Joulunajan kuunteluvinkki: Willy Vlautinin A Jockey´s Christmas

Minä tiedän, mitä voit tehdä, jos aika käy pitkäksi joulun aikana. Laita Spotifysta soimaan tämä äänikirja (klikkaa kuvaa), joka yhdistää tarinankerronnan ja musiikin. 

Willy Vlautin on amerikkalainen kirjailija ja muusikko (Richmond Fontaine), jonka tarinoissa on tragikomediaa mitä olemme tottuneet kuulemaan esimerkiksi Charles Bukowskilta. No, Willy Vlautin ei vaan välttämättä ole yhtä härski. Täällä olen kirjoittanut yhdestä hänen kirjastaan. 

A Jockey´s Christmas kertoo tarinan miehestä, joka lähtee tapaamaan perhettään toiseen osavaltioon. Tähän väliin mahtuu kuitenkin muun muassa unohtunut matkalaukku, alkoholia, uhkapelejä…

No ei, ei juoni ole mykistävä, mutta sympaattinen ja väliin riemastuttavakin. Ja loppuun asti kannattaa kuunnella. Ennen kaikkea tapa, jolla Willy Vlautin lukee ääneen tarinansa on rauhoittava. Vaikka hän kertoisi kadottaneensa jalkansa, voisi vaipua autuaaseen uneen. Pienillä surkuhupaisilla tragedioilla siis mässäillään, mutta niihin suhtaudutaan jokseenkin zeniläisen tyynesti. 

Enid - elokuva satojen kirjojen kirjailijasta

Itse Enid Blyton 

Tv:stä tuli hiljattain tositapahtumiin perustuva elokuva brittiläisestä kirjailija Enid Blytonista joka eli vuosina 1897 - 1968 ja kirjoitti uskomattoman paljon saatuaan useiden hylkäyksien jälkeen lopulta kustannussopimuksen. Hän kirjoitti 40-vuotisen uransa aikana yli 600 lastenkirjaa. Useimmat meistä ja vanhempamme ja heidän vanhempansa jne. ovat varmasti kuulleet hänestä ja lukeneet edes yhden kirjan. Vielä tänäkin päivänä kirjat myyvät. Itse luin lapsuudessa erityisesti Viisikko- ja SOS-sarjaa ja muistan niiden olleen huikeita, koukuttavia ja esikuva kiinnostukselle salapoliisikirjoihin ja siitä sitten salakerhoihin ja olinpa joskus aloittanut seikkailutarinaa….

Siksi, eikä vain siksi tämä vuonna 2009 ensi-iltansa saanut elokuva tarttui kiinnostukseni hampaisiin. Ylipäätänsä tarinat kirjojen ja kirjailijoiden tai taiteilijoiden takana kiinnostavat.

Vaikka tämä Helen Bonham-Carterin päänäyttelemä elokuva on näytelty elokuva, eikä se tarjoa dokumentin tavoin katkelmia oikeasta Enidistä, niin sillä on mitä ilmeisimmin vahva todellisuuspohja. Elokuvan tekoa oli seuraamassa myös ainoa elossa oleva tytär. Mikäli todellisuuspohjaa ei olisi, niin syvästi äitiinsä kiintynyt tytär olisi varmasti ryhtynyt oikeustoimiin - elokuva on nimittäin erittäin tyly ja näyttää kuinka kaksinaamainen ja kylmä tämä lapsien suuresti rakastama Enid todellisuudessa oli.

Enid Blytonia syytettiin uransa aikana siitä, että hän ei voinut kirjoittaa itse kaikkia kirjojaan. Tämä ei voinut olla mahdollista, sillä niitä tuli kuin liukuhihnalta samaan aikaan kun kirjailijattarella oli aviomies ja kaksi tytärtä. 

Enid kirjoitti itse. Aika kirjojen kirjoittamiseen riitti, koska lapsenomaisella ja määrätietoisella Enidillä oli myös valtavasti lapsenomaista mielikuvitusta ja hän antoi tärkeimmän huomionsa juuri sille. Hän ei varsinaisesti ollut äiti, vaan lapsi aikuisen ruumiissa, eikä edes täysin aikuisenkaan ruumiissa. Koska Enid oli päättänyt saada lapsen, hän myös halusi saada lapsen silloinkin, kun hän kuuli että kohtu oli jäänyt 12-vuotiaan tasolle. Lapset eivät saaneet kuitenkaan huomiota juuri ikinä, edes synnyttyään. Yksi elokuvassa näytetyistä kipeimmistä kohtauksista osoittaa kuinka omat lapset istuvat rappusilla, kun Enid järjestää hauskat teekutsut tuntemattomille ihailijalapsille. Hän sai uransa aikana valtavasti kirjeitä, mitkä osaltaan lisäsivät omaa tärkeyttään kirjailijana. Kaikki ulkopuolelta tuleva ihailu oli omiaan viemään huomiota lapsiltaan ja perheeltään. Blyton halusi kynsin ja hampain pitää kiinni saamastaan huomiostaan ja suosiostaan. Tässä elokuvassa tyttäret ainakin olivat varsin kiltin oloisia, mutta saivat äidin ärähtelemään pienestäkin ja lähettämään lopulta nuorimmankin sisäoppilaitokseen.  Blyton on yksi psykologian unelmakohteista monimuotoisella luonteellaan ja menneisyydellään aina lapsuudestaan saakka...

Helen Bonham-Carter on puistattavan hyvä roolissaan Enidinä.

Pienkustantamo Plan B

Pienkustantamo Plan B on tämän vuoden alkupuolella syntynyt suomalainen kustantamo, mikä syntyi nimensä mukaisesti siitä, että kirjan kustantamaksi tuli luoda suunnitelma B. 

Suurimmat ja maineikkaimmat kustantamot Suomessa saattavat ohittaa monia vaihtoehtoisia kirjoja, kun pääasia on kaupallisuus. Nykypäivänä kun kirja-alalla ei pyyhi muutenkaan niin äärimmäisen hyvin kirjoja myyvät myös kirjailijat itse kasvoillaan ja puheillaan tapahtumissa. Kirja saattaa myydä aiheesta huolimatta kun kirjailija on esimerkiksi tv:stä tuttu tai aiemmilla kirjoillaan mainetta niittänyt. Tässäkään ei ole mitään vikaa, näin se vaan on (ja myönnän lukevani itsekin tunnettuja kirjailijoita, kuten viime aikoina Ian McEwania). On kuitenkin oltava vaihtoehto. Tärkeintä loppupeleissä on kuitenkin kirja ja kirjan sisältö, ei se kuka kirjan on kirjoittanut. Uusillekin vähemmän tunnetuille kirjailijoille on annettava mahdollisuus. 

Plan B on kustantamo, jonka ensisijainen tehtävä ei ole tuoda kirjoja eurot silmissä vilkkuen, eikä toivo sitä käsikirjoituksien kirjoittajiltakaan. Plan B:n tarkoitus on julkaista kirjoja, jotka on kirjoitettu sydämellä. Niissä saa olla särmää.

Inspiraationsa uudehko kustantamo sai aikanaan toimineesta kustantamo Odessasta.

Odessa kustannus Oy oli ensimmäinen suomalainen urbaani vaihtoehtokustantamo, joka kustansi maineikkaita teoksia kuten: William S. Burroughsin Nistin ja Hurjat pojat – kuolleiden kirja, Sam Shepardin Motellien aikakirjat, Mary Beth Knechtelin Kultakalan, Barbara Sheen Shedevils – tosi pahojanaisia, Nasaretin pesänjakajat, Tony Jacksonin Kuppilan, Knut AnderseninIhmissuhderomaani : (ujon nuoren runkkarin muistiinpanot, Man Rayn Omakuvan, Dan Steinbockin Andromedan, Susan Sontagin, "Lihan estetiikka - teatteri Artaud'n mukaan",  jne. Odessa eli koko sen lyhyen olemassaolonsa ajan suurella intohimolla, kuin huumeongelmiin vajonnut rock-tähti, joka kuolee 27-vuotiaana yliannostukseen kahden tähden hotellin kylpyammeessa. R.I.P. 
Odessan julkaisemat kirjat ovat dynamiittia, ne ovat rohkeita, omaperäisiä ja laadukkaita. Niiden grafiikka on tummanpuhuvaa ja rosoista, niistä huokuu vaara ja kansalaistottelemattomuus. Underground. Ne tekevät hyökkäyksiä ihmismielen salaisiin sopukoihin. Vaarallista kirjallisuutta. Runollista. Kaunista. Ne ovat ei-kaupallisia. Osa niistä on hämmentäviä, kuin hulluparan yksinpuhelu täyteen ahdetussa metrossa. Ne haastavat sinut ajattelemaan. Niissä on halvan paperin tuoksu. Oman aikansa Pulp Fiction. Sellainen oli Odessa.
Tästä tunteesta ja rakkaudesta kirjallisuuteen Plan B – kustannus sai alkunsa. 

Minä sain jokunen aika sitten kustantamaton perustajan Jan Zographosin kirjan Naarmu käsiini (kuvissa), kun Zographos otti yhteyttä blogiini törmättyään.

Voin vain sanoa, että hienoa. Jos ja kun haluaisin joskus julkaista kirjan, tiedän yhden kustantamon jonka puoleen voisi kääntyä. Kaikkea hyvää vaihtoehtoiselle tielle! 

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Yksi vuoden puhutuimmista uutuuskirjoista on Elina Hirvosen Kun aika loppuu. Yksi varatuimmistakin myös, joten huomattuani kirjan olevan erään sivukirjaston vippihyllyllä, lähdin aikailematta hakemaan sen luettavakseni. 

Kun aika loppuu sijoittuu vuosien päähän, mutta yhtä hyvin se voisi sijoittua tähän hetkeen ja on siksi ajankohtainen.

Keskiössä on helsinkiläiset äiti Laura ja hänen poikansa Aslak. Noin viiskymppinen Laura luennoi ilmastonmuutoksesta yliopistolla ja hänen tiedostava poikansa ottaa myös aiheen omakseen, mutta dramaattisemmalla tavalla. Kirjassa omat lukunsa on saanut myös perheen tytär Aava, joka on lääkärinä Somaliassa. Perheen isä, paljon matkusteleva ympäristöarkkitehti on saanut vähäisen osan kirjassa. Minä toivon ehkä, että asia olisi mennyt päinvastoin - olisin halunnut tietää enemmän isästä, joka jää kirjassa hyvin etäiseksi. Aava oli sinänsä kiinnostava tyyppi pohtiessaan sisaruussuhdettaan veljeensä, mutta jotenkin etäiseksi hänkin jäi. 

Kirjan kansi jo sen kertoo, että eräänä päivänä nuori mies ampuu ihmisiä Helsingin Lasipalatsin katolta. Aika kylmäävää, vai mitä? Samaan aikaan myös muualla maailmalla ammutaan. Ampuja Suomessa on Aslak, syrjäytynyt nuori mies, joka löytää internetistä samanmielistä porukkaa ja tuntee vihdoinkin kuuluvansa johonkin. Aslakilla ja hengenheimolaisillaan on yhteinen päämäärä: Mitä vähemmän ihmisiä, sitä paremmin luonto tulisi toimeen.

Elina Hirvonen halusi kirjallaan pohtia sitä mitä ampujan äiti voi tuntea. Koulu- ja massamurhien äidit saavat usein myös syyllisyyden leimansa osakseen tai jäävät vähemmälle huomiolle mitä uhrien omaiset. Tässä kirjassa pääosan todellakin saa myös Aslakin äiti. Mitä voi tuntea äiti, joka on kokenut olevansa hyvä äiti lapselleen, hellä ja kuunteleva. Miten vaaleapunasiipisestä pellavapääpojasta kasvoi ihmisiä ampuva poika. 

Kirjan luettuani jäin kuitenkin pohtimaan sitä, että miksi isät sivuutetaan niin helposti näissä teemoissa. Tässäkin kirjassa isä ei sinänsä ottanut kantaa mihinkään, antoi lähinnä murrosikäisen poikansa olla rauhassa ja pysyi vain etäisenä. Oliko isän etäisyydellä omat syynsä? Entäpä jos kenelläkään perheestä ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa siihen mitä lapsi tuntee ja tekee. Kukaan perheestä ei osannut aavistaa tälläistä, vaikka tiesivät poikansa olevan ahdistunut. Entä jos vanhemmat tekevät kaikkensa, mutta jokin idea on vain vallannut mielen niin kovasti, että perheillalliset eivät voisi kiinnostaa.  Ihminen on vain sellainen, että syitä ja seurauksia etsitään aikailematta, aina kun joku tekee mitä tahansa.

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on helppolukuinen. Se ei saanut minua kyyneliin asti, en ehkä rakastunut palavasti, mutta ehdottoman kauniisti Hirvonen on neulonut sanat ja lauseet kirjailijanpuikoissaan erittäin tärkeistä langoista. Muutaman vuoden sisällä tapahtuneet asiat niin Suomessa kuin ulkomailla muistuttavat, että aihe ei ole tuulesta temmattu.  Koulusurmat. Lentokone on ohjattu tahallaan vuorenrinteeseen.  Joulun alla nuori mies Amerikassa meni ampumaan luokallisen ala-astelaisia. Elokuvamurhat. 21.7.2011. Kyllä te tiedätte, näitä on paljon ja joka kerta kysymme: MIKSI? Miten nämä olisi voinut estää, kuka on syyllinen, mitä musiikkia tekijä kuunteli, oliko hän syrjäytynyt, eikö vanhemmat rakastaneet, käyttikö hän internetiä.... Mitä tahansa vastaukset ovatkaan, niin mitään tapahtunutta ei voi enää peruuttaa.

Todella kaunis, herkkä ja hyytävä on myös tämä kirjaan pohjautuva eräänlainen musiikkivideo, kirjaesittely. Kyyhky-kappaleen lyriikat ovat kirjailija Inka Nousiaisen ja laulajana Ninni Poijärvi. 

Virginia Woolf: Leskinainen ja papukaija

Tiesittekö, että modernin ajan yksi tärkeimmistä kirjailijoista Virginia Woolf kirjoitti elämänsä aikana myös yhden satukirjan? Minä en tiennyt ennen kuin tämä Leskinainen ja papukaija (The widow and parrot) osui kirjaston uutuushyllyllä vastaan ja lainasinkin sen toiselle kirjalle kaveriksi. Hetki sitten harkitsin The Wavesien aloittamista, mutta jätin sen vielä odottamaan parempia aikoja. Ja ehkä suomeksi. Kirjaahan on väitetty vaikeahkoksi, joten se vaatii oikean mielentilan sille lukemiselle, että tajunnanvirta riittää. Tajunnanvirta riittää kun kirja on kirjoitettu kauniisti. Tässä on kuitenkin kirja, jonka varmasti ymmärtää. Ja sen lukee yhdellä istumalla, sillä sivuja on vähän ja niilläkin tekstiä vähän. 

Woolfille tyypillisesti kirja sijoittuu Englannin maalaismaisemiin, joten lähtökohdat eivät ole vallan huonot. Näillä maisemilla kirja on kuvitettu kauniisti Mika Vaaranmaan graafisella kädenjäljellä. 

Leskirouva Gage saa eräänä päivänä kirjeen, jossa kerrotaan hänen veljensä kuolleen. Sisko saa perinnöksi saidan veljen 3000 puntaa ja talon. Aikailematta hän lähtee lainarahan turvin matkalle katsomaan uutta taloansa ja on oikeastaan hyvin onnellinen, koska veli ei koskaan viitsinyt tai raaskinut vastata siskonsa lähettämiin joulutervehdyksiin.  Perillä selviää, että talo on kovin huonossa kunnossa ja rahoja ei löydy. Rouva on murheellinen, sillä hän on ennestään köyhä ja kotiinkin pitäisi päästä takaisin ja lainaraha palauttaa.

Kohtaloon puuttuu veljen omistama papukaija James.

Sympaattinen tarina, joka yhtä hyvin kelpaa niin lasten kuin aikuisten saduksi. Pitäisi lukea useammin satuja, sillä usein ne ovat kuitenkin sympaattisuuden lisäksi älykkäitäkin. Tässä kirjassa brittiläinen ja Dickensmäinen tunnelma voittavat myös puolellensa. Psst. Neiti Woolf kirjoitti kirjan siskonlapsilleen, jotka olivat kuuluisan lehden tuottajia. Nämä eivät kuitenkaan julkaisseet tarinaa lehdessä, koska odottivat aivan toisenlaista, kevyempää tarinaa. Onneksi tarina julkaistiin kuitenkin 60 vuoden päästä ja päätyi jopa kirjan kansien väliin. 

George Orwell: 1984 (kun 2+2=5 ja ISOVELI valvoo sinua)

Oli kirkas, kylmä huhtikuun päivä, ja kellot löivät juuri kolmetoista. Winston Smith painoi leukaansa rintaa vasten suojautuakseen purevalta viimalta ja puikahti Voitontalon lasiovesta sisään, mutta ei niin liukkaasti ettei pieni hiekkapilvi ehtinyt samalla seurata mukana.

Rapussa oli keitetyn kaalin ja vanhojen räsymattojen haju. Peräseinällä komeili värikäs mutta sisäkäyttöön liian isokokoinen juliste. Koko kuvassa ei ollut muuta kuin runsaan metrin levyiset jättiläiskasvot: ne kuuluivat noin neljäkymmentäviisivuotiaalle miehelle, jolla oli paksut mustat viikset ja komeat joskin kolhot piirteet. Winston lähti menemään kohti portaita. Hissiä oli turha edes kokeilla. Parhaassakin tapauksessa se toimi ani harvoin, ja juuri nyt oli sähkövirta katkaistu päiväsajaksi. Toimi liittyi vihaviikkoa edeltävään säästökampanjaan. Huoneisto oli seitsemännessä kerroksessa, ja kolmekymmentäyhdeksän vuotias Winston, jolla oli oikean nilkkansa yläpuolella säärihaava, kulki verkkaista tahtia ja lepäsi monta kertaa matkalla. Joka porrastasanteella häntä tuijottivat hissikuilun vastaisesta seinästä julisteen jättiläiskasvot. Se oli kuva, jonka katse tuntui seuraavan kulkijan liikkeitä. ISOVELI VALVOO SINUA luki alla. 

George Orwellin 1984 julkaistiin vuonna 1949 ja eräänä päivänä vuonna 2015 eräs neiti lähti vihdoin metsästämään sitä päättäväisesti kirjastosta. Kirja ei tullut koskaan kirpputoreillakaan vastaan.  Hän etsii sitä O:n kohdalta, tuloksetta. Kirjautuu vieressä olevaan nykyajan tietojärjestelmään etsiäkseen hyllypaikan. Hän olisi voinut kysyä virkailijaltakin, mutta halusi pientä etsimisen iloa arkeensa. Kas, scifi-hylly, aivan omassa maailmassaan. Niin hän ottaa hieman naureskellen scifi-kirjan mukaansa ja lähtee lainaamaan sitä digitaalilaitteen säteiden kautta. Menneisyydessä tämä kaikki olisi ollut vielä täyttä scifiä. Mutta onneksi oikeat paperiset kirjat ovat vielä olemassa. Ne tuntuvat olevan scifistä valovuosien päässä aikana kun käyt kirjastossa, jossa käyt mahdollisesti ilman tervehdyksenvaihtoja ja etenet robottimaisesti yllämainitulla tavalla (robottimaisuutta rikon usein kuitenkin vaeltelemalla päämäärättömästi ja lainaten intuitiollakin).

1984 on aikamme klassikko. Vaikka Orwellin kirja sijoittuu edesmenneeseen vuoteen 1984 ja tiedämme, että aivan näin ei käynyt noin kolmekymmentä vuotta sitten (edes itse kirjailija ei päässyt näkemään tätä, sillä hän kuoli kirjan julkaisua seuraavana vuonna), löydämme maapalloltamme pelottavan paljon asioita, jotka eivät ole vain utopiaa. Ja mikä ei olisikaan, voisi silti tapahtua jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Siksi kirja pitää kutinsa vielä tänä päivänä.

Koska kirja on silti fiktiivinen romaani, niin keskitytään kirjassa päähenkilöön Winston Smithiin. Winston Smith muistaa ajan, jolloin kaikki oli toisin. Tämä koituu siis kovaksi kohtaloksi aikana kun menneisyys pyyhitään pois ja luodaan uusi historia. Kaikki kirjat ja lehdet tuhotaan. Osa kirjoitetaan uusiksi, uudiskielellä. Uudiskieli on kieli, jonka sanoja pyritään vähentämään mahdollisimman paljon. Miksi esimerkiksi käyttää sanoja hyvä ja huono, kun voi olla vaan hyvä ja epähyvä. Kielellistä rikkautta pyritään karsimaan myös siksi, jotta mielikuvituskin pysyisi kurissa. Kirjan lopussa on tästä uudiskielestä oma kiinnostava kappaleensa.

Kielen käyttöä ja jopa ajattelua valvotaan tavalla joka on eräässä leikkimielisessä tosi-tv-ohjelmassa mutta toisin kuin tässä tv-ohjelmassa, seuraukset vääristä teoista johtavat helposti ihmisen haihduttamiseen lopullisesti. Tässä kirjassa valvonta kohdistuu siis myös Winston Smithiin, mieheen, joka on ajatusrikollinen. Salaa, lopulta vähemmän salaa.No, jokainen voisi kuvitella miltä tuntuisi kun kotona olisi tv-ruutu, jonka tyyppi lähettäisi jatkuvasti propagandaa ja valvoisi tekemisiäsi ja ajatuksia eleidesi kautta. Etsisit hädin tuskin kodiksi kutsutusta paikasta koloa, johon valvonta ei osuisi. Ja jos väitettäisiin, että 2+2 = 5, niin se olisi fakta, joka sinun tulisi omaksua. 

Eikä 1984:n tapahtumat ole täysin utopiaa sillä tiedämmehän Pohjois-Korean Isoveljen ns. tuttavallisemmin nimetyn Kim Jong-unin. Kun koulujen opetusohjelmaan kuuluu johtajien opit ja valokuvat roikkuvat kansalaisten seinillä. Kun väärästä uskomuksesta rangaistaan.

1984 on lohduton kirja siitä kuinka aina tullaan sotimaan ja varmasti tullaankin. Ja mitenkäs sitä aina vuosikymmenien, -tuhansien ja -satojen jälkeen elintason kohennuttuakin tasa-arvo ei toteudu tai toteutuu vaikeimman kautta. Kirjassa kerrotaan miksi.

Yläluokan päämääränä on pysyä paikoillaan. Keskiluokan päämääränä on vaihtaa paikkaa yläluokan kanssa. Ja alaluokan päämääränä, milloin sillä sellainen on - sillä alaluokan pysyväispiirteisiin kuuluu että se on niin raadannan nujertama, että se ani harvoin tiedostaa mitään arkisen elämänsä ulkopuolelta-, on hävittää luokkaerot ja luoda yhteiskunta, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Näin pääpiirteissään sama taistelu toistuu yhä uudestaan kautta historian. Yläluokka näyttää pitkät ajat istuvan turvallisesti vallan kahvassa, mutta ennemmin tai myöhemmin koittaa aina hetki, jolloin se kadottaa uskon itseensä tai kykynsä hallita tehokkaasti, tai sitten molemmat. Silloin sen syöksee vallasta keskiluokka, joka voittaa alaluokan puolelleen olemalla sen silmissä taistelevinaan vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Heti päästyään tavoitteeseensa keskiluokka työntää alaluokan takaisin vanhaan orjuuteen ja ryhtyy itse yläluokaksi. Vähitellen jommastakummasta muusta ryhmästä, tai molemmista, erottautuu uusi keskiluokka, ja taistelu alkaa alusta. Kolmen ryhmästä alaluokka on ainoa, joka ei pysty koskaan edes tilapäisesti saavuttamaan tavoitteitaan. Olisi liioittelua väittää ettei historian kuluessa ole tapahtunut aineellista edistystä. Nytkin, rappiokaudella, keskivertoihminen voi fyysisesti paremmin kuin muutama vuosisata sitten. Mutta minkäänlainen vaurauden kasvu, mikään tapojen hioituminen, mikään uudistus tai vallankumous ei ole koskaan tuonut inhimillistä tasa-arvoa millinkään vertaa lähemmäksi toteutumistaan. Alaluokan näkökulmasta yksikään historiallinen muutos ei ole merkinnyt juuri muuta kuin että herrat ovat vaihtaneet nimeä.

s. 241 Bon-pokkarit

Siinä eräs mieleenjäänyt tekstinpätkä, jonka luin tässä uuden hallituksen muodostamisen aikoina. Vaikka eihän meillä Suomessa ole varsinaisia ääripuolueita, niin huomaamme että pieni osa pitää tästä kutinsa, jos tarkastelussa on puolueemme vasemmalta oikealle ja osa heidän arvoistaan. Kerta toisensa jälkeen kaikkein vasemmalla olevien on hankala päästä kuin oppositioon tai jos pääsisivätkin, niin heidän voi olla vaikeaa siellä. He, jotka eniten julkisesti puolustavat sitä peräänkuulutettua tasa-arvoa. Luokkajako, se vain on ja pysyy. Ken ei usko, lukekoon tänään julkaistun hallitusohjelman, jossa nähtävästi leikataan eniten vähäosaisimmilta.

Näin vaan on, että kuten on sanottu, kirja pysyy vieläkin ajankohtaisena. Sen kokonaisvaltaisen lohduttomaan tulevaisuudenkuvaan en kuitenkaan jaksa uskoa, eikä nyky-Suomestamme löydy juuri yhtäläisyyksiä. Oi että kuinka varsinkin tämän jälkeen taas muistaa rakastavansa kieltä ja kirjallisuutta! Sitäkin, että voin kirjoittaa tähän blogiin tämänkin tekstin.
1984 on lukemisen arvoinen, mutta samoin myös aiemmin Orwellilta lukemani Keep the Aspidistra Flying ja Animal Farm. Lukulistalla on nyt ehdottomasti herran muutkin kirjat.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea

Pohjois-Korea, mikä helvetti ihmiselle.

Ja kun ihminen on helvetissä, niin pakomatka voi tuntua houkuttelevalta, mutta joskus myös ainoalta vaihtoehdolta, kun vaihtoehtona on nälkään kuoleminen. Tälle tosielämän pakomatkalle lähtivät Eunsun Kim, äitinsä ja siskonsa. Isä kuoli nälkään. Kuten myös isovanhemmat. 

Eunsun Kimin tositarinaan perustuva  Sébastien Fallettin toimittama kirja on suomennoksena uudehko, alkuperäisenä ranskankielisenä ilmestyi 2012, Eunsunin ollessa 25-vuotias. Tarina alkaa aina 90-luvulta Kimin lapsuudesta. Niitä aikoja kun itse kirmaili suhteellisen onnellisena ja vapaana lapsena ja ainoa pakomatka oli joku leikkipakomatka, kun jonain kiukkuisena hetkenä vanhemmat ärsyttivät. Pakkaa repun ja meinaa lähteä palaamatta. Ei tee sitä. Asiat ovat niin hyvin kuitenkin. Samoihin aikoihin joku lapsi kirjoittaa testamenttia, yksitoistavuotiaana. 

Nimestäkin ja takakannen tekstistä päätellen Eunsun onnistuu todellakin pakenemaan, mutta sitä ennen käymme läpi ikäviä vaiheita, ja on todellakin suoranainen ihme, että hän ja myös sisarensa ja äitinsä onnistuvat selviämään siitä kaikesta hengissä. Rajanylityksistä, kiinnijäämisistä, ihmiskaupasta, autiomaasta..... Päästäkseen lähelle, silti niin kauas. Etelä-Koreaan.

Kirja toimiikin eräänlaisena muistutuuksena, että samaa yrittäneitä on lukuisia. Ihmisen pitää olla oman kapitalistisen maan vanki. Kuolla mieluummin nälkään ja palvoa johtajansa nimeä. Esimerkiksi perhe myi melkein kaikki huonekalut saadakseen rahaa ruokaan, mutta suurten johtajien Kimien muotokuvien myynti olisi ollut kuolemalla rangaistava rikos. Asunto tyhjänä ja seinällä nämä "jumalat", joiden elämä ja historia kuuluvat koulun opetusohjelmaan lapsuudesta asti, ehkä tärkeimpänä oppiaineena ikinä.

Vaikka Eunsun pääsi tosiaan perille Etelä-Koreaan, niin Pohjois-Korea ei kuitenkaan ole lähtenyt hänestä koskaan. Viettihän hän siellä myös rakkaita hetkiä lapsuutensa ensimmäisinä vuosina. Sitä hän muistelee automaattiovisten metrojen, cafe lattejen ja iphonejen keskellä kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Omaa kirottua rakasta kotimaatansa. 

"Jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin, kun sitä vähiten odotetetaan, diktatuuri kaatuu. Olen siitä varma. Silloin voin lopultakin mennä käymään pienessä synnyinkaupungissani Undokissa."

Kirja on helppolukuinen lapsenomaisen kielen ja ohuutensa vuoksi. Sitä en kuitenkaan kritisoi, sillä painavat asiat voi sanoa keveämmässäkin muodossa, niin että pieni lapsikin voisi sen lukea takertumatta kielellisiin koukeroihin. Eikä kirja ole kaunokirjallinen, vaan tosielämän yhdeksän vuotta noin 200-sivuisena. Tärkeä ja liikuttava teos. Vahvassa kansikuvassa muuten ei ole itse Eunsun Kim, sillä hänelle ei jäänyt lapsuudesta kuvia. Ainoa ja tärkeä kuva isästäänkin tuhoutui pakomatkalla. 

Diktatuurin kaatumista odotellessa! 

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja ja miksi Mielensäpahoittajat kannattaa lukea

Huumori on melko vaikea lajityyppi kirjallisuudessa, mutta aikamme kirjailija Tuomas Kyrö sen taitaa. Tavalla, joka pureutuu niihinkin, jotka ottavat kirjansa usein mieluiten vakavina.

Se, että tämä viime vuonna ilmestynyt Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja oli jo kolmas kirja sarjassaan tuli iloisena yllätyksenä takavasemmalta (neljäs, jos Miniä lasketaan, koska se ei ole Mielensäpahoittajan näkökulmasta). Ajattelin kysyä Kyröltä, että tuleeko näitä vielä lisää. Minä jotenkin näkisin, että tähän se voisikin päättyä - Mielensäpahoittaja on saanut testamenttinsa laadittua ja sitä myöten puitua sen, mikä mielessä on vielä kaivertanut. Ja asettunut jollain tavalla asumaan kaupunkiin. Kyllä vain.

Kolmas kirja pohjautuu pitkälti kuolemansa valmistautumiseen. Arkku on tehtävä alusta asti loppuun, mietittävä mitä lauluja soitetaan hautajaisissa, mitä tapahtuu omalle tontille. Totta kai myös oma puku omaa tulevaa kuollutta ruumista varten on saatava räätälöitynä, ja sen valmistaakin naapurin Kolehmaisen thaimaanialainen vaimo. Kolehmaisen kanssa välit ovat hieman hiertäneet, mutta tajuaa, että hädän hetkellä Kolehmaiseen hän turvautuisi ja Kolehmainen häneen. On jo omien etujen mukaista pitää toveruudesta ja naapurisovusta kiinni. 

Miksi voisi kiinnostaa lukea jonkun vanhan pököpään jaaritteluja ja ajoittaista ehdottomuutta? Siksi, että minä näen tässä hahmossa ilmentyvän monta suomalaista herrasmiestä. Mutta minä näen hieman myös itseäni. X- ja Y-sukupolven taitteissa syntyneet tietävät miksi vanhoissakin asioissa on ollut puolensa. Kun on joutunut tai saanut nähdä asioiden eteen vaivaa. Jos lankapuhelimen luuri ei ole ollut kädessä, niin sitä on voinut mennä soittelemaan ovikelloa ja kysyä "Ooks mun kaa". Jos oli, niin kiva ja jos ei, niin tulipahan liikuttua ja tehty jotain konkreettisempaa kuin potentiaalinen tapaamisen sopiminen joskus sitten. Jos halusi jonkun biisin, niin saattoi lähettää postikortin radioon ja kuunnella lähetystä nauhuri valmiina. Kiroillut jos vähän päälle on puhuttu. Asemalle meni ajoissa ostaakseen lipun, joka junassa oikeasti leimattiin. Niin, että itselle jäi merkintä siihen.  Mikä siinä oli niin vaikeaa lukea lipusta onko siinä se paikka minne ollaan menossa kohti ja onko päivämäärä ja kellonaika oikeita? Juuri mitään ei tarvitse ajatella arkipäivän toiminnoissa. Kirjat lainataan automaattien välityksellä, palautetaan useimmiten automaatteihin. Prahassa ei saanut mennä oikealle kassalle, vaan sitä varten oli tyyppejä ohjaamassa automaateille, joiden kieltä ei tajunnut ja aikaa meni opetteluun ja ohjeistamiseen. Tukholmassa oli automaattisen portin valvoja, joka nauraen lopulta avasi portit kun lippuja vilautti. Ja... no, viime syksynä saatoimme toverin kanssa olla melkoisia toheloita uimahallissa, jossa kävimme monen vuoden jälkeen. Kaikki oikeastaan toimi siellä matkakortilla.

Mielensäpahoittaja (nimi edelleen tuntematon) joka tapauksessa ottaa tässä kirjassa ensiaskeliaan uuden sukupolven vehkeisiin. Hän tajuaa, että tabletilla voi matkustella ympäri maailmaa ja katsoa Arvi Lindin uutisia. S-korttiakin kysellään (jota hän luulee erehdyttäväksi Eskortiksi, omaksi autokseen) hotellissa, jossa hän tarjoaa vanhaa markka-aikojen Apu-lehdestä leikattua kuponkia.
Käy jopa uimassa, koska se kuuluu hintaan, ja olisi tuhlausta olla siten uimatta.

No, tavallaan siis aika viisas mies tuo Mielensäpahoittaja vaikka Y-sukupolvi itsessä ei kaikkea tunnustaisikaan. Joka tapauksessa jokaisen, varsinkin nykyaikojen ipanoiden, tulisi lukea nämä kirjat avartaakseen katsomustaan ja muistaakseen että välillä olisi ihan hyvä tsekata ikkunasta viistäviä maisemia eikä vaan taplettiansa. Voi nähdä esimerkiksi lentävän joutsenparin reaaliajassa niinkuin minä eilen näin. Tämä kolmas kirja oli jos mahdollista vieläkin parempaa Mielensäpahoittajaa, joten tartuhan kirjaan (tai vaikka nykyaikaiseen äänikirjaan, joka voi toimia myöskin Antti Litjan äänellä, eli hänen joka näyttelee ihan siinä Mielensäpahoittajan filmissäkin!)

Juha Itkonen: Ajo

Tapahtui kerran kirjastossa.

Tarkoituksena ei ollut lainata mitään, käydä vain, 

jollei hyllyllä olisi jotain erityistä. Kuten vaikka Juha Itkosen viime vuonna ilmestynyt Ajo, jota en ollut vielä lukenut.

Eihän mukana ollut kirjastokorttia. En ollut yksin kirjastossa, mutta mukana olevalla oli kirjastokortti, jolla sakkoja. Ajateltiin, että ne maksetaan sitten, mikäli löydän jotain erityistä.

Sielläpä se sitten oli ja puolestani maksettiin sakot ja lainattiin tämä. Tämä on yksi esimerkki arkipäivän kultaisista tapahtumista. Aika usein me ihmiset kohautetaan olkia tämän tapaiselle, vaikka juuri ne merkitsevät. Sattumat ja ystävälliset teot. Pieni suuri maailma edessä. 

Kirjalla oli viikon laina-aika, minkä en kokenut olevan ongelma varsinkaan tämän teoksen suhteen. Itkoseksi Ajo on melko ohut teos (n. 280 sivua). Juoneltaan kirja ei kuitenkaan ole ohut, mikäli juonesta voidaan puhua, sillä jälleen kerran Itkonen maalaa sanoillaan sukupolvitarinoita, joissa on ihan tavallisia ihmisiä, joilla on elämässään tragediaa. On tapoja käsitellä ongelmia kuten lähteä autolautalla Saksaan ja ajaa Saksan nopeusrajoituksettomia moottoriteitä. Syödä jäätelöä Münchenissä. Ajaa ilman erityistä määränpäätä. Paitsi taito oppia kirjoittamaan. Ensin paperille tulee vain lyhyitä lauseita. Koska työ mainostoimistossa opetti, että kauneus on lyhyydessä. 

Tai mennä viisikymppisenä autokouluun. Ottaa elämä pikkuhiljaa haltuun. Etsiä uskoa elämään Jumalan kautta. 

Ajossa eletään kahta aikakautta ja eri näkökulmia. Ne vaihtelevat ja rytmittävät kirjaa. On vuosi vuodelta etenevä 60-luku. Sitten on myös 2000-luku, nykyaika. Ja jälleen edesmennyt aika. 60-luvulla ollaan kuitenkin preesensissä, eli lukija voi ottaa omakseen molemmat aikakaudet. Yksi ei ole toista parempi, mutta jos on, niin ehkä se kultainen 60-luku. On nuori poika, jolla on mahdollisuudet päästä huipulle muusikkona. On äiti, joka käy haudalla ja tapaamassa tytärtään Helsingissä. Viisikymppisenä tarttuu auton rattiin ajokoulussa. Isä, joka käy liikematkailemassa ja juopottelemassa. Vahvimmat tarinat kuitenkin ovat Heljän ja Ainon tarinat - Heljän, joka on äiti, isoäiti, vaimo ja Ainon, sen joka ajomatkalla kirjoittaa tätä kirjaa Heljästä, miehensä isoäidistä. 

Kirjassa on yksi merkille mainittava asia. Se kenestä surussa on kaikista eniten kyse, ei ole kirjan päätähti. Vaan ne, ketkä jäävät muistelemaan. Juuri näin on hyvä. Kuolemaa ei tee vähäpätöisemmäksi se, että kuollut ei saa ensin suurinta sivumäärää, jolla omii lukijan itselleen. Tämä hienovaraisuus ja taito kuvata esimerkiksi kärpästä kiusaamassa ampiaisia pitää minut yhä Itkosen fanina. Ajomatka Saksassa tuntui välillä teatraaliselta, mutta sai minut tutkimaan lähteviä lauttoja Saksaan ja ulkomaille, matkustamista ylipäänsä. Mutta erityisesti laivalla. Tutkin Saksaan lähtevien laivojen monopolistisen tähtitieteellisiä hintoja, etsin minne kaikkialle pääsee meriteitse. Esimerkiksi Britteihin, lähelle Lontoota. Päädyin surulliseen tulokseen, että ilmeisesti henkilömatkustaja pääsee kuitenkin meriteitse vain Saksaan, Tukholmaan ja Tallinnaan.

Nyt kaikki kuusi romaania ja yhden novellikokoelman lukeneena suosittelen lämpimästi kaikkia kirjoja. Ajo voisi hyvin toimia ns. porttikirjana Itkosen maailmaan, mutta saatat yhtä hyvin myös rakastua mihin vain kirjoista. Aikamme Kirjailija, epäilemättä. 

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin Hytti nro 6 on todellinen rail trip-romaani. Tämä on aina kutkuttanut minua lähinnä nimensä puolesta, mikä antaa johtopäätöksiä eräänlaisesta matkanteosta sivuilla. Oikeaan osuin. Kirjassa ei tehdä matkaa kuitenkaan risteilyaluksella, eikä varsinkaan nykyaikaisella humputtelulaivalla vaan olemme 80-luvun loppupuolen Neuvostoliitossa ja matkaa taitetaan vanhanaikaisella junalla.

Pääosassa on tyttö, ihan vain tyttö, koska nimeä ei mainita kertaakaan. Toisaalta kirjan pääosassa on myös samaan hyttiin hyppäävä irtas ja karkeasanainen mies. Tämä mies on se seikka, mikä on inhottanut monia kirjassa ja joku oli maininnut, että ei hän tälläisiä miehiä ole kohdannut Neuvostoliitossa/Venäjällä. Kyseisen kommentin toki voisi jättää arvoonsa koska maailma ei ole aina sitä mitä vain itse näkee ja kokee. Jokatapauksessa suhtauduin kirjaan pilke silmäkulmassa ja miehen karikatyyrimainen hahmo muistutti positiivisella tavalla (kyllä...) vain loistavasta Gogolista tai yhtä loistavasta Dickensistä. Entä onko se mahdollista, että tuntematon mies ja nainen laitetaan samaan makuuhyttiin. Jo vain kuulemma. Tässä kirjassa tyttö ei päässyt vaihtamaan hyttiä edes siinäkään tapauksessa, että miehen puheet alkoivat kuumottaa itse junan (karikatyyrimaisia) työntekijöitäkin. Voi olla, että nykyaikana on toisin ja hyttiseuraan voi paremmin vaikuttaa.

Romaanin ydin itselleni on tunnelma ja Siperian alati vaihtuvat, silti samankaltaiset lumiset maisemat. Rosa Liksom ei säästele kuvailuilmaisussaan, mikä tekee kirjasta karskinkauniin runollisen mutta silti helppolukuisen. Minä suosittelen lukemaan tätä sydäntalvella eli esimerkiksi juuri tähän aikaan vuodesta, koska kesäauringon porotus ja tämä kirja luovat ehkä liian vahvan kontrastin. Sitten pidin myös viittauksista Neuvostoliiton aikaisiin nimiin ja tapahtumiin. Luettuani teoksen loppuun käteen jäi myös muutamia ajatuksia kirjan psykologisista seikoista, siitä mitä tapahtuu tytön ja miehen välillä. 

Muistamisen arvoinen seikka on myös mielestäni tämä: Itse matkanteko on tärkeämpää kuin päämäärä. Se koskee tätäkin kirjaa, joten en edes erityisemmin odottanut mitä tytölle tapahtuu lopussa. (Tyttö ehkä odotti päämääräänsä enemmän tosin, ainakin kirjan alussa...) Kunhan vain hengailin tytön ja miehen seurassa ja kävin välillä haukkaamassa happea asemilla, joilla pysähdyttiin.

Minulle tuli pieni mieliteko lähteä Siperian junamatkalle!

Tällä kirjalla raksin myös lukuhaasteen 13. kohdan (parin muun kohdan lisäksi), eli kirjan mikä on voittanut merkittävän palkinnon (Finlandia 2011). En kuitenkaan lainannut tätä kirjaa sen takia, koska en muistanutkaan kyseistä seikkaa lainatessani enkä lue kirjoja varsinaisesti niillä perustein. Palkinto ei kuitenkaan mennyt ainakaan huonolle kirjalle, sen voin sanoa.

Kirjan vuoden lukuhaaste vuodelle 2015

Pääkaupunkiseutujen kirjastot ovat tehneet Kirjan vuoden kunniaksi lukuhaasteen, joka pohjautuu pitkälti Popsugarin ja The Book Riotin haasteisiin, mutta suomalaisittain. Nyt on siis ensimmäistä kertaa Kirjan vuosi kirja-alalla! Wohou!

Taidanpa tarttua haasteeseen, joka on pätevä mutta ihan hauskakin. Mun on pitänyt nimittäin tarttua muutenkin äidin rakastamaan kirjaan. Haaste ei sinänsä ole edes mahdoton, vaan sen voi toteuttaa melkein kuin itsestään, kun onpahan kirjastostakin lainassa parhaillaan kirja, jonka nimessä on numero....toisaalta se on myös Finlandia-voittajakin ja kirja kirjailijalta, jota en ole aiemmin lukenut. Mutta on siinä todellista haastettakin jonkun verran, nimittäin taikuutta käsittelevä kirja. Voisiko joku suositella mulle jotain yksittäistä kirjaa, mikä ei liity Harry Potteriin? Sarjakuva-albumit ovat myös aika vieras asia, mutta haasteestahan tässä onkin kyse ja johonkin uudenlaiseen tarttumisesta.

Alla haaste. Ottakaahan itsekin siitä koppi! Kirsi Kunnaskin olisi sitä mieltä, että kyllä kannattaisi kirjoja lukea, ei vaan twitteröidä! Mikäli tartut haasteeseen ja kirjoitat siitä vielä jonnekin, niin vinkkaa ja linkkaa!

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
2. Kirja, josta on tehty elokuva
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja 
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
7. Novellikokoelma 
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
9. Tietokirja
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja 
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja 
28. Kirja, jonka nimessä on väri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani 
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta 
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja 
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa 
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja 
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
44. Klassinen rakkausromaani 
45. Kirja, joka pelottaa sinua 
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit 
47. Hauska kirja 
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari 
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee (sinulle) - henkilökohtaisen suosituksen saa mikäli kirjastokortti HelMetissä. Ulkopuoliset voinevat napata jonkun vaihtuvista suositus-hyllyistä. 

En käy messuilla, mutta ostan painettuja kirjoja.

Luin artikkelin Turun kirjamessuista, joita pidetään parhailaan tänä viikonloppuna. En oikein pidä tuon kaltaisista massatapahtumista, varmasti juuri sen tietyn hälinän ja kaupallisuuden takia.  Toisekseen, en osta juuri uusia kirjoja enkä taida aina olla kiinnostunut tuoreista kirjailijoista ja puheista, joissa toitotetaan kirjan kuolemaa. Enkä muuten halua kuulla runojen lausuntaa. Olen varsinainen nirppanokka.

"Jos minä järjestäisin Turun kirjamessut kutsuisin sinne vain viisi kirjailijaa. Fjodor Dostojevskin, Pentti Saarikosken, Juhani Peltosen, Eeva-Liisa Mannerin ja Willy Kyrklundin. Suojelijaksi pyytäisin Sylvi Kekkosen. Saarikoski nousisi junasta pois Karjaalla ja jäisi sinne ryyppäämään. Dostojevski menisi Naantalin kasinolle pelaamaan rulettia, Peltonen vaeltaisi Kupittaalle ihailemaan vaahteroita, Manner olisi lähettänyt kieltäytymiskirjeen väärään osoitteeseen. Kekkonen vaatisi vaimoa jäämään kotiin laudeliinoja silittämään..." Juttu jatkuu vielä muutaman lauseen verran päätyen siihen, että vastaus kysymykseen Kyrklundille jäisi kuulematta, kun messuilla kovaäänisistä rupeaa kuulumaan julkeaa musiikkia ja joutavaa höpinää. Olen huvittunut ja vakuuttunut, että juurikin näin.  Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kirjoitti hyvän jutun. Eikä vain kyynisellä otteella, koska löysi kuitenkin sieltä jotain pidettävää.

Toki messut ovat ok, kirjamessuja pahempaakin voisi olla. Hienoa, että ihmiset ovat kiinnostuneita messuista joissa on kirjoja! Nykyäänkin! Tungoshan on tavallaan äärimmäisen hyvä juttu siis.  Toki voisin harkita menemistä niille, mutta tuntuu että löydän kirjallisuuden muita reittejä pitkin, jokseenkin intuitiolla kirjastosta ja johdatuksilla ...jostain. Notkuva kirjahylly on täyttynyt pääosin kirpputorien ja divareiden kirjoista, viimeisimmät kirjat (kuten Henry Jamesin Eurooppalaiset) löytyivät tien reunalta. Kuvan 40-luvun painotuote Steinbeckin Vihan Hedelmät kirpputorilöytö parilla eurolla. Luin kirjan parissa eri osissa ja näin söpö hieman nahistunut hyvä kirja oli hienoa saada yksien kansien välissä. Olen kirjoittanut kirjoista viime aikoina todella vähän, mutta sille on syynsäkin.  Siispä nostan vanhan suosikin esille. On tiettyjä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen ja tämä  kuusi vuotta sitten luettu kirja on yksi niistä. Kauniisti kirjoitettu liikuttava tarina. En ole lukenut jokaista Steinbeckin kirjaa, mutta en usko että tämän voittanutta on. Se, miten joku voi kuvata niin hienosti luonnon, ohi kiitävät maisemat ja perheen selvitymistarinan Pohjois-Amerikan Suuren Laman aikana.... Melankolinen ja realistinen tarina, joka pitäisi lukea uudestaan.

 Ikävää, mutta toki tämä on uusien kirjojen hankkimisesta pois ja kaltaiseni tyyppi ei tue varsinaisesti nykykirjailijoita taloudellisesti. Jos luen siis kuolleiden kirjailijoiden kirjoja, jotka olen ostanut joltain toiselta, joka on ostanut ne parikymmentä vuotta sitten.  Painettua kirjaa kuitenkin tuen.  Merkitsee se jotain, ainakin minulle... Niin kauan olen järjissäni kun en ala näyttöpäätekirjojen ystäväksi.

Veljeni Sebastian

Annika Idströmin noin 150-sivuinen kirja on vaikuttava kokonaisuus. Kirja nousi yhdeksi parhaiksi kirjoiksi. Tämä on niitä kirjoja, että riipaisee ajatus, että mitä jos en olisi tätä kirjastosta lainannut spontaanisti ja intuitiolla....

Kirja vaikuttaa lyhyydestään huolimatta pidemmältä, koska siihen mahtuu monta maailmaa ja elämää.

Kirja on tarina Antista, varhaiskypsästä pojasta, joka tarkkailee autoja Itäväylällä ja pitää luetteloa ihmisistä persoonineen. On paljon kirjoja lasten näkökulmista kirjoitettuna kuten Emma Donoghuen Room huoneeseen vangitusta pikkupojasta ja Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus tai Günter Grassin Peltirumpu. Kirjaa aloittaessa minulla ei ollut suuria ennakko-odotuksia, mutta tarina kasvoi, kirjan muut henkilöt kasvoivat, eikä kirjan poikakaan jäänyt vain kaikkitietäväksi hahmoksi, joka voisi sellaisenaan vain olla ärsyttävä. Kirja on siis moniuloitteinen.

Veljeni Sebastian on kauniisti kirjoitettu kertomus, jonka teemat ovat ihmisten pahuudessa, ystävyydessä ja yksinäisyydessä, äidin ja pojan suhteessa, kuolemassa ja ihan vain leivoksen syömisestä arkielämässä. Kirjassa tapahtuu muutamia hyytäviä asioita, jotka tuovat omat jännitteensä, mutta ne eivät ole mielestäni kirjan ydin. Kokonaisuus on. Ja se on pirun hieno.

Edesmenneen Annika Idströmin kirjoihin kuuluu muutama muukin, joista tämä vuonna 1985 julkaistu Veljeni Sebastian on kuitenkin se kirja pokaten myös Finlandia-ehdokkuuden. Uskon, että muut kirjat ovat myös hienoja ja tämän jälkeen ne on ehdottomasti luettava. Kirjan jälkiteksteissä kuvaus Idströmin suhtautumisesta kirjoittamiseen antaa lisäarvoa kirjailijalle. Veljeni Sebastian sopii mielestäni kaikille sukupolville ja sen helpostiluettavuuden  ja lyhyyden takia sopii varmasti myös lukijoille, jotka eivät jaksa taistella koukeroisten lauseiden parissa. Suosittelen kuitenkin lukemaan ajatuksella.

Auster ja Franzen.

Ajattelin ryhtyä toimenpiteisiin ja kirjoittaa taas edes joistakin lukemistani kirjoista muistikuvia ja pieniä arvosteluja. Mikäpä sen parempi ajankohta kun uusi vuosi ja sen ensimmäiset luetut kirjat - Franzen ja Auster. 

Paul Auster: Talvipäiväkirja (Winter Journal) 2012

Keltainen kirjasto

suom. Erkki Jukarainen 2012

s. 225

Austerin kirja on proosamaiseen tyyliin kirjoitettu omaelämäkirja vuodelta 2012. Kirja löytyi romaanien ja novellien joukosta kuitenkin ja on siten ehkä helpommin lähestyttävissä. Ja kirjaa on helppo lähestyä, vaikka et olisi lukenut yhtäkään Austerin kirjaa (itse lukenut vain loistavan Moon Palacen). 

Paul Auster puhuttelee kirjassa itselleen, kun käy läpi elämänsä eri vaiheita. Jokainen asuttu asunto kuvataan melko tarkasti, mikä on monelle ollut kompastuskivi, sillä niitä asuntoja riittää yli kaksikymmentä. Asunnoista kiinnostuneena se ei ollut itselle niinkään kompastuskivi vaan eteenpäin lukeminen soljui mukavasti pienien kappaleiden myötä. 

Murskatuomionhan tämä on saanut täällä. Kirja on kuulemma kirjoitettu ja editoitu huonosti ja loputtomat listat asioista, joita herra Auster on tehnyt ovat omahyväisyyttä jne. Kyllä, kirjasta voi saada hyvin narsistisen kuvan ja kyllä, ehkäpä joitakin listoja olisi voinut tiivistää. Mielestäni vähän liikaa oli mainita kaikki elämänsä aikana syödyt herkut (Paul on yli 60-vuotias). Arvostelijalta oli silti tainnut kuitenkin mennä kirjan idea ohi - sen tarkoitus on ehkä ollakin luonnosmainen ajatustenvirtateos omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan, varmasti tuollaisena raakana versiona ja sellaisena sitä on vaikea verrata joihinkin herran kehuja niittäneisiin romaaneihin. Talvipäiväkirjaa lukiessa tuntuu siltä, että Auster olisi vähän niinkuin hyväkin ystävä, joka kertoo kipeän rehellisesti vanhempiensa kuolemista ja hajoamisistaan. Selville tulee myöskin se, kuinka monta kertaa Auster on meinannut kuolla ja siitä, jos mistä voisi tulla se olotila, että tässä on kyseessä joku yli-ihminen - lapsena hän liukui lattialla kohti naulaa (joka meni päähän ja repi kasvot), salama osui vieressä olevaan toveriin (joka kuoli), pitkä kalanruoto oli puhkaista keuhkot ja se, että Auster oli auto-onnettomuudessa vaimonsa Siri Hustvedtin, lapsensa ja koiransa kanssa. Auto meni täysin ruttuun, mutta koko perhe selvisi vammoitta. Kiehtovia tarinoita.

Mutta kirja ei ole vain menneisyyden onnettomuuksissa rypemistä ja lähestyvän kuoleman odottamista, vaan välillä saa kielikuville nauraa kovasti. Taitavaa kielenkäyttöä ja hyvä suomennoskin (olisi voinut silti alkuperäisenäkin lukea). Suomennoksessa pistin merkille yhden pienen käännösvirheen - James Joycen Ulysses oli käännetty Odysseiaksi, mikä on ihan eri kirja se.... 

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana (Farther Away) 2012

Siltala

suom. Raimo Salminen

s. 338

Franzen lähti myös "herätetuomisena" kirjastosta mukaan. Aiemmin en ole lukenut Franzenia (pitää kyllä tarttua ainakin Muutoksiin ja Vapauteen). Yksin ja kaukana on teos täynnä esseitä viime vuosilta eri teemoista pohtivaan ja suorasukaiseen tyyliin. Noin 55-vuotias Franzen on selvästi ihan okei tyyppi, sillä hän puolustaa uhanalaisia lintuja kymmenien sivujen verran, on sitä mieltä että teknologia ja Facebook ovat kyseenalaistamisen arvoisia asioita ja hän lukee paljon kirjoja ja kirjoittaa kirjoista, jotka ovat menneet sydämeen asti.

On virkistävää lukea kirjankin muodossa muutakin kuin kaunoa, ja saada näkökulmia asioista, joista ei itse kovinkaan tiedä. Tunnustan, että en ole juuri perehtynyt lintuihin ja salametsästykseen, joten Franzen sai kyllä provosoitumaan itsekkäistä metsästäjistä. Rehellisesti sanottuna kyllä tämä kappale olisi voinut olla hiukan lyhyempi.Tiedän, että asiasta on paljon sanottavaa ja huolta kannettavana, mutta tämä  kirjan pisin, 40-sivuinen kappale Ijettävä Välimeri, ei tuntunut loppuvan. Joskus lyhyemminkin sanottuna viesti tulee perille ja sitä ei skippaisi he, jotka eivät ole ollenkaan kiinnostuneita aiheesta. Mutta siis niin, Välimeren seudun idylliset kulissit kätkevät paljon pahaakin -jos saat eteesi lautasellisen lintua, voi olla että sen linnun olisi pitänyt liidellä vapaana. Franzen ei ollut kuitenkaan aivan ehdoton, vaan maistoi lintua.

Kirjan kiinnostavimpia kappaleita oli ensimmäinen Ei tuska tapa (teknologiaan ja Facebookiin liittyvä kappale - siitä kuinka esimerkiksi rakkaus on uhka Facebookille) ja Franzenin esittelemät suosikkikirjat- ja kirjailijat (esimerkiksi Alice Munro). Osasta kirjoitettiin aika paljonkin, mutta sain vinkkiä mitä tämä intellektuelli suosittelee luettavaksi. 

Seuraava kirja-teksti käsitteleekin kirjaa, joka oli kyllä huhhuuh, miten hyvä. 

Sieppari ruispellossa

J.D. Salinger:

Sieppari ruispellossa

Catcher in the Rye (Yhdysvallat 1951)

Suomentanut: Pentti Saarikoski

Kustannusosakeyhtiö Tammi

Painokaari Oy Helsingissä 1990

1. suomalainen painos 1961

Mistä: kirjaston hyllyltä

Sivuja: 201

Sieppari ruispellossa kuuluu kuulemma niihin klassikoihin, jotka täytyy lukea ennen maan alle joutumista. Kirjan nimeltä harva onkaan varmaan välttynyt, vaikka kirja olisi jäänyt vielä lukematta. 

Lainasin itsekin kirjan vihdoin. Hyllyllä osui vastaan se ensimmäinen, Pentti Saarikosken suomennos, jonka lainasin aikailematta. Kirjasta kun on uusikin suomennos. Myöhemmin tosin tajusin, että olisin voinut etsiä kirjan alkuperäkielelläkin. 

1950-luvun Yhdysvalloissa kirjoitettu kirja on ehtinyt olla myös bannattuna. Kirjan on väitetty sisältävän piilomerkityksiä, jotka houkuttelevat lukijaa laittomuuksiin. Sieppari ruispellossa on kuulunut John Lennonin murhaajan kirjakokoelmiin... On siis synti lukea tämä kirja. Tai oli ainakin joskus. 

Kirjassa nuori jätkä repäisee, jättää koulun kesken ja lähtee New Yorkiin.

Kirjan kieli on slanginomaista ja takana löytyykin pieni sanasto. Näin nykyaikaisena ja pääkaupunkiseudun slangia kuulleena harvoin joutui onneksi sanastoon turvautumaan, ja kirja oli helppo lukea. Mm. näitä sanoja tulee kirjan sivuilla vastaan: styylata, vaksi, tärskyt, keimit, haihtua, mäsis, ottaa kupoliin, liffa, bunkata, sahata silmään....  En sanoisi olevani slangikielen suurin ystävä ja tämä kirja tosiaan on kirjoitettu slangi-puhekielellä. Voisi ottaa kupoliin, mutta ehkä tässä kirjassa oli juuri siitä kyse. Samaistua nuoreen slangi-kieliseen poikaan. Ja vähän treenata kestävyyttä slangin parissa.

Kirja ei ehkä tunnu näin vuonna 2013 juuri miltään ja 16-vuotiaaseen koulupoikaan ei välttämättä samaistu. Kasvutarinat ja itsensä etsimis-tarinat yleensä kyllä kiehtovat, ja pidän joulunajan New Yorkin kuvailusta. Kirja ei kuitenkaan vavahduta sen suuremmin, se tuntuu pikemminkin vain huvittavalta...  ja nyt kun kirjan lukemisesta on aikaa muutama viikko, en muistakaan juuri mitään. Yhden tai parin tähden lukemisen arvoinen se kuitenkin on. Jos luen uudestaan, niin vain lukeakseni englanniksi.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun...

Tuomas Kyrö:

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Ilmestymisvuosi: 2012, WSOY

Sivuja: 130

... kirja loppui niin nopeasti! 

Palautettuani suosikkini Juha Itkosen, ilahduin kun hyllyllä oli vuorostaan odottamassa toinen suomalainen suosikkini, Tuomas Kyrö kirjallaan Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Olin lukenut ja lähes nauranut itseni kipeäksi ensimmäisellä kirjalla, joka kulkee nimellä Mielensäpahoittaja ja odotin tältä samaa. Onnistui. 130-sivuisen kirjan lukee lähes hetkessä. Jokaisen lyhyen kappaleen jälkeen on pakko lukea vielä yksi, toinen, vielä yksi... 

Mielensäpahoittajat ovat viihdekirjallisuutta, huumorikirjallisuutta, jota en juuri koskaan lue...mutta Tuomas Kyrö on älykäs humoristi, joka on myös ehdoton Hyvissä ja Huonoissa uutisissa. Kyrössä on sinänsä jotain samaa kuin kirjan sankarissa, Mielensäpahoittajassa, ja kirjan luenkin Kyrön äänellä. Kyrön jutustellessa ohjelmassa ajattelen Mielensäpahoittajaa. Se on ok, nimittäin hyviä tyyppejä molemmat. 

Tämä toinen kirja on jossain määrin edeltäjäänsä positiivisempi. Mielensäpahoittaja nimittäin tekee kokeiluja keittiön saralla oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässään ja saa onnistumisentunteitakin. Se mikä on kuitenkin samaa vanhaa tuttua, on vanhan jäärän nostalgiahuurut ja nykymenon ymmärtämättömyys. Uudet ruokakirjatkin ovat ihan kökköjä, koska niissä on ohjeita kaikkeen eksoottiseen ja niissä on liian hyvät kuvat, värikuvat. Sittenhän sitä lannistuu, koska kotona ei kuitenkaan pysty samaan. Ja peruna... peruna on tärkeä. 

P.S Apiturienttien pitäisi heittää rekkalavoiltaan perunoita eikä karamellia. Keitettyjä tietenkin ettei ketään satu päähän. Taikka sitten ihmisille kypärät päähän. Tarkkoja heittoja, ettei mene yksikään peru hukkaan. 

Nauratti myös kirjan keskelle läntätyt vanhat mainokset ja kuvat,  ja niihin liitetyt Mielensäpahoittajan ajatukset. 

Mielensäpahoittajasta saa parhaiten irti kun saa edes joistakin ajatuksista vähän kiinni. Siis jutut eivät ole ihan täysin utopistisia, koska edes omat isovanhemmat ja vanhemmat on elänyt sellaisina aikoina ja itsekin viettänyt lapsuutensa aikana kun esimerkiksi hipaisupuhelimia ei ollut vielä. En tiedä kuinka hyvin kirjaa ymmärtää sitten tulevat sukupolvet. Eteenkinpäin on kyllä ihan hyvä mennä, eikä pitää kaikesta vanhasta niin tiukasti kiinni, joten ehkä sille Mielensäpahoittajalle saa ihan vähän nauraakin. Se tosiaan onnistuu - myötätuntoinen nauraminen, vahingoniloinen nauraminen ja nauraminen toisaalta toisen ehdottomuudelle. 

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo.

Juha Itkonen:

Hetken hohtava valo

Ilmestymisvuosi: 2012
Otava

Sivuja: 511
Mistä: kirjastosta

Huh, huh...

Itkosen uusimman kirjan suhteen minulla kävi hassuja pieniä sattumuksia. Olin juuri edellisenä päivänä heinäkuussa miettinyt, että seuraavaksi tai lähiaikoina haluaisin lukea tämän. Tämä oli ainoa Itkonen, jota en ollut vielä lukenut ja olen nauttinut muista Itkosen kirjoista. Kävin kirjastossa, en Itkonen mielessä, koska en voinut kuvitellakaan sen olevan siellä (vaan muutaman varauksen päässä).  Kirja oli kuitenkin vastassa heti ovesta tultua ja hihkuin kirja käsissäni. En jotenkin voinut uskoa todeksi, että juuri se kirja oli siinä, odottamassa minua.

Siinä ei vielä kaikki. Ensimmäisellä sivulla on lainaus Arcade Firen Suburban war-kappaleesta. Olin kuunnellut juuri sinä päivänä kyseistä laulua. En kuuntele jatkuvasti Arcade Firea. Myöhemmin oli mainintaa Interpolin Turn on the bright lights ja sen jutun tullessa vastaan olin taas yllättäen edellisenä päivänä kuunnellut juuri sitä levyä Interpolilta, enkä Interpoliakaan kuuntele jatkuvasti. Nämä olivat sellaisia hassuja pieniä sattumuksia, joita oli hauskaa todeta hyviä sivuja kääntäessä.

Juha Itkosen Hetken hohtava valo on romaani eri sukupolvista ja siinä hypitään eri aikakausilla. Käydään kuussa 21.7.1969, olympialaisissa Japanissa, käydään perheen kanssa lomamatkalla Kreikassa, asutaan Kuopiossa, Helsingissä, kuunnellaan Pink Floydia Tampereen Aleksanterinkadulla, ajatellaan Ian Curtisia, seistään räntäsäteessä Tampereen Stokkan liikennevaloissa, pohditaan Tsehovia, saadaan lapsia, petetään, saadaan masennus, myydään kodinlaitteita nousukaudella, seurataan kuinka automarketteja kohoaa kuin syöpä ja sen etäpesäkkeet, katsellaan vhs-nauhoja, perustetaan lehti Hämeenlinnassa jne. Eletään myös vuotta 2011.  Rakastan näitä yksityiskohtaisia kuvauksia eri aikakausien tapahtumista ja eri paikkakunnilta. Varsinkin Hämeenlinna ja Tampere-viittaukset kiinnostavat, sillä ovat minulle niin tuttuja kaupunkeja. Ja rakastan toki popkulttuuri-viittauksia. Kirjaan pystyy jossain määrin samaistumaan ja piehtaroimaan itsekin nostalgiaryöpyssä. Olenhan itsekin elänyt aikaa kun olen tallentanut vhs:lle jotain itselle tosi tärkeää. Tosin olen ollut vielä aika lapsi kun tuli 90-luvun taantuma, enkä ole sitä sillä tavalla joutunut kokemaan ja kiinnittänyt huomiota taloudellisiin muutoksiin. Sillä tavalla kirjaa oli mielenkiintoista lukea ja saada todenntuntuisia näkökulmia ja erityisesti siksi, koska kirja on ajankohtainen sen aiheen vuoksi. Sehän tässä onkin hienoa, että vaikka kirja on fiktiota, niin silti varmasti tälläisiä ja tällä tavalla ajattelevia ihmisiä on ollut ja on yhä. Tämä on voinut tapahtua.

Kirjassa on hyvä rytmi eri ihmisten näkökulmien vuoksi ja Itkosen taito kirjoittaa lauseita pitää pintansa. Kirjaa on kritisoitu pituuden vuoksi, mutta minulle se ei ollut varsinaisesti ongelma. Kenties noin parikymmentä sivua olisi voitu tiivistää ja se kirjan loppupuolella. Siellä oli hyvin pitkä ja tylsähkö kappale. Muuten en olisi kyllä halunnut lopettaa kirjaa. Koska Itkonen on Suomen paras kirjailija. Koska tämä kirja on yksi parhaimpia. Koska nyt ei ole enää uutta Itkosta. Koska kenen seurassa minä nyt nostalgisoin. Teknologian kehitys on ollut päätähuimaavaa kyllä, koska esimerkiksi kyllähän vielä 90-luvulla lainasin kirjastotädiltä kirjan ja sain kirjan selkämykseen lapun eräpäivästä. Tämä kirja tuli lainattua kirjastoautomaatilta ja eräpäivämuistutus tulee sähköpostilla. Ehdin lukea ennen eräpäivää ja lähdenkin varmaan pian palauttamaan tätä, jotta joku toinen saisi lainata tämän.

The Motel Life.

Vlautin Willy:

The Motel Life

Sivuja: 206 (+22 About the author)

Mistä: Omalta hyllyltä (tilattu netistä)

Willy Vlautinin The Motel Life lähti reissukirjakseni (kuvasta voi tihrustaa missä ja kuinka kaukana sitä tulikaan reissattua....) ja hyväksi valinnaksi osoittautuikin. Tämä kirja huokuu matkantekoa, ja vaikka matkanteko ei varsinaisesti ole suurinta herkkua tässä kirjassa vaan lähinnä pakomatka, niin glamouria ja kipinää siitä löytyy enemmän kuin omasta matkastani Vikingin laivalla. Totisesti.

Willy Vlautinin tiesin alunperin muusikoksi, sillä hän on laulaja ja lauluntekijä bändissä Richmond Fontaine. Levyjä bändiltä löytyy vaikka kuinka ja romaaneja tämä multityyppi on kirjoittanut kolme kappaletta. Joista tämä The Motel life siis ensimmäinen kuin myös lukukokemuksena ensimmäinen minulle. Musiikkiin en ole kovin kattavasti vielä tutustunut, mutta kyseessä on kyllä maistuvaa alt-countrya Amerikasta. Suuria tarinoita matalalla lauluäänellä, hieman Wilcoa mutta ei ihan yhtä tarttuvia melodioita, vaan lähinnä tarinanomaista kerrontaa.

Tarinoiden kertojaksi Vlautin on varmasti luotu, sillä siinä missä hän luo tarinanomaisia lyriikoita, siinä hän kirjoittaa kirjan ja upottaa myös kirjaansa loistavia pieniä tarinoita. Tarinoita tarinoiden sisällä. Kirjan voi ahmaista hetkessä, sillä se saa välillä haukkomaan henkeä absurdiudessaan, traagisuudessaan ja herkkyydessään. Jo ensimmäisiä lauseita lukiessani tiesin, että tämän kirjan parissa tulisin nauttimaan.

The night it happened I was drunk, almost passed out, and I swear to God a bird came flying through my motel room window. It was maybe five degrees out and the bird, some sorta duck, was suddenly on my floor surrounded in glass. 

Kirja alkaa Nevadan Renosta, mutta siitä vasta matka alkaakin, sillä veli ilmestyy pian paikalle traagisten uutisten kera. Näin veljekset siis lähtevät ajelemaan, eikä matkalta puutu todellakaan 6-packeja tai 12-packeja, musiikkia, tarinoita ja kohelluksia. Kirja on elämänmakuinen ja päähenkilön näkökulmasta kirjoitettu kirja tekee päähenkilöstä ystävän, jonka tarinan haluaa kuulla loppuun.

It was like that, Frank, I swear it was. Just like that, out of the blue. Out of nowhere. Everything was fine, I knew what I was doing.

Kirjaan perustuen on viime vuonna tehty elokuva The Motel Life, mutta sitä ei käsittääkseni ole julkaistu vielä edes Amerikassa, vaan sitä näytetään ensin festareilla muilla mailla. En siis tiedä koska elokuva tulee siis näkymään Suomessa (vai tuleeko näkymään ollenkaan). Ihan tuntemattomia tähtiä se ei kuitenkaan pidällä sisällään, sillä päähenkilöiden joukossa on Emile Hirsch, Stephen Dorff ja Dakota Fanning - elokuvateatterinäytös mahdollinen. Uskon, että leffassa on mahdollisuuksia varsinkin sopivalla musiikilla höystettynä ja palan halusta nähdä maisemia ja motelleja. Silti epäilen pystyykö kirjan henkeä ja absurdiutta aivan samalla tavalla vangitsemaan. Kuten tuota alun kappaletta. Todennäköisesti toteutuksesta jää puuttumaan muutama kohtaus.

Rytmikäästi sujuvan kirjan jokainen kappale on kuvitettu graafisesti kuvittaja Nate Beatyn toimesta. Kuvitukset ovat olevinaan tämän tarinan veljen piirroksia ja liittyvät kappaleisiin.

Mielestäni tämä kirja on Steinbeck meets Kerouac meets Bukowski. Jos koet pitäväsi edes yhdestä näistä, niin uskoisin sinun pitävän tästä kirjasta. Suomennosta tästä ei taida löytyä, mutta älä harkitsekaan sitä, sillä niin hyvin tämä toimii alkuperäkielellään.

(Huh, tämä ei myöskään yhtään vähennä halua lähteä road tripille, vaikka ei yhtä koheltavalle seikkailulle kuitenkaan).

Kolea talo.

Dickens Charles:
Kolea talo (Bleak house)

Alkuperäinen teos julkaistu: Iso-Britannia 1852 - 1853

Kustantaja: Tammi Painopaikka: Ws Bookwell Juva, 2008

Suomennos: Kersti Juva

Sivuja: 934
Mistä: omalta hyllyltä, Akateemisen alesta 

Charles Dickensin Kolea talo kulki kanssani lopulta parinkin vuodenajan halki aina kesään asti, ja sen ajan kuluessa on tapahtunut elämänmuutoksiakin. En tiedä kuinka näin lopulta kävi että kaikesta huolimatta kirjassa kesti näin kauan, mutta tunsin välillä piston sydämessäni ja ajattelin, että ryhdistäydy nyt hyvä tyttö ja lue. Mutta lukemista ei voi pakottaa, kyllä siihen täytyy löytyä oma himonsa ja hetkensä, vaikka aikaa olisikin. Nyt eräänä alkukesän iltana sain kirjan luettua ja päätin antautua lukemiselle enemmän. Tavallaan tämä kirja oli taakkana, en halunnut aloittaa uuttakaan kirjaa, koska halusin ehdottomasti lukea tämän loppuun. Nyt olen jo hyvää vauhtia lukemassa erästä amerikkalaista klassikkokirjailijaa. Ja sepä tuntuu hyvältä pitkän Dickensin kanssa hengailun jälkeen. Sanotaan nyt näin, että Fitzgeraldin lukeminen Dickensin jälkeen tuntuu siltä kuin olisi tässä paahtavassa kesäsäässä heittänyt kauhtuneen 1000-kiloisen turkin pois päältään.

Mutta kuitenkin; Dickensin Kolea talo on loistava teos ja loistavasti ansioituneen Kersti Juvan suomentamana (hän on suomentanut muitakin järkäleitä kuten Taru Sormusten Herrasta). Suomennettu teos tuli verrattain myöhään, ensimmäinen painos 2006. Alunperin Bleak House ilmestyi jatkokertomuksena vuosina 1852 ja 1853, joten yksissä kansissa kertomus voi tuntuakin pitkältä. Mutta hei, sainpa luettua tarinan loppuun nopeammin kuin he, jotka lukivat jatkokertomuksena.

Kolean talon kertomuksen pohjana on vuosikymmeniä jatkunut oikeusjuttu, joka varjostaa päähenkilöiden elämää, mutta kirjassa on myös rakkaustarinaa ja paljon muuta. Kirjassa on oikestaan kaksi kertomusta - oikeusjuttu ja perhedraama. Itse oikeastaan en koskaan välittänyt liiemmin oikeusjutusta, sen punainen lanka tuntui katoavan jo alussa. Toinenkin tarina tuntui paikoitellen vähän dramatisoidulta. Pitänee kuitenkin muistaa, että on kyse vanhasta kirjasta ja eri yhteiskunnan luokissa tapahtuvista asioista, jotka merkitsivät. Juoni ei ollut itselle siltikäään tämän kirjan pääydin. Kirjasta tekee loistavan itse kirjailija (ja suomennos). Rakastan suorastaan Dickensin tyyliä kuvailla asioita ja ihmisiä. Jokainen sivuhenkilökin tässä kirjassa tuntuu merkitykselliseltä, koska he saavat oman persoonallisen ja eläväisen kuvauksen. Niin ja Dickensin hahmothan todellakin ovat persoonallisia. Sivuhahmot paikoitellen kiinnostavat peräti enemmän kuin itse päähenkilöt, jotka alkavat vaikuttamaan latteilta. Myös Lontoo ja kylät kuvaillaan siten kuin olisit itse läsnä. Ja tämä Lontoo todellakin on usvainen ja synkeä.

Kirjan hahmoina on esimerkiksi Skimpole, joka ei ymmärrä mistään mitään, mutta on aina valmiina ottamaan almuja vastaan. Almuista hän ei kuulemma välitä, koska ei ymmärrä niistä mitään, paitsi sen, että niitä tarvitsee tavaroihin.

Richard, joka etsii itselleen ammattia, mutta hapuilevasti, ja jättää melkein kaiken kesken. Enemmän häntä kiinnostaa oikeusjuttu, joka liipaisee häntä itseäänkin.

Jarndyce, joka sanoo aina tuulen puhaltavan idästä.

Kirjassa on itse asiassa sen verran hahmoja, että takana löytyy Tolstoimainen lista kirjan hahmoista. Mutta pärjää sitä ilman listaakin, eli ei tämä sillä tavalla vaikea kirja ole.

Runollinen, synkkä mutta hauska. Suosittelen tarttumaan kirjaan, mutta kenties mieluiten vasta syksyllä tai talvella. Itselle Dickens on ainakin talvikirjailija, ja ehkä siksikään en saanut kirjaa luettua enää niin hyvin kevään koittaessa.

Kirja maistuisi varmasti erittäin hyvin englannin kielisenäkin. Kuvaus sumusta osoituksena siitä.

Fog everywhere. Fog up the river, where it flows among green aits and meadows; fog down the river, where it rolls defiled among the tiers of shipping and the waterside pollutions of a great (and dirty) city. Fog on the Essex marshes, fog on the Kentish heights. Fog creeping into the cabooses of collier-brigs; fog lying out on the yards, and hovering in the rigging of great ships; fog drooping on the gunwales of barges and small boats. Fog in the eyes and throats of ancient Greenwich pensioners, wheezing by the firesides of their wards; fog in the stem and bowl of the afternoon pipe of the wrathful skipper, down in his close cabin; fog cruelly pinching the toes and fingers of his shivering little ’prentice boy on deck. Chance people on the bridges peeping over the parapets into a nether sky of fog, with fog all round them, as if they were up in a balloon, and hanging in the misty clouds.