Takaisin Sillalle!

Oj, välkommen.

Ruotsalais-tanskalaisen Sillan (Bron) uusi kolmas kausi starttaa tutulla kanavalla (TV1) alle kuukauden sisään,

sunnuntaina 27.9.  Ensi-ilta koetaan samaan aikaan siis kotimaissaan kuin meillä Suomessa.  En osannut kuvitellakaan, että nyt jo... En suinkaan pistä pahakseni, että yhtenä pimeimmistä ajoista vuodessa voin viettää tunnin laatusarjan parissa. Tämä pitää mahdollisuuksien rajoissa katsoa nimittäin juuri silloin kun se tulee tv:stä (klo 22), eikä esimerkiksi päivällä... YleAreena toki mahdollistaa yhä jaksojen katsomisen muutamien päivien viiveellä.

Pohjoismainen melankolia ja syksyinen yöhön taittuva ilta muodostavat hyvän parin. On muutenkin kiva pitää se pieni perinne yllä, että edes kerran vuodessa on joku sarja, jolta odottaa viikon verran uutta jaksoa nähtäväksi. Jatketaan siitä mihin jäätiin...verrattuna moniin rikos-/etsiväsarjoihin, joissa jokainen jakso on muodostunut omasta rikoksesta. Katselen välillä Poirottia tai Marplea, ja niin ihania kuin ne ovat, niin vähän epätodellisiakin.

Sofia Helinin näyttelemä Saga Norén jatkaa pääroolia ilman Tanskan aisaparia Kim Bodnian näyttelemää Martin Rohdea. Rohde ei halunnut jatkaa sarjassa joidenkin taiteellisten erimielisyyksien vuoksi. Sarjassa on kuitenkin Sagan lisäksi tuttuja poliiseja uusienkin tyyppien lisäksi. Vaikka Rohde toi oman (pääosin traagisen makuisen) mausteensa sarjaan, en silti näe sarjan kärsivän. Uusi kausi tuo muutenkin uudet kuviot mukaansa... Trailerin perusteella samaa henkeä on odotettavissa ja sama hyvä tuttu tunnaribiisikin (Hollow Talk) on kuvioissa mukana. Sarjassa kuitenkin liikutaan enemmän Tanskassa kuin Ruotsissa tällä kaudella...

Mitäs, odotatko sinä jo uutta kautta tai oletko edes nähnyt aiempia kausia?

Noin kaksi vuotta sitten kirjoitin juuri kyytiin hypänneenä näin. 

Inherent Vice

Mikäli katsot Paul Thomas Andersonin tuoreimman elokuvan Inherent Vice, saatat puistella itsestäsi jälkeenpäin tähtipölyjä. Olet joka tapauksessa kahden ja puolentunnin ajan ollut jossain aivan toisaalla, aivan eri aikaudella kuin mitä todellisuudessa ehkä olet. Voi olla, että et tajunnut juuri mitään. Voi olla, että on kuin et olisi koko elokuvaa nähnytkään, mutta jokin aavistus sinulla voisi olla siitä. Ja ne tähtipölyt. Allekirjoittaneelle kävi juuri niin.

Inherent Vice sijoittuu 70-luvun Mansonien varjostamaan Los Angelesiin. Joaquin Phoenix tähdittää pääroolia. Viimeisin roolityö Phoenixilla oli sovellukseen rakastunut nörttiheppu nimekkäässä Her-elokuvassa ja muodonmuutos on ilmeinen terävänä hippi-Docina. Tai niin terävänä mitä pössyttelyltään herra pystyy olemaan. 

Doc Sportello saa erikoisen tehtävän ex-tyttöystävältään (joka ei kuitenkaan ole aivan ex ehkä sittenkään). Katherine Waterstonin esittämä Shasta ilmestyy hänelle kuin tyhjästä ja kertoo, että hänen nykyinen rikas heilansa yritetään passittaa pöpilään vaimonsa toimesta. Tahtomattaankin Doc sekaantuu asiaan, mutta elokuva käy sivupoluillakin ja välillä vähän harhaisilla sellaisilla. 

Joanna Newsom on kertojaääni elokuvissa, eikä  jätä dialogeiltaan ja tapahmumiltaan jo entisestään hengästyttävää elokuvaa hengittämään. Kertojaääni on ilmeisesti Docin ystävä tai ääni Docin päässä - ääni, joka johdattaa katsojaa tapahtumista toisiin astrologisilla viittauksillaan. Kuka äänen haltija elokuvassa onkaan, niin hänet vielä ymmärtää toisin kuin monta muuta elokuvaan liittyvää roolihahmoa. Mukaan tulee myös mm. hörhöilevä Owen Wilson - tuo yhden ilmeen ja roolin mies, joka tässäkään elokuvassa ei tunnu olevan kuin oma itsensä. Josh Brolinin esittämä rikosetsivä Bigfoot on yksi lempparini sivurooleista, vaikka hänenkin merkityksensä elokuvassa tuntuu olevan lähinnä viihdyttävä kaikessa koomisessa nihilistisyydessään.

Kun Inherent Vice on yhdistelmä vähän kaikkea: film noiria, toimintaa, psykedeliaa ja komediaa ja sen juoni on niin ohut, niin se mitä tähtipölysten lisäksi jää käteen on se 60-ja 70-lukujen tunnelma, Joaquin Phoenix, visuaalisuus ja äänimaailma. Se soundtrack, oi se soundtrack. Elokuvassa nimittäin kuullaan esimerkiksi Neil Youngin Harvest ja Canin Vitamin C. Aikakautensa musiikkia, mikä rytmittää elokuvaa ja tuo lisäpointseja.

Olen ollut aika koukussa elokuvan jälkeen C-vitamiiniin... Nappaahan sinäkin tuosta! 

Kannattaako elokuva siis nähdä? Kyllä minä suosittelisin. En pitänyt elokuvasta erityisen paljon, sillä genressään se on sellainen, josta en niinkään välitä.  Enkä elokuviinkaan lähtenyt suurin odotuksin, ainoastaan tuhlaamaan lahjaliput johonkin edes vähän kiinnostavaan elokuvatarjonnasta. Mutta jokin hyvä tunne siitä jäi silti jo mainittujen syiden takia - tunnelma, äänimaailma ja Joaquin Phoenixin roolityö. Toki jos katsoisin toiste, yrittäisin varsinkin lopussa keskittyä saamaan siitä ohuesta juonesta vielä paremman otteen. Elokuvahan perustuu Thomas Pynchonin kirjaan. En tiedä ymmärtäisinkö kuitenkaan sen lukemalla enempää, sillä kirja on lukemani mukaan vielä tapahtumarikkaampi. Eikä elokuva itsessään saanut kirjasta kiinnostumaan - koska siitähän puuttuu sitten juuri myös ne viimeiset ainekset, mitkä voisivat tehdä siitä hyvän - Joaquin, visuaalisuus ja äänimaailma. Näiden tärkeiden tekijöiden muodostama tunnelma. 

Bomb Girls - paras tyttösarja heti Gilmoren tyttöjen jälkeen

Alkuvuosi on mennyt lähinnä tv-sarjojen kuin elokuvien parissa. Hyvä elokuva on tiivis kokoama yhdessä parin-kolmen tunnin paketissa, mutta hyvä tv-sarja voi vangita tuntikausiksi, joskus jopa vuosiksi. Valitettavasti (tai onneksi kuitenkin) Bomb Girls (Kanada 2012-2013) on vain 18 jakson kokonaisuus. Selailin Yle Areenaa kuukausi sitten ja katsoinpahan ensimmäisen jakson, jonka jälkeen mukana ollaan pysytty TV1:llä/Areenalla ja mukana pysytään aina alkukesään asti sarjan loppuun asti. 60 minuutin jakso viikossa-tahtia mennään, mikä tuo oman kutkuttavuuden ja paluun niihin aikoihin kun se oli ihan normikin. Jos minulla suinkaan olisi boksi, olisin katsonut tämän varmasti kerralla. Nyt riittää jotain odotettavaa.

Bomb Girls vie nostalgisella tuulahduksella 40-luvun ammustehtaaseen Kanadassa. Ammuksille on tarvetta maan omille miehille, eletäänhän toisen maailmansodan aikaa.

 Sarjan nimensä mukaisesti naispuoliset henkilöt ovat pääosassa. Sukupuolierottelut ja tietyt käytösnormit ovat vielä aika oleellinen osa, mutta sarjassa niitäkin kyseenalaistetaan eli feminismiäkin pukkaa, mutta luontevalla ja itsestäänselvällä tavalla. 

Se, että tämä on tv-sarja tekee oikeutta salaperäisille roolihahmoille, joista paljastuu ja jotka kehittyvät vähitellen. On myös mahtavaa huomata, että kukaan ei ole roolihahmoissaan karikatyyrimaisen ärsyttävä ja jää vain tyhjäksi kuoreksi. Jokaisesta löytyy jokin pieni kiehtova piirre. 

Esimerkiksi tutustutaanpa tähän kaksikkoon, vasemmalla istuvaan Kate Andrews (irl Charlotte Hegele) ja keltamekkoiseen Gladys Whitmaniin (irl Jodi Balfour). Kate on karjuvan isän luota ammustehtaalle paennut ja elää uudessa paikassa väärennetyillä papereilla. Sisällään ulos pyrkivä halu laulaa jazzia. Gladys puolestaan on siniverinen tyttö, jonka vanhemmat ja tuleva aviomies haluavat pitää huolta maineestaan, joten Gladys aloittaakin tehtaan konttoripuolella. Gladys ei tyydy tähän, vaan menee salassa ammusliukuhihnalle. Koska sarjassahan on kuitenkin naisia ja pääsääntöisesti työväen naisia, niin silkkisukkahousuinen työntekijä joutuu ottamaan vastaansa nokitteluakin ja joutuu lunastamaan paikkansa uskottavana työntekijänä.

Lorna Corbett (irl Meg Tilly) saattaa olla se naisten pikkupomottelija ollessaan vastuussa naisten hyvinvoinnista, mutta ajoittain koppava olemus kätkee sisälleen herkkyyttä ja lämpöä ja tarvittaessa tarttuu työhanskoihin sinihuivisten taistellessa miljoonannen ammuksen teosta, ennen kuin punahuivisten vuoro alkaa. 

Betty McRae (irl Ali Laebert) on tehtaan paras työntekijä ainakin Lornan mielestä. Vapaa-ajallaan Betty viihtyy erittäin hyvin punakutrisen Katen kanssa, jonka on ottanut suojiinsa ja jota lohduttaa painajaisiltaan. On nähtävissä Bettyn viehtymys ja se, että näiden naisten välille saattaisi kehkeytyä jotain enemmän. Mitään ei oikeastaan tiedä, sillä nämä naiset eivät totisesti näytä olevan yksioikoisia.

Mikäli olet onnekas, etkä ole vielä katsonut sarjaa, niin pääset kerralla katsomaan neljä tähän mennessä näytettyä jaksoa....ja tulet janoamaan lisää. Tästä mä tykkään. Ja bonustahan sarja saa aikansa jazzista ja kapakoista. 

Mistaken For Strangers Teemalla

Ajatella että The National-fanina en ole vielä nähnyt vuoden 2013 Mistaken For Strangers-dokumenttia,

jonka teki The Nationalin nokkamiehen Matt Berningerin veli Tom. 

Virhe korjataan tänä sunnuntaina, kun dokumenttien kingi Teema esittää 75-minuuttisen MFS:n klo 21 alkaen. Tätä on verrattu Spinal Tapin veroiseksi komediaksi, mutta siihen minä en ole mitään sanomaan. Tässä on kuitenkin The Nationalia, vaikka dokumentti ei varsinaisesti olisikaan pääosin The Nationalista, vaan millaista on olla kuuluisan artistin veli, joka ei varsinkaan aluksi metallimiehenä erityisemmin välittänyt veljensä bändistä.

Kuka on jo nähnyt? Kuka katsoo nyt? 

En tiedä tarvitseeko välittää sen koommin The Nationalista katsoakseen tämän, mutta uskon sen olevan hauskuudessaankin yleissivistävä ajankuvaa heijastava dokkari siinä missä viime viikonloppuna katsomani faktoilla höystetty Ganes-elokuva.

Siinä missä Ganes tosiaan oli vain elokuva vuosikymmenien takaisista faktoista, siinä
MFS-dokumentti on lähimenneisyyttä ja nykyaikaa ja lähitulevaisuutta ihan just näistä tyypeistä. Tietyt maneerithan eivät niin vaan katoa kuten Matt Berningerin viinipullo ja yleisömereen sukeltaminen. Elokuva Hurriksista oli kuitenkin oikein hyvä leffa eräästä ajankuvasta ja sukupolvesta johon vanhempani kuuluvat. Ennen nuoriso kävi autolla tansseissa, vaikka toki kovempaan menoon kuului juurikin esimerkiksi Hurriganesien keikat. Muuten ihan sama nykyäänkin, mutta kuka nuori lähtee enää itsestäänselvästi perjantai-iltana esimerkiksi Tapiolaan tanssimaan iskelmäbändin tahdissa? Enpä tiedä, kyllä itsekin olen käynyt useammin The Nationalin keikoillakin (neljä kertaa).

Viisi upeata albumia, loppuunmyytyjä konsertteja ja eri sukupolvia säväyttävä amerikkalainen pop-bändi The National tietääkseni voi yhä vuosienkin jälkeen hyvin samalla kokoonpanolla. Toivottavasti pysyykin ja toivottavasti vuosi vuodelta korkeammalle kipuava bändi ei sieltä putoa. 

Wayward Pines

Mitäs tuumaatte tulevasta sarjasta, jossa on Twin Peaksimaisia elementtejä ehkäpä myös ripauksella mitä loistavinta True Detectiveä?

Eihän tästä voi olla kiinnostumatta. 

Salaisen palvelun agentti Ethan Burken tie käy Idahon Wayward Pinesiin hänen etsiessään kahta kadonnutta kollegaansa. Pieni kaupunki saattaa imaista kohta Burkenkin tuossa omituisessa paikassa. 

Rooleja esittävät mm. Matt Dillon (Ethan Burke), Terrence Howard, Juliette Lewis, Melissa Leo ja Shannyn Sossamun.

Sarjan tekijöitä on aika monta, joista yksi elokuvan Kuudes aisti ohjaaja M. Night Shyamalan. 

Mystiseltä ja lupaavalta vaikuttaa kerrassaan. Psst. Ilmeisesti sarjalla on maailman ensi-ilta 14.5.2015 alkaen. Maailman ensi-ilta koskee myös Suomea ja meillä kummajaiskaupunkia pääsee katsomaan ilmaiskanava Foxin välityksellä.

Det tredje øyet / Kuudes aisti

Viggo Lust on mies, joka on kadottanut eräänä heinäkuisena päivänä tyttärensä idyllisessä norjalaisessa kylässä. Oman lapsen katoaminen on asia jota ei unohda vuosienkaan päästä. Poliisiyhteisössä asia on jo hyllytetty, mutta Viggo ei anna periksi... ei varsinkaan ns. kolmannen silmänsä vuoksi - tytär ilmestyy hänelle unissa ja antaa johtolankoja niin oman tapauksensa selvittämiseen kuin myös muihin rikostapauksiin. Sarjan alkupuolella olin vakuuttunut yhä kiinnostavuudesta, mutta huomasin että sarjaa oli maustettu ripauksella kliseisyyttäkin. Kolmannessa jaksossa kymmenestä taisin lyödä vähän päätäni seinään Viggon herätessä aistimuksellisilta unimatkoiltaan puhelinsoittoon...jälleen kerran. Viggo on poliisi ja soitto liittyi juuri unessa nähtyihin vihjeisiin.

Vähitellen kohti loppua nämä kliseet on unohdettu ja pidän vakuuttuneisuuden hengissä.
Episodit 7-10 saavat haukkaamaan happea (sarjassa myös kirjaimellisesti) ja katsoja saa tuntea olevansa tivolin narunvedossa, jossa jokaisen narun päässä on jotain, mutta sitä ei saakaan omaksi. Ähäkutti, jatka vain vetämistä.

Olen toisen pohjoismaalaisen sarjan, Sillan, ystävä ja ajattelin Kuudennen aistin paikkaavaan sen jättämää haikeutta. En ollut aivan väärässä - pohjoismaalaista melankoliaa ja raadollisuutta. Välillä liikutaan jenkkirikossarjan hengessä, mutta kokonaisuudessaan Kuudes aisti on sopiva sekoitus viihdyttävyyttä ja nerokkuutta. Eikä unohdeta sarjassa vilahtavia lämpimiä norjalaisia villapaitoja.

Sarjan ensimmäinen kausi kuvattiin 2013 ja näytettiin juuri Suomessa. Tietojen mukaan toinen kausi Viggo Lustin (Kyrren Haugen Sydness) tähdittämänä on tulossa myöhemmin, mutta me Suomessa pääsemme todennäköisesti nauttimaan siitä aikaisintaan ensi vuonna. Olisin ollut ilahtunut vain tästä ensimmäisestäkin kaudesta, mutta googlettelu mahdollisesta jatkosta kertoo toista.

Girls, Girls, Girls - kolmas kausi vakuuttaa

Hiljattain kirjan Not That Kind of Girl julkaissut Lena Dunham on kolmannella kaudellaan saanut sarjaansa juuri sopivalla twistillä syvyyttä ja arkista huumoria. Tytöt pysyvät toki yhtä ärsyttävinä aivan kuin aina ennen, mutta itsensä Dunhamin esittämä Hannah Horvart on jostain syystä tykästyttävämpi. 

Puolinakuilulta ei tässäkään vältytä, mutta siinä missä aluksi se tuntui alleviivatulta, niin nyt asian suhteen on jo aika sujut.  Ja oikeastaan parhaita episodeja on bikinpyöräily ystäviensä kanssa kauppaan. Ollaanhan rantakaupungissa. Kauppaan ei pääse ja väkisinkin sympatiseeraa Hannahia, joka on vain oma hölmö itsensä.

Girlsissä on loistavinta se, että ihmiset ovat ärsyttäviä, sydänsuruisia, heikkoja ja kun biletetään, niin silloinkaan ei välttämättä vältytä draamalta. Draama on lähempänä tosielämän draamaa kuin Kauniit ja rohkeat-draamaa, mikä voisi monet meistä saada samaistumaan. Elämää, ei sen enempää eikä vähempää.

Kolmannessa kaudessa tuntuu olevan enemmän vakavuutta mitä aiemmissa kausissa. Käydään vieroitushoidossa, hautajaisissa, podetaan eroa, riidellään suorasanaisemmin ystävien kanssa, pohditaan sisarussuhteita. Myös yksi sarjan ainoista miehistä, Adam (Adam Driver), saa samalla hahmollensa enemmän uskottavuutta ja syvyyttä.

Kolmas kausi toden kertoi - Girlsistä on uudeksi ystäväksi. Alaksäkin typyjen ystäväksi? Kahdeksan ensimmäistä jaksoa nähtävissä Yle Areenalla. Kauden loput neljä jaksoa tulevat ennakkokatseltaviksi tämän viikon sunnuntaina ja tv:stä ulos ensi maanantaina. Neljäs kausi on alkanut Amerikassa, joten sitä saa luvan vähän aikaa odottaa Suomessa.

P.S Kasper Strömmanin "juonipaljastukset" kolmannesta kaudesta naurattavat. Vaikka sarjassa ei oikeasti vieraile Ristomatti Ratia psykologina, niin Sonic Youthin Kim Gordon on pienessä sivuroolissa kauden alussa.

Viisi katsottua elokuvaa

Kaksi päivää, yksi yö (Deux jour, une nuit)

Ohjaus:Jean-Pierre ja Luc Dardenne, 2014

Päärooli: Marion Cotillard

I don't exist. I'm nothing. Nothing at all!

Dardennen veljekset tekivät viime vuonna elokuvan, mikä vaati näyttelijöiltään todellista heittäytymistä. Päähenkilöroolin sai haltuunsa ihastuttava Marion Cotillard Sandrana, joka on menettämässä työpaikkansa tehtaalla.

Elokuva ei selittele liikoja, ei anna odottaa pahinta vaan heti alusta alkaen ollaan ytimessä. 

Vaatii uskomatonta nöyryyttä ja taisteluhalua lähteä kiertämään ovelta ovelle pyytämään työkavereiltaan valitsemaan hänet 1000 euron bonuksen sijaan, kun koittaa uusi äänestys. On kaksi päivää aikaa voittaa kollegoiden enemmistö puoleensa. Elokuva on lähes alusta alkaen toisintoa ja pitkiä yhtäjaksoisesti kuvattuja jaksoja ja tekee selväksi sen, että kyse on pelkästään arjen jännitysnäytelmästä. 

Välillä pettää jaksaminen, mutta aviomies kannustaa viimeiseen saakka romahduksen partaalla olevaa Sandraa.

Kaksi päivää, yksi yö tulee iholle dokumentin tavoin ja tähän arjen jännitysnäytelmään voikin moni samaistua näinä yt-neuvottelujen aikana. Valitsisitko sinä 1000 euron bonuksen vai antaisit toisen pitää työpaikkansa? Olisitko sinä yhtä rohkea kuin Sandra? 

Kolme viisasta miestä

Ohjaus: Mika Kaurismäki, 2008

Rooleissa: Pertti Sveholm, Kari Heiskanen, Timo Torikka, Irina Björklund...

Kaurismäen Mikan elokuva Kolme Viisasta Miestä sijoittuu jouluaattoon Helsingissä ja ystävyksiin, jotka tapaavat toisensa, kukin koettuaan elämän kolhuja, pääsääntöisesti ihmissuhderintamalla. Asekin on perisuomalaisesti mukana elokuvassa. Elokuvien miehet ovat rujohkoja ja realistisia ja kun loppu huipentuu Aake Kallialan tirehtöimään karaokeiltaan (ja kokonaisine esityksineen) en voisi olla enempää sitä mieltä, että tämä voisi olla dokumentti miltä tahansa illalta lähiön karaokepubissa, johon minut on vedetty mukaan. Realismia, realismia! Mutta viisaimmat meistä ihmisistä tietävät, että arkielämäkin voi olla elokuvaa kohtalon osoittamilla tavoilla ja jos sitä ei tiennyt, niin tämä elokuva muistuttaa siitä hienolla tavalla. Kippis hienosta elokuvasta, Mika Kaurismäki. En tosin usko jaksavani katsoa toista kertaa. 

Poikamiesboksi (The Apartment)

Ohjaus: Billy Wilder, 1960 

Rooleissa: Jack Lemmon (poikamies), Shirley MacLaine, Fred MacMurray....

On November 1st, 1959, the population of New York City was 8,042,783. If you laid all these people end to end, figuring an average height of five feet six and a half inches, they would reach from Times Square to the outskirts of Karachi, Pakistan. I know facts like this because I work for an insurance company - Consolidated Life of New York. We're one of the top five companies in the country. Our home office has 31,259 employees, which is more than the entire population of uhh... Natchez, Mississippi. I work on the 19th floor. Ordinary Policy Department, Premium Accounting Division, Section W, desk number 861.

Baxter voisi lähettää tämän idean Niksi-Pirkkaan

Mielettömyyttä! Jos et katso juuri vanhoja elokuvia, niin katso silti edes tämä ja ymmärrät kuinka moni nykyajan komedia tuntuu aivan liian sliipatulta tämän aitoutta, nokkeluutta ja sympaattisuutta hersyvän elokuvan rinnalla. Elokuvaa kutsutaan monissa yhteyksissä komediaksi, ja toki tämä on sitäkin, mutta tämä on myös ajatuksia herättävä ja....onhan tässä Shirley MacLainen tutuksi tekemä sitaatti:  "when you're in love with a married man, never wear mascara"

The Apartmentin pääroolissa on loistavien näyttelijöiden ohessa Jack Lemmonin esittämän sinkkumies C.C. Baxterin  asunto, jota hän lainaa virkamiesasteikolla ylemmille tajutakseen, että omat yöunet ja mielenterveys käyvät koetuksilla. Työpaikalla istutut ylityötunnit eivät ole merkki kunnianhimosta, vaan siitä, että ei ole paikkaa minne mennä töiden jälkeen. Kun Baxterille esitetään jatkuvasti lupauksia ylentämisestä, ei hän osaa lopettaakaan ja näin ollen kollegoiden puuhailut ja aviorikokset jatkukoon asunnossa. Naapurit toki luulevat Baxterin olevan kovakin pelimies. Naapuruston persoonallisuudet tuovatkin elokuvaan pikantin lisänsä.

Kun Baxter löytää vihdoin ihan oikeasti naisen, ei se käy helpoimmalla. Sen lisäksi että Baxter on oikeasti mukava heppu kaikessa hurmaavudessaan mutta ei kusipäinen vaimon pettäjä, on puoliasunnottomuus oma ongelmansa.

Sen lisäksi, että The Apartment on viihdyttävä on se myös elokuva moraalista ja sen käyttämisestä tai vajavaisuudesta. Elokuvassa nähdäänkin, että kenellä lopulta onkin eniten munaa.

Loistava elokuva ja ansaittu parhaan elokuvan oscar! 

To Rome With Love

Ohjaus: Woody Allen, 2012

Rooleissa: Ellen Page, Jesse Eisenberg,  Alison Pill, Woody Allen, Penélope Cruz....

It's incredible that the Colosseum is still standing after thousands of years. You know, Sally and I have to re-tile the bathroom every six months.

Woody Allen jakaa mielipiteitä ja itse en tiedä vielä mille puolelle kiikahdan. Kun tiesin tämän olevan Allenin elokuva, en ollut ihan varma haluanko katsoa. Osuukohan tämä siihen ihan hyvä-, oikein hyvä- vai hmp-osastoon (hitto mitä paskaa).  Lisähuokailuja aiheutti se, että ohjaajaherra oli taas laittanut itsensä elokuvaan, tällä kertaa koko fyysisessä olomuodossaan. Eikä Rooma Italian kaupungeista ole suuremmin kiehtonut vierailun muodossa. Onhan se silti uskomaton paikka, kyllä ennen vaan tehtiin ja rakennettiin asioita paremmin.

Tämä elokuva kallistui siihen ihan hyvä-osastoon, kiitos monenlaisten eri episodien. Mukana oli myös ihan hieman hmp:tä, mutta toisaalta se oli myös päästä oikein hyvä-osastoon. Sekava soppa tämä onkin, koska mukana on kuvitelmahahmoja, farssia, seksikomediaa, nerokkuutta. Farssi on hyvä silloin kun sille oikeasti nauraa ja näin kävi minulle elokuvan oopperaa suihkukopissa-kohtauksissa. Joskus jokin ihan mahdoton toimii, jopa Woody Allenilta siis. 

Woody Allen on jo vähän iäkkäämpi heppu ja elokuvassa hän tuntui esittävän ikäänkuin itseään ja käsittelevän omaa eläköitymistään ja ikääntymistään. No, kiitos tämän, saamme nauttiaksemme näistä oopperaa suihkukopissa-kohtauksista. To Rome With Love esittää Rooman kaupunkina, jossa voi tapahtua melkeinpä mitä vain (varsinkin romanttisesti), joten siinä suhteessa mitään uutta näkökulmaa elokuvaa ei tarjoa ja on hyvin samanhenkinen kuin toinen kliseinen romanssikaupunkiin sijoittuva Midnight in Paris.

Silti,

positiivisesti yllättävä elokuva. 

An American Crime

Ohjaus: Tommy O´Haver, 2007

Rooleissa: Ellen Page, Catherine Keener, James Franco,  Evan Peters....

Reverend Bill used to say, "For every situation God always has a plan." I guess I'm still trying to figure out what that plan was.

60-luvun Indianapolisiin sijoittuva elokuva ei ole vain hatusta vedettyä fiktiota, sillä elokuvalla on karu todellisuuspohja. Se tekee tästä muutenkin todella hienosta elokuvasta vieläkin merkityksellisemmän.

Elokuvan värimaailma, tunnelma, 60-luku pukuineen ja pop-kappaleineen imaisevat heti mukaansa. Elokuvan nimestä päätellen tapahtuu jokin rikos.  En kuitenkaan kerro asiasta sen tarkemmin, sillä jokaisen on itse parasta paneutua hienovaraisen intensiiviseen tunnelmaan, mikä antaa odottaa pahinta. 

Loistavia näyttelusuorituksia-  Ellen Page on tässä roolissaan ihastuttava herkkänä Sylvienä, ei sinä hössöttävänä tyttönä, jonka olemme nähneet esimerkiksi Junossa tai To Rome With Love-elokuvissa. Catherine Keener on roolissaan myös hyytävän hyvä äitinä, joka kadottaa todellisuudentajunsa. Enkä keksi moitteen sanoja lapsinäyttelijöistäkään.

An American Crime ei sovi kaikkein herkkäkatsoisisimmille. Toisaalta vaikka elokuvassa tapahtuukin sadistisia asioita, se ei tee välttämättä itse kohtauksista pääasiaa, vaan päänsisäisistä ongelmista mitkä aiheuttavat kaiken sen kauheuden. 

Surullisen kaunis psykologinen draamathrilleri. Ikävintä todellakin on se, että moni elokuvan asioista on tapahtunut todellisuudessakin vuonna 1965 - itseltä oli mennyt tämä ohi, joten huomasin googlettelevani kauheuksia internetistä.

Huomio: This Must Be The Place tänään Teemalta

Mikäli et ole vielä nähnyt This Must Be The Place-elokuvaa, suosittelen tarttumaan kaukosäätimeen ja valitsemaan Teema-kanavan tänään klo 21.30.

9.2.2012 kirjoitin näin:

Eräänä torstai-iltapäivänä astuin elokuvateatteriin, jossa itseni lisäksi oli vain kaksi katsojaa. Ehkä ajankohta ei ollut otollinen, ehkä katsojien vähyys johtui siitä. Toivon niin. Toivon, että tämä elokuva on saanut enemmän katsojia muina ajankohtina, sillä sitä voi kutsua erityisen hyväksi ja mieleenpainuvaksi. Ja mielestäni sellaiseksi, joka olisi syytä kokea valkokankaalta nähtynä, mutta edes dvd:ltä.

Jos et ole aiemmin pitänyt Sean Penniä suosikkinäyttelijänä, saattaa tämä elokuva oikaista näkemyksiäsi herran monipuolisuudesta näyttelijänä.

Sean Penn näyttelee pääosaa tässä indie-elokuvassa. The Curen Robert Smithiltä näyttävä Cheyenne, elämäänsä hieman tympääntynyt entinen rokkitähti, elää  avioliitossa Janen kanssa. Talo on kartano Irlannissa, pihan tyhjässä uima-altaassa pelataan pallopeliä ja sympaattinen koirakin juoksentelee pihalla...

Juttuni elokuvasta kokonaisuudessaan täällä.

Bonusta tästä Talking Headsien mielettömän hyvästä kipaleesta, jota elokuvassakin kuullaan ja josta elokuva on nimensä saanut.

Lars and The Real Girl

Mikä: elokuva nimeltään Lars And The Real Girl (Suomessa: Lars Ja Se Ainoa Oikea)

Koska tehty: 2007

Missä kuvattu: Kanadassa 

Näyttelijät:  pääosissa Ryan Gosling (Lars), Paul Schneider (Gus, Larsin veli), Emily Mortimer (Karin, Gusin vaimo), Patricia Clarkson (lääkäri Dagmar), Kelli Garner (Gusiin ihastunut työkaveri)

Lars And The Real Girl antoi odottaa katsomistaan hyvin pitkään. Tiesin lähtökohdista sen, että tässä elokuvassa Ryan Gosling, elokuvan Lars Lindström, rakastuu muoviseen naishenkilöön. Monillehan tästä voisi tulla perverssejä mielleyhtymiä, mutta itseäni pelotti, että tämä on enemmänkin niin reppana ja outo, että ei edes tavoita hauskuutta millään tasolla. Alussa vielä vähän mietitytti, että pitäisiköhän sitten kuitenkin jättää kesken... Onneksi jatkoin katsomista loppuun, sillä lopulta pääsin elokuvaan kiinni. Jäipähän hieman sydännurkkaakin lämmittämään.

Minä uskon, että paljon sydännnurkan lämmittämisessä on kiinni sympaattisesta talven tuiskimasta pikkukaupungista Kanadassa ja 90-lukulaisesta tunnelmasta. Luulin jo ihan, että Lars yhteisöineen on kuvattu 90-luvun loppupuolella. Kaikki ne villapuserot...oi, niitä villapuseroja. Mies ja elämä-blogin Ollikin kiteytti elokuvan villapuseroja esittelevässä postauksessaan sen, mikä elokuvassa kutkutti.

Totta puhuen, se mikä elokuvasta teki kaikessa outoudessaan lopulta jopa syvääluotavan oli tarkastelu tätä sosiaalipsykologian kannalta. Se, miten yhteisö -oma pieni lähipiiri, työkaverit, seurakunta ja muut pikkukaupungissa elelevät asukkaat ottavat vastaan tämän erikoisen asian. Miksi henkinen rakastuminen nukkeen olisi oudompaa kuin nuken fyysinen käyttäminen? Mikä on lopulta outoa, mikä normaalia? Miksi muovinuken kärrääminen pitkin kaupunkia vahingoittaisi ketään? Entä jos se on tapa käsitellä tunteita?

Mikäli on nähnyt alkuvuonna tulleen Spike Jonzen Her, ei tämäkään leffa lopulta tunnu aiheeltaan aivan niin oudolta. Molemmathan käsittelevät omalla tavallaan yksinäisyyttä ja rakastumista johonkin, joka on läsnä, mutta silti tavoittamattomissa joko henkisellä tai fyysisellä tasolla. Itsehän en lopulta hehkuttanut Heriä - ehkä sen kylmempi maailma ja tunnetaso jäivät tämän lämpimän pikkuelokuvan varjoihin. Tästä löytyi myös sentään pilkahdus komediaa, mutta onneksi vain pilkahdus....

Sen kokoinen pilkahdus, että elokuva osaa nauraa ihan vähän itselleen. 

Boyhood - tarina tavallisesta pojasta tavallisessa amerikkalaisessa perheessä

Kiinnostuin Boyhood-elokuvasta ohjaajansa, soundtrackin ja sen erikoisen seikan vuoksi, että tätä elokuvaa kuvattiin samoilla näyttelijöillä yli 12 vuotta. Ohjaaja Richard Linklater on tykästynyt Ethan Hawkeen, joten tässäkin elokuvassa on mukana veijarimainen Hawke isähahmona, mutta päähahmona on kuitenkin poika, jota näyttelee Ellar Coltrane. Äitinä on Patricia Arguette ja pojan siskona ohjaajan oma tytär Lorelai Linklater.

Boyhood on nimensä perusteella kasvutarina pojasta, aikuistumisesta amerikkalaisessa avioeroperheessä. Mukana on riitoja sisaren kanssa joka hoilottaa Britney Spearsia, hihittelyä pornolehdille, sopeutumista uuteen isätyyppiin, satunnaisia retkiä isän kanssa, vaalikampanjoita periamerikkalaiseen tyyliin (Obama vs. Romney), lakkiaisia, hakemisia kouluihin, valmistumisia, collegea, juhlia, rakkautta, eroamisia ja väkivaltaa.

Elokuva on eräänlainen dokumentti tavallisesta pojasta melko tavallisessa perheessä. Mikäli elokuvassa ei olisi taustalla tätä pitkää kuvausprosessia samoilla näyttelijöillä ja vallan sympaattisia näyttelijöitä sekä hyvää musiikkia (mm. Wilco) elokuva hävittäisi ainakin yhden tähden. Kun elokuvan näkee elokuvana johon moni meistä voi samaistua on se vallan järkeenkäypä ja nautittava. Lapsuuden pornolehdet vajassa (gröhöm, check, kiitos kaveripojat), riidat Britney Spearsia rakastavan siskon kanssa (check), avioeroperhe (check), valokuvausopinnot (check) jne... Eihän tarvitse olla amerikkalainen tai poika ottaakseen elokuvan omakseen. Loppujen lopuksi otsikkohan voisi olla "tarina aikuistumisesta tavallisessa perheessä". 

Kaksi tuntia ja sen päälle 40 minuuttia voi muutoin nähdä ajanhukkana, koska se ei tarjoa mullistavia juonenkäänteitä tai nostata pulssia millään erityisellä tavalla.  Se on vain ja soljuu omalla tavallaan täynnä arkista elämää. 

Pidin Boyhoodista, mutta Linklaterin parhaina ohjaustöinä pysyy edelleen Rakkautta ennen-trion kaksi ensimmäistä elokuvaa. 

The Little Mermaid.

Mikäli eri lähteitä on tulkitseminen, on Sofia Coppolan elokuvaversio H.C Andersenin klassisesta sadusta (monelle tuttu myös Disneyn versiosta) vitsi. Onpahan Youtube-videon lähde myöskin vakuuttava Funny or Die.

Traileri antaa ymmärtää, että oikeassa elokuvassa voisi olla jonkinlaista ideaa. Onhan nuoremman Coppolan ohjaustyyli vesi-teemalla ja nuorella kauniilla päänäyttelijättärellä nähtävissä tässäkin. American Horror Storyn Evan Peters prinssi-Ericinä kelpaisi monellekin katsojalle.... Huvittava oli myös katsaus mahdollisiin näyttelijöihin täällä. Itselläni on ohuita tunnesiteitä tähän Disneyn alkuperäiseen versioon, joten sikäli näkisin elokuvan mielelläni, mutta meneehän tämä jo parodian puolelle. 

P.S Elokuvan settilista olisi tietysti myös kova ja Sofia Coppolomainen.

Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive

Inside Llewyn Davisia edelsi traileri Jim Jarmuschin elokuvasta, Only Lovers Left Alive. Ensimmäisenä ajatuksena mielessä oli, että "Jahas, taas vampyyreja", mutta totta puhuen traileri herätti silti pienoisen kiinnostuksen. Tunnelma ja elokuvaan sisältyvä arkirealismi vakuuttivat. Juuri siksi pidin True Bloodin ensimmäisestäkin tuotantokaudesta. Pidin myös suunnattomasti Ystävät Hämärän Jälkeen-elokuvastakin. Pidän siis vampyyreista elokuvissa ja sarjoissa, mutta kohtuudella ja tietyillä odotuksilla. 

Only Lovers Left Alive on tarina Adamista (Tom Hiddleston) ja Evestä (Tilda Swinton), jotka ovat eläneet yhdessä ja erillään vuosia. Koska elokuvaa en ole itse vielä kokenut, en osaa ja haluakaan kertoa siitä enempää. Traileri antaa vihjeitä ja niihin vihjeisiin liittyy myös hyytävä pakomatka. Elokuva ei uskoakseni mässäile silti kauhulla, mutta toki verenhimoisiin vampyyreihin ja ihmisten kohtaamisiin liittyy omat jännitteensä tässäkin elokuvassa. En voi väittää, ettenkö pitäisi siitä seikasta. Kohtuudella.

Elokuvan esitys Suomen valokankailla ei ollut itsestäänselvyys, mutta kunnioitettava kuusenkoskelainen/kouvolainen Kuusan Kino Ky onnistui saamaan meidänkin nähtäväksemme elokuvateatterissa, alkaen omalta paikkakunnaltaan. Eikös ole hienoa, että ennakkonäytös tapahtuu joskus Helsingistä syrjemmässä? Tämä on niitä elokuvia, jotka varmasti pääsevät oikeuksiinsa juuri valkokankaalla. Elokuva on pyörinyt Tampereen Niagarassakin jo hetken, tosin myös Finnkinossakin eri puolella Suomea. Vielä ehtii. Tekisiköhän tämä elokuva minut vampyyfi-faniksi?

P.S Paras näkemäni Jarmuschin leffa tähän mennessä on Mystery Train.