Titon Jugoslaviassa ja meille suomalaisille hämmentäviä kulttuuritapoja avioliiton järjestämisestä ensimmäiseen hääyöhön. Näiden tarinoiden pääosissa ovat perheenpää ja isä Bajram, poika Bekim ja äiti Emine. 

Bajram ja Emine avioituvat nuoruudessa tyypilliseen tapaan järjestetyllä tavalla. Bajram rikkoo kuitenkin heti alkuunsa perinteitä, jotka olennaisena osana kuuluvat hääpäivään. Taustalla on kuitenkin Titon kuolema ja siitä lähtevä Jugoslavian hajoaminen ja siihen liittyvät ongelmat. Perhe muuttaa pois ja löytää uuden kodin Suomesta, johon asettuminen tuottaa luonnollisesti omat kommervenkkinsä.

Poika Bekim kokee muutamia miessuhteita, joiden ohella hän tutustuu baarissa erääseen Kissaan. Bekimin luokse muuttava kissa on röyhkeä ja kyseenalaistaa Bekimin ratkaisut, kunnes lopulta lähtee pois. Myöhemmin hän hankkii kuristajakäärmeen. Kissa-kappale meni itsellä jotenkin yli hilseen, sillä maaginen realismi ei suorastaan ole oma juttuni. Myöhemmin tulin tosin tajunneeksi, että kissaan ja käärmeeseen kätkeytyy symboliikkaa, mikä on peräisin aina lapsuudesta asti. Niitä voi pitää hyvin mielikuvituksen ja alitajunnan hahmoina, jotka yrittävät kertoa Bekimille jotain. Lapsuuteen jäi kuitenkin jotain peikkoja... Tässä lukija voi ajatella, että entä jos vanhempia painajaisillaan valvottava poika, jonka luokse pyydettiin eräänlainen manaaja/tohtori käyttikin Bekimiä hyväkseen suljetussa huoneessa. Paljon jätetään auki, mikä on tässä tapauksessa kiehtova asia.

Kiinnostavien tarinoiden lisäksi pidän kauniista tavasta kirjoittaa asioista, kuvailla asioita. Toisinaan kuitenkin tuntui, että vertauskuvia oli huomattavan paljon.

Kissani Jugoslavia on sen verran monitasoinen kirja, että uudelleenlukeminen avaisi jäljelle jääneitä solmuja ja suhde siihen voisi muodosta lämpimämmäksi. Nyt osaltaan kuitenkin tämä maaginen realismi ja taiteellisuus hämmensivät ajoittain, eivät vain hyvällä tavalla. Vaikea sanoa kunnollista arviota tästä oudosta, hämmentävästä mutta hienosta kirjasta. Huomasin, että täällä oli kiteytetty omia ajatuksiani hyvin: "Olisin ehkä ollut onnellisempi lukija ilman sitä kissaa."

Olavi Uusivirta & Vilma Alina

Muutama päivä sitten kuulin Spotifysta tämän kappaleen. Ja kylläpä kuulosti kauniilta. Kyllä kuulostaa kauniilta tässä muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Vilma Alina on itselle uusi tuttavuus, ja Olavi... no, hänet olen musiikillisesti omaksunut paremminkin vasta tämän vuoden puolella. Joskus vain lämpenee hitaasti. Myönnän tosin, että albumejaan en ollut ikinä oikein kunnolla kuullut. Nyt tuntuu uskomattomalta, sillä hänellä on aivan loistavia kappaleita. Olen aina ajatellut, että heiluu lavalla ilman paitaa ja teinitytöt kirkuu ja vaikka mitä, mutta eipä sitä tarvinnut murehtia ensimmäisellä live-näkemisellä, jota todistin elokuussa. Ei lentänyt paita, ei lentänyt muuta kuin hyvän musiikin kipinöitä ja tunnelmaa. Olavi Uusivirta sopi kuin nenä päähän suomikesä-nostalgiallaan lämpimään loppukesän yöhön Mustalahden satamassa. Tältä vuodelta ei jää montaa keikkaa käteen ja mieleen, mutta tätä muistelen lämmöllä. Ehkäpä loppuvuodesta koostan videon nähdyistä keikoista.

Mutta nyt..kuunnellaanhan tämä kaunis ja herkkä kappale. 



Ennen kuin astut sattumalta sisään tähän nuhjuiseen baariin ota mukaan laulut joilla pärjäät yön ennen kuin kaupunki sattumalta jäätyy ja alkaa uusi aika päiväperho tekee päiväperhon työn

Paluu Interpoliin

Joskus tulee se aika kun kaivaa esiin paksumman kaulaliinan johon kietoutua viimaa vastaan. Se on ollut siellä jossain, mutta kun se on siinä, niin tuntuu paitsi tutulta ja turvalliselta niin myös uudelta ja huikealta. Näin minulle kävi myös Interpolin suhteen, kun en ollut kuunnellut toviin. Muistin taas, että huhhuh kun kolmessa ekassa albumissa riittää taas makusteltavaa. Toisin sanoen ne ovat ne lempparikaulaliinat, jotka säilytetään vuodesta toiseen. Niitä ei unohdeta, vaikka joskus kätkössä olisivatkin.

Erityisesti tällä viikolla lämmittelen itseäni näillä kolmella ekalla (koska kaksi viimeisintä ei ole koskaan tullut oikein tutuiksi) ja hyppäähän ihmeessä mukaan.  Debyytti Turn on the Bright Lights ilmestyi vuonna 2002 (eli tota 14 vuotta sitten!), Antics kaksi vuotta vuotta myöhemmin ja Our Love to Admire vuonna 2007. Noihin aikoihin bändi löysikin tiensä kuulokkeisiin ja vuonna 2008 todistin live-esiintymisen Ruisrockissa. Intiimimpää keikkakokemusta Suomen kamaralla ei ole päästy kokemaan. Mutta psst. kun pistät kuulokkeet korville ja musiikin semitäysille, niin pääset mukaan aika intiimiin tunnelmaan. Levynkansia klikkaamalla pääset suoraan albumeihin Spotifyssa.

Suosikkejahan näillä levyillä riittää, mutta muutama esimerkkinosto:

Puhumattakaan siitä kuinka paljon osa näistä lyriikoista kolahtaa tähän hetkeen, näihin fiiliksiin.

Kaks uutta kotimaista + uusi keikkapaikka

Tässä soittolistoja kuunnellessa korvat tarttuivat näihin melko tuoreisiin ja hyvin erilaisiin kappaleisiin.

Mikko Joensuun maanläheinen, mutta herkällä tavalla mahtipointinen Drop Me Down on Amen 2-levyltä. Uskonnollisuus tai siitä irtautuminen on läsnä musiikissa, mutta ei siitä kannata huolestua vaikkei hengellisyyteen liittyvät asiat ole niin läsnä omassa elämässä. Kantsii nauttia vaan kauniista kappaleesta, joka on yhdistelmä folkia, gospelia ja shoe-gazea! 

Villa Nah tarjoaa taasen tuttua unenomaista syntikkapoppia, Suomen oma The Radio Dept. (tai vähän sinne päin)

Huomasin muuten, että näitä molempia esittäjiä yhdistää yks seikka: Molemmat esiintyvät marraskuun aikana Tampereella viime viikonloppuna avatussa Olympia-korttelissa! Avajaiset jäivät väliin, mutta olin kyllä hurmioutunut jo pelkästä uutisesta. Olympia-kortteli sijaitsee historiallisessa rakennuksessa Tampereen keskustassa. Rakennuksessa oli vuodesta 1917 vuoteen 1986 elokuvateatteri, Olympia-sali, sittemmin se on tullut paremmin tutuksi Cumulus-hotelli Pinjana. Hotellitoiminta loppui viime vuonna. Paikkakuntalaisena itseä hyödyttääkin hieman enemmän tämä ravintola-keikkapaikka-konsepti. Varsinkin kun perinteisiä keikkapaikkoja on yllättävän vähän täällä... Yo-talo esimerkiksi on ottanut haltuunsa enimmäkseen stand uppia (kuvittelenko, että entistä enemmän..ei mitään vikaa siinäkään tosin vaikken sitä käykään katsomassa), tätä nykyä kiinnostavimmat keikat ovat olleet lähinnä kapakoissa. Kiva saada uutta meininkiä! Odotan innolla tulevaisuuden keikkakalenteria, joka on jo nyt aika lupaava. Esimerkiksi lauantaina Olympia-salissa esiintyvät Risto Soolona sekä Teksti-TV 666. Vaikka keikoilla on isojakin nimiä moneen eri makuun esimerkiksi Ellinoorasta Pauli Hanhiniemeen, niin kelpaa vähän vaihtoehtoisemmatkin nimet.  Keikkakalenteri täällä.

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

Harper Leen viime vuonna julkaistu Kaikki taivaan linnut (Go set a watchman) on mielenkiintoinen lukukokemus. Se on sujuvasanainen, mutta samalla hauska, kaunis, tyly ja hämmentävä.

Vuonna 1960 julkaistu Kuin surmaisi satakielen oli pitkään ainoa Harper Leen kirja, mutta sitäkin rakastetumpi. Pankkiholvista löytynyt käsikirjoitus muutti kaiken ja näin innokkaat lukijat ja fanit saivat uutta lukemista. Vaikka uuden voi lukea hyvin ihan omana kirjanaan, niin on hyvä tietää, että se on jatkoa satakielelle. Se on joko rasite tai helmi ja on vain itsestä kiinni pystyykö ne eriyttämään toisistaan, jos ei pidä uuden kirjan käänteistä ja sävystä. Itse olen lukenut satakielen vuosia sitten, joten aivan tuoretta muistijälkeä kirjasta ei ollut. Päätin, että hyvä niin, en aseta sillä tavalla uudelle kirjalle liikaa ennakko-odotuksia. No nyt, kun aion jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa lukea uudelleen Kuin surmaisi satakielen, voi olla että en enää tiedä mistään mitään. Olkoon sitten niin. Täytyy pitää kirjat erillään toisistaan ja keskittyä enemmän Harper Leen tapaan veistellä lauseita, Alabaman pikkukaupungin tunnelmaan.

Tunnelmaa oli tässäkin kirjassa. Katsotaanpas... esimerkiksi tämä on yksi suosikkikohta:

Alabamassa syksy tulee myöhään. Vielä Halloweenin tienoilla voi joskus istua kuistilla ilman päällystakkia. Hämärän aika on pitkä, mutta pimeys laskeutuu aina äkkiä; taivas muuttuu himmeän oranssista sinisenmustaksi ennen kuin ehtii ottaa kahta askelta, ja valon mukana haipuu viimeinenkin henkäys päivän kuumuudesta ja jättää jälkeensä lauhkean lenseyden.
Syksy oli yleensä Jean Louisen suosikkiaikaa. Syksyn äänissä ja muodoissa oli odotuksen tuntua: kotitalon lähellä sijaitsevalta urheilukentältä kantautuvat pelaajien ja pallojen mäjähdykset toivat mieleen soittokunnat, kylmän Coca-Colan, paahdetut pähkinät ja ilmassa huuruavan hengityksen. Koulun alkaessa oli aina jotakin odotettavaa - sai solmia uudelleen vanhat ystävyys- ja vihamiessuhteet ja kerrata taas monta viikkoa asioita, jotka oli pitkän kesän jälkeen ehtinyt jo puoliksi unohtaa. Syksyllä syötiin lämmintä iltapalaa, ja tarjolla oli kaikkea sellaista, mitä ei aamulla väsyneenä jaksanut syödä. Jean Louisen maailma oli parhaimmillaan, kun tuli hänen aikansa lähteä sieltä. 

Ja kirjan alku, jossa kuvataan kun Jean Louise matkustaa junalla Alabamaan.

ja tämä synkkämielisyyden kuvaus tragikoomisessa kappaleessa, jossa 12-vuotias Jean Louise luulee olevansa raskaana suudeltuaan poikaa:

Kauan sitten oli ollut aika, jolloin hänen olemassaolonsa ainoat seesteiset tuokiot olivat kestäneet siitä hetkestä, jolloin hän avasi aamulla silmänsä, siihen hetkeen, jolloin hän oli täysin tajuissaan - sitä kesti vain muutaman sekunnin, kunnes hän heräsi kunnolla ja astui taas uuden päivän unettomaan painajaiseen


Kyseinen kappale oli niin.....tragikoominen. Harper Lee osasi kyllä kuvata liikuttavalla tavalla epävarmojen ihmisten mielenmaisemia. Osasi... Leehän menehtyi 89-vuotiaana tämän vuoden helmikuussa.

Mutta kirjahan ei ole vain kuvaus siitä kun new yorkilaistunut Jean Louise on käymässä lapsuudenkaupungissaan Maycombissa ja katkelmia hilpeästä lapsuudesta, se käsittelee paljon rasismia. Suurin traagisuus onkin siinä kun Jean Louisen poikaystävä sekä isä, edellisenkin kirjan johtohahmo, rakastettu Atticus Finch, jäävät kiinni osallisuudesta rasistiseen seuraan. Ja aika moni muukin ympärillä tuntuu olevan sitä mieltä, että mustille ei missään nimessä samoja oikeuksia. Mutta miten olla varsinkin kun ainoa ihminen johon on koskaan luottanut osoittautuukin olevansa ahdasmielinen? Ja mikä tätä kaupunkia vaivaa? Herättää paljon tunteita, varsinkin kun perheen keskuudessa oli taloudenhoitajana niin rakastettu tummaihoinen Calpurnia, eikä Jeanin lapsuuteen kuulunut rasismi. Jack-sedältään hän saa sen kaltaisia neuvoja, että on elänyt lähinnä omassa kuplassaan.

Jääkö Jean Louise Alabamaan rakkaidensa luokse (joita ei enää tunne) vai lähteekö takaisin kevytmielisempään New Yorkiin, jossa ihmisiä ei erotella ihonvärin mukaan.



Hauska tietää: Kaikki taivaan linnut kirjoitettiin ennen Kuin surmaisi satakielen -teosta.