Näytetään tekstit, joissa on tunniste videot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste videot. Näytä kaikki tekstit

2011/03/12

Levyraadissa: Transmission.

Levyraadissa on aiemminkin ollut Joy Divisionia ja covereita, mutta eipä yksi lisää voi haitata. Ei varsinkaan, kun kyseessä on aika mielenkiintoinen cover. Juuri sellainen, jota voi kuunnella yksinään yöllä kun ei malta vielä mennä nukkumaan, mutta ei ole tanssimaankaan lähdössä.

Olkaa hyvä, Low: Transmission



Coveroinnista luettavissa enemmän täältä.  Tom Murphy sanoi, että Yeah, you completely transformed the sound of the song but retained its feel.     

Olen vähän samaa mieltä. 

Ja itse alkuperäinen, se tanssittavampi ja se merkityksellisempi, liveversiona:



Well I could call out when the going gets tough.
The things that we've learnt are no longer enough.
No language, just sound, that's all we need know, to synchronise
love to the beat of the show.

2011/02/25

You're my river running high, run deep run wild .



Alkaneen viikonlopun kunniaksi korkkasin Crowmoorin (mahdollisesti suomalaisista siidereistä paras siideri) ja laitoin hyvää musiikkia soimaan. Soundtrackilla mm. Lykke Li:n uusin sinkku I follow rivers. Tykkään.

2011/02/11

Joan As Police Woman.


Joan as police woman = Joan Wasser, lahjakas amerikkalainen muusikko. Joan Wasser seurusteli myös toisen lahjakkaan muusikon kanssa. Tämä edesmennyt muusikko tunnetaan nimellä Jeff Buckley. Hallelujah. Se siitä tosin, sillä tämä postaus on vain Joanista.

Eräänä pimeänä maanantai-iltana kävin myös todistamassa esitystä lähiklubilla. Musiikki oli vaikuttavaa toki jo silloin, mutta silti Joan as Police woman / Joan Wasser on jäänyt vähän pimentoon musiikkielämässäni...  ja ehtinyt sillä välin saattaa maailmaan uuttakin albumia. Ei huolta, sillä Joan as police woman on tullut elämääni nyt vähän paremmin ; musiikki kuulostaa vielä paremmalta kuin ennen.

Uusimmalta albumilta The Magic:


To survive-albumilta To be loved:



Mitä muuta? 
Joan as police woman on coveroinut Britney Spearsin Overprotected. Kuunneltavissa täällä. Ei tule Levyraatia tällä kertaa.

2011/01/23

Black Sunday.

Oli vuosi 2007....
... ja oli kesä. Tämä tyttö matkaili Suomessa ja kävi myös ensimmäistä kertaa Oulussa. Oulussa oli Qstock,

jonne oli myös matka. Tuttavan polkupyörällä matkasimme festarialueelle... Festareista ei ole sen koommin pysyvää muistikuvaa, mutta eräs bändi jäi vahvasti mieleen. Ja se oli Ruotsista tullut The Coffinshakers, jota kuulin ensimmäistä kertaa. Tämä bändi vakuutti eleettömällä, mutta mahtavalla esiintymisellään ja musisoinnillaan tämän tytön. Rockn´roll-kantria kauhuviboilla Johnny Cashin innoittamana - musiikki yksinkertaisesti vei vaan mukanaan. Ehkä se oli myös festaritunnelman ansiotakin.

Kuuluin erääseen hyvin pieneen The Coffinshakers-yhteisöönkin, jonka kautta tilasin itselleni t-paidan (ja mahdollisesti levynikin sain sitä kautta). Tätä paitaa en kuitenkaan muistaakseni ole koskaan oikein käyttänytkään, sillä se ei ole varsinaisesti sopinut tyyliini. Ehkä se on liian brutaali. Nyt vampyyriasioiden ollessa enemmän tai vähemmän pinnalla, sulautuisi paitakin varmasti hyvin joukkoon. Kun laitoin sen juuri päälleni löytäessäni kaapin kätköistä, oikeastaan ihastuin. En vieläkään oikein kannata kiltimpänä tyttönä tuota paidan brutaaliutta, jonka teksti The Coffinshakersikaan ei välttämättä aukene muille. Silti ajattelin, että en anna tätä vieläkään pois, vaan aion käyttää tätä! Ehkä myös julkisestikin.Se sopii näiden farkkujenkin kanssa yhteen vallan mainiosti.

The Coffinshakers voisi muuten sopia mainiosti True Bloodin soundtrackille (en tiedä onko peräti?) Tässä sunnuntain kunniaksi The Coffinshakersin Black Sunday:

2011/01/18

Kangastuksia.










Kangastuksia (Les amours imaginaires) on paljon puhetta ja mainetta niittänyt elokuva viime vuodelta. Sen on ohjannut pääroolissakin esiintyvä poika, 21-vuotias Xavier Dolan (alin kuva). Myrskyisä sunnuntainen iltapäivä vei elokuviin. Voi pojat, viime kerrasta olikin aikaa...

Viihdyin sen verran hyvin elokuvissa pitkästä aikaa, että nautin myös suurimmaksi osaksi tästä elokuvasta. On hyvin totta, että elokuvassa ei välttämättä ole kovin erikoinen ja omaperäinen juoni, eikä se sovi kaikille. Ei ainakaan actionia odottaville. Elokuva jättää myös paljon arvailujen varaan. Mutta on myös totta, että elokuva pohjautuu visuaalisuuteen. Kun elokuvaa katsoo sillä silmällä, saa siitä jo paljon enemmän irti.

Kangastuksia kertoo siitä kun kaverukset, tyttö ja poika, rakastuvat samaan poikaan. Kiharatukkainen adonis herättää niin paljon tunteita, että oma identiteettikin alkaa murentua... ja ystävyyskin saa säröjä. Tässä juoni pähkinänkuoressa. Roolit jäävät muuten melko yksiulotteisiksi ja osittain kylmiksi. Vahvimman suorituksen tekee omasta mielestäni itse ohjaaja, poika joka rakastuu poikaan.

Bonusta elokuva saa  kohdista, joissa soitetaan kokonaisuudessaan Knifen Pass this on

ja Fever Rayn Keep the streets empty for me

Kohtaukset toimivat mainiosti näin irrallisina musiikkivideoinakin. :)

Minä ja Ville Ahonen.


Kesti yks kaks kol nel (ja vähän enemmänkin) kuukautta löytää tämä suomenkielinen lupaus. Syytän siitä sitä, että olen silloin tällöin uuden musiikin mustassa suossa, mutta mitä varmemmin suomalaisen musiikin. Vielä todennäköisemmin suomenkielisen musiikin.

Eräänä iltana päätin sitten kuunnella Minä ja Ville Ahosta. Kaivoin nettisivujen kätköistä. Viime viikolla kävin myös pitkästä aikaa levyostoksilla, viime vuoden lopussa julkaistu debyytti sattui syystä tai toisesta olemaan myös mukana tässä valtakunnallisessa levyalessa n. 10 euron hintaan. Ja minähän olisin maksanut vaikka 30 euroa. Koska mulla oli sellainen kutina, että tässä on ostamisen arvoinen levy. Ja kyllä oli.

En halua tehdä kuitenkaan levyarvostelua levystä. Tämä on sellainen levy, että se pitää kuunnella ja kokea. Siihen joko hukkuu..tai jos ei, niin levy ei ole vain itseä varten. Itselleni kävi ensimmäinen vaihtoehto. Olisihan sitä ehkä hieman analysoitaavakin, mutta onhan se tällä kertaa kuitenkin paljon parempi pitää tämä analyysien ulkopuolella, ja nauttia levyn eri ulottuvuuksista. Edes viimeisen biisin teknosovitus ei pelästytä.


Kotisivuilta löytyy kuunneltavaksi kaksi biisiä, lisäksi Youtubesta tämä musiikkivideo. Kyllä ei ole kaikki parhaat näissä. Kyllä kannattaa kuunnella koko levy. Edes kerran.

2010/12/19

Time´s best music of 2010.

Ilahduin selatessani Time-lehden sivuja ja huomatessani The best music of 2010-listan.
1. My beautiful dark twisted fantasy: Kanye West
2. The suburbs: Arcade fire
3. This is happening: LCD soundsystem
4. High violet: The National
5. Thank me later: Drake
6. Age of Adz: Sufjan Stevens
7. Brothers: The black keys
8. Odd blood: Yeasayer
9. Sir Lucious left foot: The son of Chico Dusty: Big Boi
10. Teen dream: Beach house
Näitä listoja on viime aikoina näkynyt blogeissa ja nyt mm. Timessa. Itse en usko tekeväni top-kymppiä, mutta käyn mielelläni läpi muiden listat ja mahdolllisesti otan vinkkejä. Timen lista on siitä vallan mainio, että siitä löytyy noinkin paljon omani tyylistä musiikkia. Ja kaiken lisäksi löysin pari perehtymisen arvoista bändiä ja levyä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet etäisiksi. The black keys ja Yeasayer.
Lauantai-ilta olisi huonomminkin voinut kulua. Jos listan arvojärjestys tosin on juuri tuo, niin ihmettelen enimmäkseen vain Kanye Westiä...  kenties voisin yrittää lämmitellä suhdettani Kanye Westiinkin... mutta kyllä nyt The National olisi ansainnut korkeamman sijoituksen. Joka tapauksessa on ilahduttavaa löytää se edes listalta. Niin, ei kyllä yhtään hassumpi lista. Olisi voinut olla huonompikin.



2010/11/20

Oh, Jakob.

Jakob Dylan on Bob Dylanin poika ja muusikko myöskin. Kuuntelin Jakobin bändiä The Wallflowersia kauan ennen kuin tiesin sukulaissuhteesta. Eihän pelkkä Dylan sukunimenä soita välttämättä heti kelloja...ja nippelitiedon keräämisen jalon taidon olen oppinut pikku hiljaa..silti esimerkiksi haastavimpiin  musiikkitietovisoihin ei toisinaan välttämättä tunnu olevan asiaa.. Nippelitiedoksi tätä ei välttämättä silti viitsisi kutsua, varsinkin kun isänsä poika Jakob on oikeastaan aika hyvä muusikko. En sanoisi musiikkiaan ainutlaatuiseksi, mutta miellyttäväksi kuitenkin. Ja tuo yhdennäköisyys... hattu ja aurinkolasit päässä eroa ei huomaakaan. Keräsin muutamia miellyttäviä kuvia teidänkin iloksi. First things first.





Löydätkö kuvien joukosta nuoren Bobin?  ;)






Photos:

2010/11/16

Yes, this is my broken shield.


Toisinaan on ihanaa katsella kuva-arkistoja ja löytää sieltä esimerkiksi kuvia The Deer tracksien kahden vuoden takaiselta keikalta. Kuvia ottaessani saatoin olla myös vahingossakin viisas... Ylläkin olevassa kuvassa nimittäin laulajapari on juuri sitä miltä kuulostaa, ja tuntuisi rikokselta pysäyttää kuvaan - kaunis musiikkikin kun jää leijailemaan mielen perukoille jo musiikin tauottua. David Lehnberg & Elin Lindfors ovat kuin kaksi etäisen kaunista aavetta, jotka kuiskuttavat korvaan jotain lohdullista... että kaikki tulee olemaan hyvin. Ja kaikkihan on hyvin, kun kuuntelee esimerkiksi ikisuosikkilevyäni Auroraa. Myös tänä vuonna julkaistu EP Eggegrund kannattaa kuunnella.

(Tämä biisi mainitulta EP:ltä on päässyt myös Greyn anatomiaan ja mainitsen siksi, että Greyn anatomia kuuluu nykyään suosikkisarjoihini..ja on tunnettu hyvistä soundtrackeistaan! )

2010/11/12

Dog days are over.

Youtuben uumenista löytyi tämä video. Suosittelen videon katsomista, ihan loppuun asti, sillä silloin viimeistään olet heltynyt pikkupojalle, jolla on aika isokin mielipide Florence & The Machinen kappaleesta Dog days are over


Happy Friday!

2010/11/11

Hot chocolate and Land of Talk.


Tazza-kaakao tuo mieleen ajat pohjoisen rinteillä. Niin ikävä kuin laskettelua onkin siellä pohjoisen rinteillä, niin en voi olla miettimättä oliko myös osa laskettelun viehätystä itsensä palkitseminen kaakaolla? Olinko vain Pavlovin koira ehdollistuneena rinteiden kahvilan kaakaoon?

Pitkään luulin, että Tazzaa saa vain siellä...tai joissakin valituissa kahviloissa, mutta ihan lähiaikoina löysin S-marketin hyllyiltä irtomyynnissä tätä jumalten juomaa. Halusin ottaa kokeiluun.

Kaakaon juonnin soundtrackina toimii mainiosti suloääninen Land of Talk. Bändi esiintyy tänään livenä Nashvillessä, mutta itse tyydyn vain siihen mitä löydän internetistä. Kuten tähän ihanaan:


(Ah, niin kaunista...)

2010/11/03

Päivän levy: Write about love.


Uskallan väittää, että tästä on kurjan ja harmaan päivän pelastajaksi.

Belle & Sebastianin uusin, lokakuussa julkaistu, Write about love tekee sen ainakin mulle. Olemalla vain niin huikea. Write about love on myös mahdollisesti aikuisin (äh, ei sanan tylsimmässä merkityksessä) ja tasaisin kokonaisuus olematta silti kovinkaan tylsä. Levy ei ole ehkä parhain, sillä parhain on The boy with the arab strap mutta tässä on omalla tavallaan potentiaalia. Olla kenties se kakkonen. Pah sijoituksille...kuunnelkaa! Aloittakaa vaikka tästä biisistä:


Let me step out of my shell
I'm wrapped in sheets of milky winter disorder
Let me feel the air again, the talk of friends
The mind of someone my equal

Levyllä kuullaan myös naisääniä -Carey Mulligania ja Norah Jonesia! Duetosta Little Lou, Ugly Jack, Prophet John Norah Jonesin kanssa on oltu arvosteluissa eri mieltä. Itse olen sitä mieltä, että toimii! Aivan kuten duetto Carey Mulliganin kanssa toimii nimibiisillä Write about love. Kenties B&S:n tyyliin sopivampana, mutta yhtään en halua väheksyä Norah Jonesinkaan suoritusta. Ihania molemmat.


P.S Jos myös Elliott Smith kiinnostaa, on ihan juuri julkaistu An introduction to... kokoelma sisältää Elliottin 14 parasta yhdellä levyllä. No, rohkenen väittää että olisin voinut lisätä pari muutakin biisiä, mutta sellaista se on kokoelmien kanssa - eivät koskaan täydellisiä. Joka tapauksessa jos et ole kuunnellut Elliottia - aloita tästä levystä. Löytyy Spotifyn ilmaisversiosta.

2010/10/23

One song soundtrack.

Olen viime aikoina ollut erityisen tyytyväinen soittolistaani, joka on koostunut mm. tästä


ja tästä


ja erityisesti tästä


Voi kyllä. Olen löytänyt jumitusbiisin. Olen myös saattanut pyörähtää Lost in Music-tapahtumassa näkemässä vilauksen venäläisestä indiebändistä ja parista kotimaisesta. Oikeastaan se meni enimmäkseen kuuntelemiseksi. Mutta toipahan silti vaihtelua yhden kappaleen soundtrackiini.

2010/10/20

The colours.

Takana on pitkä päivä ja vaikka kuinka väsyttää, oli ensin pakko tulla kuuntelemaan vähän musiikkia. Erityisesti erästä biisiä, jonka kuulin baarissa.  Mietin hetken, että mikäs..mikäs tämä olikaan. Kotona sitten oivalsin ja tulikin kuunneltua muutaman kerran tätä... nimittäin Zebra and Snaken The Coloursia. Ai että kun on hyvä ja vieläpä suomalainen. Jotenkin tuo biisi oli jäänyt vähäksi aikaa pimentoon, mutta onneksi ei niin pimentoon että onnistuin kaivamaan sen vielä mieleni kätköistä.


Mutta olenko ainoa joka kuulee tuossa biisissä muutaman sekunnin ajan Interpolia? Ja ihan huomattavasti. Se sekoittaa joka kerta pääni biisiä kuunnellessa. Mutta eipä se mitään. Interpol on jees ja The colours on kuitenkin tarpeeksi omalaatuinen...ja jotenkin mua ei haittaisi jos Suomessa olisi bändi, joka muistuttaisi edes vähän Interpolia. Ei se amerikkalainen bändi tule koskaan Suomeen. *

*Emme laske tähän mukaan Ruisrockin ´08 keikkaa, jolloin taisin olla vielä The National-huumassa. Toki keikka oli nautittava ja hieno. Näinä päivinä molemmista bändeistä on kuitenkin muodostunut yhtä rakkaat. Jos juuri tällä hetkellä olisi aivan pakko olisi valita, niin kahden upean The Nationalin keikan jälkeen valitsisin tajunnan räjäyttävän keikan Interpolilta jollain isohkolla Klubilla.

Interpol, tule Suomeen.

(Olen mestari rakentamaan aasinsiltoja...)

2010/10/10

Make it with chu.


Olisikohan aika lämmitellä taas tuttavuutta tähän yhtyeeseen? Songs for the deadista se lähti 7 vuotta sitten, mutta nyt on ollut jo tovin hiljaista kuuntelusaralla. Ilmeisesti mulla on myös jokin nostalgiavaihe, jolloin kuuntelen vanhoja suosikkeja. tulossa on vielä juttua vielä yhdestäkin bändistä, josta joskus pidin enemmän kuin kovasti. Jotenkin sitä kai haluaa todistellakin itselleen, että on tykännyt silloinkin ihan hyvästä musiikista. Ja ei tässä yrityksessä ihan metsäänkään mennä.

Make it with chu on 2007-vuoden Era Vulgaris-levyltä, joka on jäänyt kuuntelupimentoon vähän enemmän kuin esimerkiksi mainittu Songs for the deaf. Mutta kuinka hyvältä kuulostakaan. Juuri sopivalta sunnuntai-iltapäivälle, jolloin yrittää saada kitkettyä mielen rikkaruohoja. Luin nimittäin juuri ikävän sähköpostin.

Mukavaa sunnuntaita! (Eiköhän tästä ihan kelpo sunnuntai silti tule...)

2010/10/09

She & Him.

 
She & Him sopii vielä flunssasta tukkoiseen mutta leppoisaan lauantai-aamupäivään, joka onkin vaivihkaa kääntynyt iltapäiväksi. Aamupäivään, jolloin syödään tuoreita itse tehtyjä juustotäytteisiä croissantteja, juodaan mustaa hyvää kahvia ja odotetaan elokuvailtaa.



Katson ulos ikkunasta samalla ja nautin syksyisestä näkymästä. Ensi viikon ensilunta en odota vielä, mutta tulkoon jos se ei nyt millään malta odottaa vielä yhtä kuukautta.

2010/10/08

The soundtrack of our lives.


The soundtrack of our lives - tuo kaikkien nimihirvöiden emobändi, on tulossa Suomeen pienen tauon jälkeen. 6- 7 vuotta sitten (voi tätä ajan kulua!) olin Tsoolin suurinkin ystävä. Kävin todistamassa keikkaa pari kertaa Tavastialla, kerran tai pari festareillakin.. kaikki levytkin ostin ja toistaiseksi puuttuu vain uusin, vuonna 2008 julkaistu Communion. Communion, jonka kansikuvaa päiviteltiin maailman kamalimmaksi (tsekkaa kuva täällä). Itse näen kannessa vain ironian, joka eittämättä sopii Tsoolille.

Tuplalevy Communion on jäänyt hyvin vähäiseen kuunteluun..ja samoin ovat vanhatkin levyt pölyttyneet vähän. Harkitsen palaavani bändin pariin, pienen tauon jälkeen. Samoin klubikeikka houkuttaa myös jonkin verran. Sen verran palavasta innosta ei kuitenkaan kai ole kyse, että taidan jättää mahdollisen lipun hankkimisen vasta joulukuulle. Kyseessähän on kuitenkin bändi, joka on Suomessa hieman aliarvostettu. Täpötäyden Tavastian kyllä muistan, mutta pystyykö Tsool vielä samaan? Tahtoisin ainakin uskoa, sillä vaikka kyseessä ei ole tällä hetkellä itselleni se maailman kovin bändi, on The soundtrack of our lives itselleni silti hyvä bändi, puoliksi nostalgian vuoksi puoliksi oikeasti itse musiikin, omalaatuisen psykedeelisen garagepoprockin. Kyllä, sitä se on.

Jos The Soundtrack of our livesia ei ole aiemmin kuullut, niin bändi luultavasti aukenee helpoiten Behind the music-levyllä ja sieltä esimerkiksi hittibiisillä Sister surround, tai Nevermore. Itsellekin tämä oli se porttilevy. Itse asiassa tutustuminen taisi olla puhdas vahinko lainatessani levyn pikkukaupungin kirjaston musiikkiosastolta. 


The soundtrack of our lives Suomessa:

la 11.12. Klubi, Tampere
su 12.12. Klubi, Turku
ma 13.12. Tavastia, Helsinki

2010/08/12

New Order.


Helsingin tuliainen n. 1,5 viikon takaa. Weekday 10 €. Ah, paidan kasariviboja, laatikkomaisuutta ja viittavuutta yhteen ihan kivaan bändiin. Mietin hetken ostanko paitaa, sillä en New Orderista piittaa läheskään niin paljon kuin bändin jäsenten edellisestä bändistä Joy Divisionista. Mutta en siitä ole tykkäämättäkään ja tämä ei kuitenkaan ole bändipaita! Vaikea olla ajattelemattakaan, mutta jos ei ole bändistä kuullutkaan, niin ei tajuaisi tekstin viittavaan musiikkiin vaan pitäisi tätä minä tahansa paitana, jossa on random printti.
Minulle tämä tosin edustaa vähän bändipaitaa, koska New Order ei varmasti voi mitään muuta tarkoittaa. Weekdayn tyyliin myös sopii erityisen hyvin New Orderin kaltainen bändi. Ketjuvaateliikkeestä en kuitenkaan välttämättä ostaisi minkä tahansa bändin paitaa, vaan koska bändillä on tietty ego. Kliseisiksi bändipaidoiksi on muodostunut muun muassa The Ramones. Ei kiitos. Enkä ostaisi jos en pitäisi bändistä lainkaan/en tuntisi. Sen sijaan ketjuvaateliikkeestä voisin ostaa lempibändini nimellä kantavan paidan, jos muualla ei helposti osuisi vastaan. Vaikka siinä mielessä olenkin kaksinaismoralisti näköjään.

Hirveä päivä ollut takana, mutta onneksi on ollut kiva paita päällä. :) No, teeman kunniaksi sitä New Orderia! Ja oikein kasarihengessä. New Order livenä vuonna 1984 BBC Radio 1 studioilla. (Hmm..mites nuo laulajan sporttishortsit lähetyksessä? ;))

2010/05/20

Me and Wilco.

Löysin Wilcon muutama vuosi sitten...mutta rakkauteni on syttynyt hitaasti (mutta varmasti). Itse asiassa en ole kuluttanut Wilcoa puhki ja löydän siitä aina uusia asioita ja tajuan jonkun ohi menneen biisin olevan upeampi kuin ensi kuulemalla.

Wilcossa on jotain äärimmäisen kiehtovaa. Se ei ole missään nimessä hyökkäävää musiikkia, mutta silti se on omassa tyylilajissaan hyvinkin itsetietoinen ja kuulostaa aina itseltänsä. Mikä ei ole yhtään huono asia.

Jos bändi olisi maalaus, se voisi olla Edward Hopperin Nighthawks. Kyseisessä maalauksessa huomaa pienen etäisyyden ja kaihon. Teoksessa on paljon tyhjää tilaa ja muutama yksinäisen oloinen henkilö täyttää kahvilatilaa. Yksi heistä on selin. Maalaus on kuitenkin murretuista sävyistä huolimatta lämmin, joten se ei jätä ahdistunuttakaan fiilistä.  Wilcon musiikki on sitä - kaihoa, yksinäisyyttä, suhdetta yhteiskuntaan tai kumppaniin mutta lämmintä. Lämmintä on Jeff Tweedyn lauluääni. Ilman sitä en tiedä mitä bändi olisi ja mikä olisi suhtautuminen siihen. Soitossakaan ei todellakaan ole mitään vikaa, mutta Jeff Tweedyn lauluääni täydentää musiikkia niin, että ilman sitä jäisi tyhjä aukko.

Jeff Tweedy on myös sooloillut ja nautinnolla katsoin live-dvd:n häneltä. Mitä lavakarismaa mahtuu yhteen mieheen.

Onhan bändillä ollut takana vaikka minkälaista historiaa. Asiaa valaisee esimerkiksi Yankee hotel foxtrot-levyn tekemiseen ja julkaisuun liittyvä dokkari I Am Trying to Break Your Heart: A Film About Wilco. Silloin kaikki ei mennyt aivan sujuvasti ja mm. bändin sillloinen miksaaja Jay Bennett sai kenkää.. ja levy ei saanut julkaisua niinkään helposti ja bändin piti vaihtaa levy-yhtiötä. No kun albumi oli saatu julkaistuksi se kipusi albumilistan kärkeen.  Mahtoi mennä donitsit väärään kurkkuun hylkääjälevy-yhtiöllä!

Wilcolla on kaiken kaikkiaan kahdeksan julkaistua albumia 1995-vuodesta lähtien. En ala esittelemään niitä sen koommin, mutta löytänette tutustumista varten kaikki esimerkiksi Spotifysta.

Itse olen menossa huomenna keikalle. Tässä tapauksessa voisin sanoa, että se tulee soittamaan melkein kotiovelleni. Ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta uskomattoman lähelle kuitenkin. Se on paljon se amerikkalaisesta bändistä, joka on soinut lähinnä vinyyliltä tai koneelta. Ei tarvitse lähteä edes Helsinkiin asti, vaan hyvä tarjotaan kuin kultatarjottimella sänkyyn.

Muutama suosikki biisini:


His goal in life was to be an echo
The type of sound that floats around and then back down
Like a feather



With a sky blue sky
This rotten time
Wouldn’t seem so bad to me now


How to fight loneliness
Smile all the time
Shine you teeth til meaningless
Sharpen them with lies
(Girl interrupted-soundtrackilla!)


Don't cry
You can rely on me honey
You can come by any time you want
I'll be around
You were right about the stars
Each one is a setting sun



The fundamental problem
We all need to face
This is important
But I know you're not listening
Oh I know you're not listening




I'll go, I'll go, I'll go, I'll go for you
I'll fight, I'll fight, I'll fight, I'll fight for you
I'll kill, I'll kill, I'll kill, I'll kill for you
I will, I will, I will

2010/05/17

Kyllä särkyneetkin kellot voivat toimia.



Broken bells, mikä negatiivinen nimi. Nimi ei aina kuitenkaan ole yhtä kantajansa kanssa. Tein tänään tuttavuutta tämän Amerikassa valmistetun kokoonpanon kanssa ja hytkyn ilosta. Niin riemastuttavaa on ihastua bändiin jo ennen kuin on kuullut sitä koko levyä. Hihkuin jopa pahaisessa Facebookissa parin biisin jälkeen!

Broken Bells = The Shinsin vokalistin James Mercerin & Brian Burtonin ( tunnetumpi nimellä Danger Mouse) bändi. Parivaljakko niinku tutustui toisiinsa viime vuoden Roskildessa, huomasivat että hehän ovat kummatkin toistensa faneja ja päättivät tehdä lapsen bändin.

Syntyihän se lapsikin. Maaliskuussa 9.3. tänä vuonna Broken bells-bändien tyypeistä tuli onnelliset vanhemmat. Juuri sellainen lapsi, joka aiheuttaa ihastusta heti ensi tutustumisella. Ei se silti vaikuta liiankaan helpolta vaan siinä on juuri sopivasti haastetta. Varmasti kehittyy vain parempaan suuntaan ajan saatossa.

Jos omistat Spotifyn, voit tutustua bändin nimikkoalbumiin siellä, mutta hyvälaatuinen livevideopätkä osoittaa millainen kokemus tämän kesän Flow-festivaaleilla saattaisi mahdollisesti odottaa:


Mmm.... The broken bells TOIMII.  24 kuukauden takuuta ei tarvita!